Avajaisruno: Peltosaari

Perjantaina vietettiin Riihimäen Olohuoneen avajaisia. Olin lupautunut musisoimaan tilaisuudessa yhdessä ex-läänintaiteilijakollegani Paulan kanssa. Minä ukulelen kanssa, hän viulun, ja yhdessä laulua. Paula pyysi, että myös lausuisin tilaisuudessa jotain – että jos löytyisi jokin sopiva ”lähiöruno”, Peltosaaren 70-lukulaisessa kerrostalolähiössä kun oltiin.

Tietenkin lupasin. Aikaa oli niukasti, mutta arvelin, että runohyllyssäni ilman muuta majailisi avajaisiin sopivaa elementtitaloromantiikkaa. Ei läpeensä inhorealistista vaan jotain sellaista, jonka voisin itsekin tunnistaa Peltsissä neljä vuotta asuneena.

Selasin kirjan toisensa jälkeen, proosaa ja lyriikkaa. Sellaiset, joissa muistin olevan lähiökuvausta, sellaiset, joista en ollut ihan varma. Löysinkin tekstejä, mutta ne olivat joko liian ankeita tai liikaa toiseen kaupunkiin kiinnittyviä. En minä halua lukea Kontulasta Peltosaaren Olohuoneen avajaisissa!

Lopulta ymmärsin, että jos haluaa runon Peltosaaresta, on kirjoitettava runo Peltosaaresta. Avasin tekstinkäsittelyohjelman ja aloin kirjoittaa. Kuten tavallista, kirjoitusprosessi vei oppimaan uutta, kun piti tarkistaa, mikä on suunnikkaan määritelmä ja voiko Peltosaaren aluetta kutsua sellaiseksi (ei voi, se on puolisuunnikas). Tarkennusta tuli vahingossakin, kun satuin kulkemaan ulkona juuri silloin, kun Peltosaaren koulun välituntikello soi – en ollut muistanut, millainen sen ääni on.

Melko nopeasti runo lopulta syntyi, haudutteluaikaa olisi voinut jäädä enemmänkin. Mutta myönnän, että olen tyytyväinen lopputulokseen. Tästä minä tunnistan oman Peltosaareni. Asettelut eivät mene ihan niin kuin haluan, mutta no, sellaista on elämä.

Onnea ja menestystä Olohuoneelle! Nyt vietetään avajaisviikkoa, sopii mennä tutustumaan ja osallistumaan.

 

Peltosaari

Radan takana on entinen pelto,

kolmiota hipova puolisuunnikas jonka reunoja pitelevät herrat Elomaa, Oksanen ja Sinisalo,

vahtivat, etteivät peltoon kylvetyt laatikot karkaa avaruuteen

joka niille on nimetty

Kapea vesi piirtää rajaa,

ylpeä joki vaikka yli harpattava

 

Aukion laidalla tuulitakkiset miehet istuvat rivissä, puhuvat laumansa kieltä

He ovat koulun ja päiväkodin välissä, kasvot avaraan päin

Talojen silmät räpsyvät, lähiö ei nuku

Välituntikello soittaa kolmisoinnun ja joku nauraa korkealta

Sähkökaapissa lukee Tampio, asfalttiin maalattu kirkkovene kestää kaikki säät

 

Yhdessä kulmassa koiria ja sorsia, kaiken keskellä oravia ja harakoita

ja puissa naakat, natisevat tummatakit,

varjoista lehahtavat parvet

 

Pelto on täytetty kerrostaloilla, punaisilla valkoisilla keltaisilla ruskeilla

Pelto on täytetty kerrostalojen asukkailla, me olemme se vilja joka täällä nyt kasvaa

lajien kirjo ja nimeämätön sato,

juuret ja köynnökset, mukulat ja ruusut

 

Täällä kuljetaan kaduilla, puistoissa ja pihojen halki

sillä asfaltti on vain yksi vaihtoehto tässä labyrintissa, jonne tulokkaat helposti eksyvät

Täällä ollaan elementeissä, kukin omassaan

maassa ja korkeuksissa

tähtitaivaalla pellossa.

Kirjoja, kirjailijoita ja 60-lukua

Luvassa kissanhännännostoa ja kulttuurimainostusta.

Perjantaille osuu kolme tapahtumaa, joihin olen tavalla tai toisella sormenjälkeni painanut. Hämeenlinnassa vietetään 28.8. Taiteiden Yötä, jolloin kaupunki on täynnä taide- ja kulttuuritapahtumia. Kirjallisuuden ystävillekin on tarjolla paljon ja kaikenlaista, mutta muina tapahtumanjärjestäjinä vinkkaan, että Kirjan Yössä on aika komea ohjelma. Itsepä suunnittelin. En tänä vuonna kapua itse Vanaja-salin lavalle puhetta johtamaan, vaan otan hyvän paikan katsomosta ja annan muiden puhua viisaita. Sillä mitä muuta voi olla luvassa, kun esiintyjäjoukko on näin hieno: Aleksis Salusjärvi, Miina Supinen, Kirsti Ellilä, Ville-Juhani Sutinen, Elina Hirvonen, Olli Löytty, Minna Lindgren, Reidar Palmgren ja Hannu Väisänen. Kirjan Yö alkaa klo 18 ja päättyy iltayhdeksän aikoihin – tämä yö sopii iltaunisillekin.

Samoihin aikoihin, klo 19 ihan lähistöllä on kirjallista ohjelmaa Sibeliuksen ystäville. Yhdessä Marika Riikosen kanssa toimittamani Sanasinfonia-kokoelman tiimoilta järjestetään toinen Sibelius sanoin ja sävelin -ilta. Tällä kertaa Janneen liittyviä novellejaan ovat lukemassa ainakin Anneli Kanto, Jarkko Martikainen ja Miina Supinen. Kuulijoita hemmotellaan myös elävällä pianomusiikilla, josta vastaa Erkki Korhonen. Marika juontaa, koska minä olen kiinni Vanaja-salissa.

Vapaa pääsy, kaikkiin edellämainittuihin tapahtumiin.

Perjantaina saa myös ensi-iltansa näytelmä, jonka parissa hikoilin viime kesänä. (Hikoilu johtui enemmän helteistä kuin tehtävän tuskallisuudesta, huomautettakoon.)

Puputin kulmalla tavataan! perustuu riihimäkeläisten 60-luvulla nuoruuttaan eläneiden tarinoihin ja muistoihin. Viime kesänä luin ja tein muistiinpanoja, googlasin 1960-luvun listahittejä ja elokuvia ja vuosilukuja, selasin Riihimäen historiasta kertovia kirjoja ja luin saamiani päiväkirjoja, noita kallisarvoisia aarteita. Kuuntelin Ylen Elävästä arkistosta uutistenlukijan ääntä, kun hän kertoi Kennedyn kuolemasta, tutkin oppikoulun pääsykokeisiin valmentavia vihkosia, katselin vanhoja valokuvia. Ja välillä jututin näitä 60-luvun nuoria, jotka kertoivat mitä mainioimpia tarinoita nuoruudestaan. Näistä aineksista sommittelin näytelmän, joka saa ensi-iltansa tulevana perjantaina 28.8. Riihimäen Nuorisoteatterin esittämänä.

Oliko nuorten elämä toisenlaista 60-luvulla nykypäivään verrattuna? Tietenkin oli. Ja sitten kuitenkin… Jotkut asiat eivät muutu, soi taustalla Beatles tai Haloo Helsinki, oli yllä kellohame tai leggingsit. Suuret kysymykset pysyvät: Kuka olen? Minne olen menossa? Mitä on rakkaus? Mitä haluan elämältäni?

Aika mukava viikko tiedossa. Tältäkö siis tuntuu, kun saa poimia työnsä hedelmiä ihan sylikaupalla, niin, ettei kaikkeen edes mukaan ehdi? ;)

Hymyilevät kirsikat

Riihimäellä tehdään Hymyilevät kirsikat -nimistä valokuvateosta, joka on kaikkien nähtäville netissä. Bulgarialaissyntyinen valokuvaaja Angel Marin aikoo ottaa tänä vuonna 2014 kuvaa riihimäkeläisistä. Kuvattavat puolestaan kirjoittavat isovanhemmistaan tai lapsuuden leikeistään.

Tämäkin kotitalous osallistui, tottahan toki. Minä ja Pastori olemme jo kuvagalleriassa, Darlingin kuva tulee myöhemmin mukaan. Kuvagalleria täydentyy vähitellen, käykäähän katsomassa ja lukemassa!

Hymyilevät kirsikat

Kirkonmäeltä Italiaan

Voi olla, että olen viime päivinä laulanut ja kuunnellut musiikkia enemmän kuin lukenut tai kirjoittanut. Voi olla, ettei se haittaa lainkaan. Riihimäen naislaulajat esiintyivät sunnuntaina Riihimäen rautatieläisten soittokunnan joulukonsertissa Riksun keskuskirkossa. Siellä lauloin siis minäkin, nuotit ojennuksessa ja alttoääni avattuna. Ei voi mitään, Jouko Saaren Jouluhymnin viimeisen säkeistön viimeisten sanojen aikana liikutun aina. ”Rakkaus voittaa”, siinä lauletaan (sanat Toivo Hyyryläinen), eikä sen kummempaa tarvita, kun ääni alkaa väristä ja fraasia ei melkein pysty laulamaan niin pitkänä kuin pitäisi.

Laulaminen tekee hyvää. On ihanaa olla yksi monesta äänestä, osa äänikokonaisuutta, olla osaltaan muodostamassa jotain, mihin ei pelkän oman äänen varassa pystyisi. Keskellä ääntä.

Joululaulujen ja vaskipuhallinten soiton jälkeen siirryimme toisenlaisiin tunnelmiin – joskin vähintään yhtä lämpimiin. Kirkolta oli lyhyt matka Vihreälle talolle, jossa sunnuntaina nautittiin suomalais-italialaisesta jazztriosta nimeltä Threetaly. Koska soitto oli alkanut samaan aikaan kuin kirkkokonsertti, ehdimme kuulemaan vasta toisen setin. Mutta onneksi sentään sen! Oi onnea, kun astuu Vihreän talon hämyisään tunnelmaan, jazz soi, isäntä istuttaa meidät vapaaseen pöytään ja kantaa eteen lautaselliset pientä syötävää ja lasilliset punaviiniä.

Tuli sellainen olo, että tänä sunnuntaina on juuri oikeassa paikassa juuri oikeiden ihmisten kanssa. Ja että mikä onni, että tällaista saa kokea tässä kaupungissa, tässä tämänhetkisessä kotikaupungissa, jota edelleen opettelen tuntemaan.

Kotikaupunginosa

Muutimme Riihimäelle puolisen vuotta sitten. Emme tienneet kaupungista paljoakaan, mutta olimme kuulleet eräästä kaupunginosasta. Että ei sinne Peltosaareen ehkä kannata muuttaa. Mutta siellä oli asuntoja myytävänä, oikean kokoisia ja hintaisia. Ajattelimme, että käydään katsomassa niin tiedämme, mitä välttelemme.

Ihastuimme heti. Emme enää etsineet kotia muualta.

Olen edelleen huvittunut kaupunginosan ja kadunnimien epäsuhdasta: kaikki Peltosaaren kadut on nimetty avaruusteemaisesti. On Linnunradankatua, Otavankatua, Marsinkatua ja Tellusaukiokin löytyy. Peltosaaresta! Noin juurevaniminen kaupunginosa! Ilahduttavaahan se, että päivittäin voi liikkua planeetalta toiselle.

Koska en ole vielä valmis hyväksymään talven ja lumen ja kylmän väistämätöntä tuloa, pakenen todellisuutta kesäisten kuvien avulla. Nämä kuvat ovat elokuun puolivälistä, eräältä päivältä, kun kuljeskelin ympäri Peltosaarta ja kuvasin asioita, joista pidin, jotka ilahduttivat.

Tervetuloa Peltsiin:

 

Perepetsejä, tau

Lauantaina Riihimäki tarjosi yllättävää ohjelmaa: udmurtti-iltamat. Ja tarkemmin, että kiitokset menevät oikeaan osoitteeseen: iltamia vietettiin Vihreällä talolla, joka on yksi niistä hienoista asioista, joihin olen puolen vuoden riksulaisuusaikanani saanut tutustua.

Illan aikana nautittiin perepetsejä (kasvisversiot olivat varsin maittavia, silavaisemmat jätin muille) ja udmurtialaisittain maustettuja juomia sekä opittiin udmurtin kieltä ja kulttuuria. Ja miten mainiossa seurassa! Joukossa oli ennestään tuttuja, mutta illan aikana oli ilo tutustua uusiin ihmisiin. Hyvä tapa viettää lauantai-iltansa, sanoisin. Saavuimme iltamiin vähän myöhässä, joten perepetsit oli pääosin jo leivottu. Ja ne syötiin niin nopeasti, etten ehtinyt ottaa kuvia! Perepetsit ovat ruiskuoreen (samankaltainen kuin karjalanpiirakoissa) tehtyjä avopiirakoita, joiden täyteeksi laitetaan perunaa (soseutettuna), kananmunaa, tilliä – ja maun & vuodenajan mukaan sieniä, sipulia tai sianlihaa. Tai niitä kaikkia.

Nadi Mush (joka on mm. runoilija ja kielenopettaja) opetti meille udmurtin kieltä. Tau on kiitos, se jäi mieleen – muita sanoja pitää jo hakea enemmän… Kuvassa ylinnä on sana lumi ja sen alla olennaista rakkaussanastoa: Minä rakastan sinua, sinä rakastat minua, hän rakastaa minua, me rakastamme teitä. Yhteisvoimin järkeilimme oikeita päätteitä, Nadi tarkisti tulokset.

Musiikista huolehti Nikolai Anisimov, sekä dj:n ominaisuudessa että itse laulaen. Kukaan ei päässyt poistumaan Vihreältä talolta ilman jäähyväisseremonioita, joihin saattoi kuulua niin laulua kuin tanssiakin.

 

Kuulin myös udmurtialaiseen luonnonuskontoon kuuluvan maailmanselityksen. Tämä versio on varmasti pelkistetty ja typistetty, mutta joitain perusperiaatteita: Ihminen kihlataan / vihitään kolmesti: elämälle kun hän syntyy, puolisolle kun hän menee naimisiin ja lopuksi kuolemalle. Elämä voidaan jakaa kolmeen osioon, jotka ovat koko ajan yhteydessä toisiinsa ja kiertyvät syklisesti. Jokaista symboloi puu ja väri. Yksi on musta väri, sen osion puu on kuusi, jonka oksat osoittavat alaspäin. Tämä osio on kuoleman mutta myös syntymän. Toisen väri on valkoinen ja puu koivu. Se on elämän ja parisuhteen osio. Kolmas on taivas, jonka väri on punainen ja puu mänty (oksat osoittavat ylös). Taivaalta pyydetään asioita ja sille myös uhrataan. Värit, musta, valkoinen ja punainen, ovat myös Udmurtian lipussa.

Jo tuon perusteella kiinnostuin maailmankuvasta kovasti, se herätti välittömästi assosiaatioita ja ideoita myös kirjoittamiseen. Mikään ei ole vielä konkretisoitunut, mutta makustelen tätä ensin rauhassa…

Joskus riittää, että lähtee kilometrin päähän kotoa. Silti voi päätyä jonnekin, josta ei ole tiennyt aikaisemmin mitään. Tau! Kiitos!

Juoksuaskelia kirjassa ja tosielämässä

Jos joku olisi väittänyt vuosi sitten, että kesällä 2012 neiti Haanpää harrastaa juoksemista, olisin pitänyt sitä melkoisena vitsinä. (Ja niin olisi pitänyt suurin osa ystävistä ja lähisukulaisistakin.) Juokseminen. Miksi, oi miksi juoksisin yhtään mihinkään? Kävellenkin ehtii, ja jos on oikein kiire, voi polkaista fillarilla tai hypätä autoon. Juostessahan tulee hiki, ja lenkkarit ovat rumia, juoksuvaatteista nyt puhumattakaan.

Kesä 2012 on lopuillaan, ja katso: neiti Haanpää harrastaa juoksemista. Olen edelleen sitä mieltä, että jos on tarve päästä jonnekin, kävellen ehtii ja muut kulkuvälineet ovat näppärämpiä kuin suunnittelematon ja usein ei-toivottu juoksupyrähdys toivottuun kohteeseen. Olen myös edelleen sitä mieltä, että suurin osa lenkkareista on tolkuttoman rumia (hopeaa ja pinkkiä, miksi?), enkä suostu hankkimaan juoksutrikoita. (Miksi ihmisen pitäisi juosta taskuttomissa, ihonmyötäisissä tekokuituvermeissä, jotka saavat ainakin omat kinttuni näyttämään hämähäkin koivilta?) Hikikin juostessa tulee, mutta se on jollain tapaa jopa miellyttävää.

Mutta keväällä vain tuli sellainen tunne. Että jos koettaisi. Että ensimmäistä kertaa elämässä huvittaisi juosta. Ainakin kokeilla, miltä se tuntuisi. Ei siksi, että pitäisi osallistua (puoli)maratonille. Ei siksi, että pitäisi laihduttaa. Ei siksi, että joku olisi sanonut, että kyllä sinun nyt olisi hyvä vähän harrastaa liikuntaa. Vaan siksi, että se tuntui hyvältä ajatukselta. Ehkä istumatyöläisen kroppani tuli siihen tulokseen, että jonkinlainen lisärasitus tavallisen hyötyliikunnan oheen voisi tehdä hyvää. Tai sitten Riihimäen ilmastossa / vedessä on jotain erityistä…

Havaitsin, että olimme muuttaneet miltei lenkkipolun viereen – kilometrin päästä kotiovesta alkaa metsäulkoilureitti. Sinne siis. Ja mikä riemu, kun en hyytynytkään ensimmäisen sadan metrin jälkeen! Hyötyliikunnalla on kuin onkin merkitystä kunnon kannalta, en ollut päässyt ihan rapakuntoon. Ompelin itse housut juoksemista varten (niissä on taskut avainta ja puhelinta varten) ja hankin alekengät Prismasta, urheilukaupan juoksukenkähyllylle en ollut vielä valmis menemään. Ja sitä paitsi marketista sain kohtuukauniit kengät. Viime viikolla juoksin ensimmäistä kertaa yli 5 km. Enkä kävellyt metriäkään. Tosin juokseminen lienee hieman yliampuva termi, menoni on vielä rauhallista hölköttelyä – kaukana tosiurheilijoiden uljaasta askelluksesta! Mutta edistymistä havaittavissa.

Jotain innostuksestani (ja optimististani) kertoo sekin, että otin juoksuvermeet mukaan Varsovan matkalle. Käytinkö niitä kertaakaan? En. En voinut kuvitellakaan juoksevani Varsovan helteissä. Sen sijaan kävelin paljon. Ja luin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa – senhän voi melkein jo laskea juoksemiseksi, kun lukee juoksemisesta.

Uskon, että Maaninkavaara olisi ilahduttanut minua ennen juoksukokemuksianikin, mutta nyt hihittelin ehkä hivenen lisää. Oma treenaamiseni (vähän epäilyttää edes käyttää moista ilmausta) on kaukana Martti Huttusen meiningistä, eikä Martti varmasti voisi sietää tavoitteettomuuttani.

Miika Nousiainen on suosikkikirjailijoitani erityisesti huumorinsa takia. Nautin Vadelmavenepakolaisesta, ja Maaninkavaara hytkytti vielä enemmän. Maaninkavaaran toinen päähenkilö Martti Huttunen elää kestävyysjuoksulle. Kun hänen poikansa ja valmennettavansa Jarkko katoaa on Martti surun vallassa. Martin tytär Heidi päättää piristää isäänsä ja ryhtyy juoksemaan. Martti valmentaa, tietenkin. Nousiainen paisuttaa Martin pakkomielteisyyden hillittömään absurdiuteen saakka.

Maaninkavaara aiheutti ääneenlukutarpeita. ”Hei kuuntele, täällä on ihan mahtava kohta”, taisin sanoa armaalleni useammankin kerran. Ja lukea katkelmia ääneen, koska yhdessä nauraminen on vielä parempaa kuin yksin nauraminen.

Istuin tällä viikolla paikallisjunassa vastapäätä naista, joka luki Maaninkavaaraa. Myönnän: tarkkailin naisen ilmeitä. Nauraako? Hymyileekö edes? Ei. Ilmekään ei värähtänyt lyhyen lukutuokion aikana. Poistuin junasta hämmästyneenä – ja saman tien järkeilin, että nainen oli vasta kirjan alkupuolella. Kyllä hän loppua kohti alkaa tirskahdella.