Poimintoja loka- ja marraskuun kirjapinoista

Marraskuun lopussa uskaltaa jo sanoa: tänäkin vuonna tästä kuusta selvittiin. Marraskuu on pitkä ja vähävaloinen kuukausi, johon minulla on vaikea suhde. Marraskuuhun on myös työntäyteinen kuukausi: vietin juuri tämän kuun ensimmäisen kokonaan vapaan viikonlopun. Edellinen vapaapäivä oli isänpäivänä. Kyllähän sellainen tuntuu.

Tuntuu myös lukemisessa. Olen lukenut, kyllä, mutta jonkin verran vähemmän kuin yleensä. Netflixin voima on ollut valtava, enkä osaa pitää sitä pelkästään pahana. Katsoin vihdoinkin Unorthodoxin ja pidin siitä kovasti. (Pitäisiköhän lukea kirja, johon sarja perustuu?) Samoin Queen’s Gambit eli Musta kuningatar vei mukanaan – enpä olisi etukäteen uskonut, että shakista voi tehdä noin vetävän ja kiehtovan tv-sarjan! (Ja tämäkin on ensin ollut romaani, lisäisinköhän senkin lukulistalle…) Toki nautin myös estetiikasta ja 60-luvun musiikista. Minisarjojen lisäksi olen tuijottanut New Girliä (uudelleen), Glow’ta, Columboa (dvd:t lainassa anopilta), elokuvia…

Lokakuun poiminnat jäivät marraskuun työsuman alle, joten nyt poimin kolme kirjaa loka- ja marraskuun luetuista. Sattumalta nämä kaikki luin paperikirjoina, ja osassa visuaalisuus onkin tärkeässä roolissa.

Tiina Raevaara & Urpu Strellman: Tietokirjoittajan kirja. Docendo 2019.

Ostin Tietokirjoittajan kirjan jo viime syksynä mutten lukenut sitä kokonaan. Selailin, valikoin sopivia kohtia, sitten laitoin hyllyyn. Kunnes tänä syksynä, osin työsyistä, tartuin kirjaan uudelleen ja aloin lukea alusta loppuun. Ja miten innoissani luinkaan! Raevaara ja Strellman käsittelevät tietokirjallisuutta monipuolisesti ja tuovat esiin lajin lukuisat mahdollisuudet. Samalla kirja kertoo kirjoittamisen prosessista monine vaiheineen ja välillä mutkineenkin.

Raevaara ja Strellman kirjoittavat mukavan välittömästi mutteivät sorru kosiskelevaan tuttavallisuuteen. Ei, tämän kirjan kanssa on varma olo: kirjoittajat todellakin tietävät, mistä puhuvat, ja kertovat sen selkeästi, ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Samalla he pudottelevat kirjavinkin toisensa perään ja houkuttelevat lähdekirjojen pariin.

Eräs suosikkilainaukseni löytyy heti kirjan alusta:

”Ehkä kaikkein vaikeinta kirjan kirjoittamisessa on keskeneräisyyden sietäminen. Kirjan valmistuminen toki on upea hetki, mutta se tulee eteen vain kerran. Kaikki muut kuukaudet ja jopa vuodet kirja on kesken, ja kirjoittaja voi vain yrittää pitää kirkkaana mielessään käsityksen teoksesta, jota ei ole vielä olemassa. Tämä kyky saattaa olla yksi luovuuden olennaisimmista osista. Ainakin se on edellytys kirjan kirjoittamiselle.”

Oi kyllä. Voi kyllä.

Käsikirjoituksen tekeminen puretaan vaiheisiin ja osiin. Kirjoittajat esittävät hyviä kysymyksiä ja selittävät, miksi esimerkiksi on tärkeää muotoilla kirjan pääväite, argumentti. (Myönnän, että tämän kohdan lukeminen tuskastutti, koska oman käsikirjoituksen argumentti lipesi koko ajan käsistäni. Mutta ajatus jäi vaivaamaan, ja muutamaa viikkoa myöhemmin taisin saada pääväitteeni muotoiltua.)

Tietokirjoittajan kirja jää hyllyyni käytännölliseksi apulaiseksi, työkaluksi, innostajaksikin.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita. Siltala 2020.

Tämä kaunis runokirja on enemmän kuin 64 sivuaan. Kuten parhaat runokirjat tapaavat olla.

Omantunnon asioita jakautuu viiteen osioon, jotka on otsikoitu Vauvoille, Saarelle, Rakastetulle, Ystäville ja Menneille. Heille puhutaan, heistä puhutaan. Runot ovat vakavia, hauskoja, arkisia, oivaltavia, koskettavia.

Jo ensimmäiset rivit riemastuttavat: ”Älä odota vanhemmiltasi niin paljon. Ne eivät opi aikaisin puhumaan.” Ja myöhemmin annetaan ohjeita kodinhoitoon: ”3. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi huonoihin imureihin.”

Huotarinen tekee tarkkoja havaintoja ihmisistä ja ihmissuhteista, katsoo lempeästi mutta kohti, hankaliakin asioita. Proosamaisesti asetellut tekstit ovat lyhyitä mutta avaavat historioita: mitä näiden ihmisten kanssa on ollut, tehnyt, tuntenut, mitä heidän kanssaan on nyt. ”Kukaan muu kuin sukulainen ei tunne sinua lapsena yhtä hyvin ja aikuisena yhtä huonosti.”

Solja Järvenpää (toim.): Päivän sarjakuva. 2020.

Mitä tapahtui 1.4.2020? Päivän sarjakuva koostuu 15 sarjakuvataiteilijan päiväkirjasta aprillipäivältä. Kuravettä näissä ruuduissa ei juoda, havainnot keskittyvät koronakevään arkeen. On huolta työtilanteesta, etätyöolosuhteiden kanssa säätämistä, mietteitä läheisten terveydestä. Toisaalta merkinnöissä kerrotaan hyvästä työvireestä, luontohavainnoista ja hyvistä hetkistä läheisten kanssa.

Päivän sarjakuva on mainio katsaus ja vertaistuki koronan sävyttämään elämään. Päiväkirjoissa on paljon samaistuttavaa, ja toisaalta on virkistävää lukea myös toisenlaisisesta arjesta. Ja teos on myös oiva tapa tutustua erilaisiin sarjakuvataiteilijoihin – ja ehkäpä etsiä enemmänkin heidän töitään luettavakseen. Minä kiinnostuin mm. Ina Majaniemen ja Tea Tauriaisen töistä. Toivottavasti kirjastosta löytyy lisää luettavaa!

Päivän sarjakuvassa mukana ovat Kati Kovács, Heikki Rönkkö, Maria Björklund, Kaltsu Kallio, Jupu Kallio, Ina Majaniemi, Solja Järvenpää, Tea Tauriainen, Jukka Tilus, Mika Myyry, Jouko Nuora, Ville Pynnönen, Benjamin Bergman, Kivi Larmola ja Tommi Hämäläinen. 66-sivuinen kokonaisuus on Solja Järvenpään kustantama, ja sitä voi tilata suoraan Soljalta osoitteesta solja(ät)gmail.com. Eikä maksa kuin kympin, ja siihen sisältyvät postimaksutkin. (Ei, tämä ei ole maksettu mainos vaan teoksesta innostuneen lukijan suositus! )

Kirjoista ja omistamisesta

Ei liene yllätys, että kotoani löytyy kirjoja. Laskutavasta ja katsantokannasta riippuen niitä on paljon, kohtuullisesti, ihan mukavasti tai tolkuttomasti. Kun ostimme tämän asunnon, tuore avomieheni alkoi miltei ensimmäisenä mittailla ja laskeskella, paljonko tarvitsemme hyllymetrejä ja mihin ne mahtuvat. Ensimmäisten joukossa kotiin kannettiinkin kirjahyllyjä ja kuohuviinilasit.

Osa kirjoista on kulkenut mukanani vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Osan olen saanut työni kautta arvostelukappaleina tai haastattelijan lukukappaleina, osan lämpiäisinä kirjoittavilta ystäviltä ja kollegoilta. Joukossa on lahjoja, kirppari- ja divarilöytöjä, kirjakaupoista kotiutettuja, työhön ja vapaa-aikaan liittyviä. Ja tietenkin kirjahyllyjen sulauduttua sekaan ovat solahtaneet siipan kirjat, varsin kirjavaa alkuperää nekin.

Koska kirjoja on paljon ja niitä tulee kotiin jatkuvasti lisää, jokaiseen teokseen ei voi suhtautua yhtä intohimoisesti tai kiintyä joka opukseen. Se on sekä helpotus että harmi. Mutta millaisia tunteita kirjan omistamiseen liittyy? Kerron kolmen kirjan tarinan. Kaikissa se, miten kirja on minulle päätynyt, on olennainen osa sitä, millainen suhde minulla on teokseen.

1. Varisto

Susinukke Kosolan keväällä julkaisemaan Varisto–kokoelmaan liittyy juju. Kirjaa ei voi ostaa rahalla. Sen saa tunnustusta vastaan. Turun Sanomien haastattelussa Kosola pohtii, muuttuuko suhde kirjaan, jos sitä ei saakaan rahalla, kuten yleensä.

Susinukke Kosola esiintyi kesäkuussa Annikin runofestivaaleilla – ja olisinpa kuunnellut (ja haastatellut) häntä mieluusti paljon pidempään! Esiintymisen jälkeen Kosola siirtyi signeerauspisteelle, jossa oli myös hänen kirjojaan tarjolla. Varisto-jono lienee pisimpiä, mitä Annikilla on nähty. Kaikki kirjat menivät.

Kävin hakemassa oman kappaleeni myöhemmin kesäkuussa Teoksen ja Tulenkantajien kirjakaupasta. Oli sateinen päivä, yksi niistä harvoista. Kaupassa ei ollut muita asiakkaita lisäkseni, mikä ehkäpä lisäsi tapahtuman intiimiyttä. Pyysin Varistoa ja sain kortin ja kirjekuoren. Korttiin piti kirjoittaa tunnustus, vasta sitten saisin kirjani. Olin miettinyt tunnustustani etukäteen, mutta silti sen kirjoittaminen tuntui vaikealta. Miten minä nyt sen tähän muotoilen? Tämänkö minä nyt haluan jakaa?

Tunnustukset tehdään nimettömästi eikä kukaan tarkista, miten henkilökohtaisia asioita korttiin kirjoitetaan – tai kirjoitetaanko mitään. Silti ei tullut mieleenkään fuskata. Kun lopulta suljin kortin kuoreen ja palautin sen, myyjä kertoi, ettei tämä ole ihan kevyttä kenellekään. Jotkut ovat istuneet kortin äärellä tunninkin miettimässä, mitä kertoisivat.

Tämä ei ole korttiin kirjoittamani tunnustus, mutta tunnustan silti, että onnistuin sanomaan Susinukke Kosolan oikean nimen vähintään kerran väärin Annikilla haastatellessani. Tiedättekö sen hetken, kun on sanomassa ihmisen nimen ja ensimmäisen tavun jälkeen tajuaa, ettei olekaan enää varma, mitä on sanomassa ja mitä pitäisi sanoa? Ja sitten suusta tulee jotain jonkin verran oikeaa muistuttavaa, ja on vain toivottava, että eiköhän se noin ollut? Ja samalla tuijottaa kädessään olevaa muistilappua ja koettaa löytää sen rivin, jolla kerrotaan se, mitä oikeasti piti sanoa? Ja ajattelee, että just tällaiset juontajat ovat ihan saakelin raivostuttavia, kyllähän nyt nimet pitää sanoa oikein! Nolottaa edelleen, mutten onneksi ole menettänyt yöuniani tämän takia.

Tunnustuskortista jätettiin itselle pieni palanen, jota olen käyttänyt Variston kirjanmerkkinä. (Kyllä, kirja on edelleen kesken – olen aika hidas runonlukija.) Kun lähdin kaupasta sekä Varisto että ihan rahalla ostettu Aura Nurmen Villieläimiä-kokoelma repussani, olin melkeinpä hengästynyt. Harvinaisen henkilökohtainen ostokokemus.

2. Rakkaudelma

Lahtelainen runoilija Lealiisa Kivikari on ystäväni ja kollegani, jonka uraa minulla on ollut ilo seurata jo usean vuoden ajan. Tutustuimme läänintaiteilija-aikanani, ja vaikkemme tapaa usein, on ihanaa tietää, että Lealiisa on olemassa, hänelle voi kertoa työhuolia tai iloita kirjoista ja kirjoittamisesta tai ihan vain jakaa kuulumisia.

Rakkaudelma on Lealiisan neljäs runokokoelma. Puhuimme alkuvuodesta kirjan teemoista Whatsappissa (eläköön ääniviestit!) ja sain silloin tällöin kuulumisia kirjan etenemisestä.

Rakkaudelma on sitä, mitä nimi lupaa: runokokoelma rakkaudesta. Voiko olla vaikeampaa aihetta? Jopa anarkistisempaa? Sillä Rakkaudelma on avoimesti, täysillä rakkauden asialla. Se näyttää rakkauden monet puolet mutta kyyninen se ei ole. Osa runoista hätkähdyttää paljaudellaan, rohkeudellaan: miten intiimiä rakastaminen on, miten alttiiksi ihminen itsensä siinä asettaa. Ja miten alttiiksi runoilija, joka etsii sanoja kokemukselle, joka on aisteja, tunnetta, jotain nimeämätöntä.

”Tule luokseni sanoitta, ota minut heti aamulla / kirjaile selkäranka huulilla, hampailla” alkaa runo nimeltä Olemuksesi järisyttää niin paljon että lakkaan pelkäämästä elämää. Kokoelmassa on sekä intohimoa että arkea. ”Sinä nukut, minä luen vanhoja runoja niin kuin lukisin / tätä hetkeä tai tulevaa. Käännät kylkeä ja hengityksesi / ilmavirta puhaltaa unesi kohti aavaa.” Rakkaus on hurja voima. ”katson peiliä niin kuin katsoisin sinua, / painan silmäni kiinni; jään kuuntelemaan, / ajattelen sinut eteeni niin lujasti kuin uskallan”

En osaa enkä ehkä koe tarvettakaan selittää, mikä kokoelman säkeissä osuu ja liikuttaa, mutta jotain niissä on. On huimaa, kun joku osaa sanoittaa asioita siten, että tunnistan kokemuksen ja säkeet herättävät muiston tai toiveen.

Muistan, kun Lealiisa lähetti keväällä ääniviestin, johon oli lukenut erään kokoelmaan tulevan runon (ja runo päätyi lopulta takakanteenkin). Kuuntelin viestiä keittiössä, pilkoin vihanneksia ruokaan ja silmäni vettyivät. Aurinko paistoi, kesä oli vielä liian monen viikon päässä ja minä ajattelin rakkautta, joka on hetkellinen ja ikuinen ja jolle on annettava tilaa ja josta on nautittava, kun se on.

Kirja on erityinen ja tärkeä paitsi sisältönsä vuoksi myös siksi, että sen on kirjoittanut minulle rakas ihminen. Lisäksi kirjassa on omistuskirjoitus, juuri minulle.

3. Yö ja lasi

Keväällä sanoin ohimennen kotona, että Harry Salmenniemen Yö ja lasi on sellainen kokoelma, jonka kyllä haluaisin lukea. Ehkä hankkia ihan itsellenikin. En muista, olinko yrittänyt etsiä sitä kaupoista vai miksi kirja tuli puheeksi, mutta muistan, ettei aiheesta käyty pitkää keskustelua.

Kesäkuussa oli nimipäiväni. Ei meillä ole sitä mitenkään ihmeemmin tapana juhlia, joten hämmästyinkin suuresti, kun sain aamulla lahjakassin, jonka sisältä paljastui – Yö ja lasi. (Hyvät ihmiset: jos rakkaanne antaa teille lahjaksi runokokoelman, jonka olette maininneet kerran monta kuukautta sitten, voitte olla varmoja, että olette tavanneet hyvin erityisen ihmisen. Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää häntä hyvänä.)

Graafinen suunnittelu on jälleen Markus Pyörälän hienoa jälkeä. Kansi on hätkähdyttävän pelkistetty. Takannessa lukee vain kustantamon (Siltala) nimi. Runokirjaksi teos on tuhti, yli 300 sivua.

Kokoelma on jaettu yhdeksään osioon, joista jokaisessa on hieman erilainen tunnelma ja tematiikka. Mutta yö ja lasi toistuvat, ne kulkevat mukana osiosta toiseen.

Luin kokoelmaa rauhassa, nautiskellen. Jo sivumäärästä voi arvata, että se pitää sisällään monenlaisia runoja. Yllätyin huomatessani, että osa runoista on suorastaan hauskoja. Salmenniemi leikkii sanoilla ja tekee yllättäviä rinnastuksia, mutta toisaalta myös pysähtyy ihan erilaisiin aatoksiin.

Kuten tapanani on, taittelin sivuja suosikkieni kohdalla. Minusta kirjan ei tarvitse säilyä uudenveroisena tai näyttää koskemattomalta. Jos kirja on oma, voin kantaa sitä melko huolettomasti mukanani, taitella koirankorvia, tehdä alleviivauksia. (Muiden kirjoja kohtelen varovaisemmin, lupaan!) Ensimmäinen merkkini löytyy sivulta 15: ”Meri sisältäpäin, / sen kohina. // Kun maalla on murheita, meri huuhtoo.”

Kesäkuun keskellä myös tämä puhutteli: ”Onni on linnyt. / Kesäisin on tuntea, / kävellä ja mekastaa.” Seuraavien säkeiden kohdalla saatoin nauraa ääneen: ”Yö oli pitkä ja gluteeniton / ja hän kärsi ja kääntyili siinä.” Hillitöntä!

Yö ja lasi jäisi muutenkin kirjahyllyyni, mutta koska olen saanut sen siipaltani, kirja muuttuu vieläkin tärkeämmäksi.

Niin. Kirja on enemmän kuin sisältönsä. Kirjaan liittyy myös sen ulkopuolista historiaa, ihmissuhteita, lukutilanteita, paikkoja, tunteita. Toisinaan minun on pakko raivata kirjahyllyäni, tehdä tilaa uusille teoksille. Silloin mietinnässä ovat kirjan omien ansioiden lisäksi myös nämä muut asiat, joista kirjailija ei välttämättä ole mitenkään tietoinen. Eikä hänen tarvitsekaan olla.

11 tuntia runoa

Voisi kuvitella, että kun viettää puolisen vuorokautta runoden ja runoilijoiden ja runouden ystävien ympäröimänä, ehtii saada yliannostuksen lajista. Kuvitelma on väärä. Tällaisen jälkeen tekee vain mieli lisää.

Annikin Runofestivaali järjestettiin viime lauantaina 9.6. Tampereella Annikin puutalokorttelin sisäpihalla. Tämä oli festivaalin 15-vuotisjuhla! Se on huima saavutus talkoovoimin toteutettavalle runofestarille.

Minulla oli kunnia juontaa tapahtuma tänäkin vuonna, pääsin toista kertaa tähän ihanaan tehtävään. On etuoikeus olla mukana tekemässä tapahtumaa, päästä juttelemaan esiintyjien kanssa, jakaa tunnelmia yleisön kanssa.

Palaveerasin festivaalin tuottajan Simo Ollilan kanssa pariin kertaan ennen tapahtumaa, ja festariviikolla olin joka päivä juontojen kimpussa tavalla tai toisella. Valmistelin pieniä haastatteluita, etsin kiinnostavia tiedonmurusia. Kaikkien kanssa emme toteuttaneet haastattelua, silloin muutaman sanan juonnolle tuli vielä enemmän painoa. Ja toisaalta: tärkeimpiä olivat itse esiintyjät. Nuo monipuoliset, lahjakkaat, rohkeat, omaääniset runoilijat ja laulajat ja muusikot ja kirjailijat. He ottivat lavan haltuun kerta toisensa jälkeen ja hurmasivat yleisön.

Joelle Taylor vangitsi yleisönsä.

Asa & Band soitti niin, että pilvet kaikkosivat!

Etukäteen ajateltuna 11 tunnin festivaaliohjelma kuulostaa hurjalta. Tavallaan se onkin. Mutta kun kello löi kymmenen illalla ja onnittelulaulu festivaalille oli laulettu ja maljat kohotettu, olin vain häkeltynyt siitä, miten nopeasti aika menikään. Juurihan me aloitimme!

Jaan Malin eli Luulur ja Timo Salo vauhdissa.

Asia, jota en olisi ehkä teini-ikäisenä itsestäni uskonut: nautin juontotehtävistä todella paljon. On mahtavaa olla lahjakkaiden tyyppien keskellä ja intoilla heistä yleisölle. On superkiinnostavaa jututtaa taiteilijoita ja kuulla töiden taustoista. On ihanaa, jos pystyn lievittämään jonkun esiintymisjännitystä tai tuomaan rentoutta lavalle. On loistavaa, jos voin palvella yleisöä kertomalla heille esiintyjistä ja heidän tekemisistään. Valmistelen aina juonnot etukäteen, mutta samalla tiedän, etten voi koko ajan edetä käsikirjoitukseni mukaan. Aina tulee muutoksia, aina pitää improvisoida, aina pitää olla valmis muutoksiin. Ja sekin on ihanaa.

Juontaja on paljon esillä, mutta hän ei ole keskipiste, hän ei ole se tärkein tyyppi. Juontajan tehtävä on kiinnittää ihmisten huomio loistaviin esiintyjiin, parhaimmillaan saada heidät säteilemään. Sitä kohti yritän mennä, sillä tavalla toimia.

Ylläolevan kuvaparin nappasi Hannu Peltonen. Tunnelmasta toiseen mentiin!

Ja tästä allaolevasta kuvaparista saan kiittää Hanna Kaistia. Muistaisinpa, mitä esiintyjää tuossa kuuntelen! Toisessa kädessäni pitelen puhelinta (kello!) ja juontopaperia, valmiudessa ollaan siis.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Mutta näin onnellinen ihminen on kuunnellessaan runoutta. (Mekko on muuten suomalaisen Haldin-merkin tuotantoa, ja se sopi hivenen viileään kesäpäivään loistavasti. Rakastuin printtiin, jonka nimi on cheesepuff leopard – juustonaksuleopardi! Ja vieläkin olennaisempaa: mekossa on taskut. Ah käytännöllisyys! Myös korvakorut ovat Haldinin.)

Vaikka olinkin onnellinen koko lauantaipäivän, vasta seuraavan päivän iltana aloin kunnolla ymmärtää, millaisen hienouden keskellä olin jälleen saanut olla. Selasin Facebookissa ja Instagramissa ihmisten ottamia kuvia, luin tunnelmia ja vähän liikutuinkin siitä kaikesta.

Kahden vuoden kuluttua jälleen. Silloin lavalla lienee toinen juontaja, ja minä nautiskelen Annikin Runofestivaalista yleisön penkeiltä. Tässä välissä voisikin lukea lisää runoja. Ehkäpä kirjoittaakin muutaman.

Avajaisruno: Peltosaari

Perjantaina vietettiin Riihimäen Olohuoneen avajaisia. Olin lupautunut musisoimaan tilaisuudessa yhdessä ex-läänintaiteilijakollegani Paulan kanssa. Minä ukulelen kanssa, hän viulun, ja yhdessä laulua. Paula pyysi, että myös lausuisin tilaisuudessa jotain – että jos löytyisi jokin sopiva ”lähiöruno”, Peltosaaren 70-lukulaisessa kerrostalolähiössä kun oltiin.

Tietenkin lupasin. Aikaa oli niukasti, mutta arvelin, että runohyllyssäni ilman muuta majailisi avajaisiin sopivaa elementtitaloromantiikkaa. Ei läpeensä inhorealistista vaan jotain sellaista, jonka voisin itsekin tunnistaa Peltsissä neljä vuotta asuneena.

Selasin kirjan toisensa jälkeen, proosaa ja lyriikkaa. Sellaiset, joissa muistin olevan lähiökuvausta, sellaiset, joista en ollut ihan varma. Löysinkin tekstejä, mutta ne olivat joko liian ankeita tai liikaa toiseen kaupunkiin kiinnittyviä. En minä halua lukea Kontulasta Peltosaaren Olohuoneen avajaisissa!

Lopulta ymmärsin, että jos haluaa runon Peltosaaresta, on kirjoitettava runo Peltosaaresta. Avasin tekstinkäsittelyohjelman ja aloin kirjoittaa. Kuten tavallista, kirjoitusprosessi vei oppimaan uutta, kun piti tarkistaa, mikä on suunnikkaan määritelmä ja voiko Peltosaaren aluetta kutsua sellaiseksi (ei voi, se on puolisuunnikas). Tarkennusta tuli vahingossakin, kun satuin kulkemaan ulkona juuri silloin, kun Peltosaaren koulun välituntikello soi – en ollut muistanut, millainen sen ääni on.

Melko nopeasti runo lopulta syntyi, haudutteluaikaa olisi voinut jäädä enemmänkin. Mutta myönnän, että olen tyytyväinen lopputulokseen. Tästä minä tunnistan oman Peltosaareni. Asettelut eivät mene ihan niin kuin haluan, mutta no, sellaista on elämä.

Onnea ja menestystä Olohuoneelle! Nyt vietetään avajaisviikkoa, sopii mennä tutustumaan ja osallistumaan.

 

Peltosaari

Radan takana on entinen pelto,

kolmiota hipova puolisuunnikas jonka reunoja pitelevät herrat Elomaa, Oksanen ja Sinisalo,

vahtivat, etteivät peltoon kylvetyt laatikot karkaa avaruuteen

joka niille on nimetty

Kapea vesi piirtää rajaa,

ylpeä joki vaikka yli harpattava

 

Aukion laidalla tuulitakkiset miehet istuvat rivissä, puhuvat laumansa kieltä

He ovat koulun ja päiväkodin välissä, kasvot avaraan päin

Talojen silmät räpsyvät, lähiö ei nuku

Välituntikello soittaa kolmisoinnun ja joku nauraa korkealta

Sähkökaapissa lukee Tampio, asfalttiin maalattu kirkkovene kestää kaikki säät

 

Yhdessä kulmassa koiria ja sorsia, kaiken keskellä oravia ja harakoita

ja puissa naakat, natisevat tummatakit,

varjoista lehahtavat parvet

 

Pelto on täytetty kerrostaloilla, punaisilla valkoisilla keltaisilla ruskeilla

Pelto on täytetty kerrostalojen asukkailla, me olemme se vilja joka täällä nyt kasvaa

lajien kirjo ja nimeämätön sato,

juuret ja köynnökset, mukulat ja ruusut

 

Täällä kuljetaan kaduilla, puistoissa ja pihojen halki

sillä asfaltti on vain yksi vaihtoehto tässä labyrintissa, jonne tulokkaat helposti eksyvät

Täällä ollaan elementeissä, kukin omassaan

maassa ja korkeuksissa

tähtitaivaalla pellossa.

Tapahtuu!

Seuraavien parin viikon aikana kapuan lavalle useaan kertaan juontajan ominaisuudessa. On iso ilo juontaa hienoja kirjallisuustapahtumia, toivottaa tervetulleeksi upeita esiintyjiä, innostua yhdessä yleisön kanssa ohjelmatarjonnasta. Tässäpä kolme kovaa kirjallisuustapahtumaa, ehkäpä tapaamme ainakin jossain näistä:

Keskiviikkona 8.6. seilataan Vanajavedellä kirjallisella risteilyllä. Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66 ry:n yhdessä Hopealinjan kanssa järjestämällä iltaristeilyllä kuullaan kirjailijoita ja nautitaan hämäläismaisemista. Nälkäisille on tarjolla myös buffetpöytä herkkuineen.

Lauantaina 11.6. suuntana on Tampere ja Annikin Runofestivaali. Ohjelmaa on 11 tunnin ajan ja päätösklubi päälle, ja esiintyjälistalta löytyy Annikille ominaiseen tapaan huippunimiä ja yllätyksellisyyttä. Tämän vuoden teemana on Runoilija vieraissa, ja runous yhdistyykin ainakin kuvataiteeseen, musiikkiin ja perfomanssiin.

Lahden Runomaraton käynnistyy perjantaina 17.6. Ugrijhlilla ja jatkuu Runon hehkulla lauantaina 18.6. Monipuolista ohjelmaa on lapsille ja aikuisille, esiintyjiä meiltä ja muualta. Lauantaina ratkeaa myös runovideokilpailun voittaja. 12 parasta videota ovat katsottavissa Etelä-Suomen Sanomien sivuilla.

Ostos-tv:n hengessä tekisi mieli sanoa, että eikä tässä vielä kaikki – mutta jospa tältä erää kuitenkin. Palataan muihin tapahtumiin tuonnempana. Sillä niitä riittää!

Mitä tuli luvattua, mitä tuli pidettyä? Sisältää uuden lupauksen!

Ei enää kvartaalikatsauksia uudenvuodenlupauksiin, vaan silmäys koko vuoteen 2014. Lupasin joogata väihintään kerran viikossa ja miettiä tarkemmin hankintojani. Kerrankin osasin luvata riittävän lempeästi!

Materiahankintojen suhteen en pysynyt ihan niin tarkkana kuin alkuvuodesta ajattelin. Matkat ovat hankalimpia – se, että on ulkomailla, jotenkin oikeuttaa ostamaan huivin, korvakorut, villalankaa, kengät… Toisaalta kotimaassa ollessani en juurikaan osta vaatteita tai koruja, joten kenties matkamuistoshoppailu suodaan. Saan myös iloa siitä, että muistan paikkoja vaatteista ja asusteista. Tämä laukku Venetsiasta, nämä kengät Prahasta, tämä paita Tallinnasta, nämä korvakorut Berliinistä… Tai ihan kotimaanmatkailua: tämä huivi ja kirja Helsingistä, kun kävin ihan vain hengailemassa isolla kirkolla.

Olisin voinut miettiä muistiinpanoperusteeni tarkemmin. Jossain vaiheessa aloin kyseenalaistaa, miksi kirjaan nopeasti kuluvan kosmetiikan mutta en vaikkapa suklaata. Tai miksi kirjaan e-kirjat mutten Netflixiä. Jaksoin kuitenkin naputella listaani loppuvuoteen saakka, kunnes joulukuu hyydytti kokonaan. Ehkä ne joululahjat katkaisivat kamelin selän – mikäs pointti tässä muille ostetun kirjaamisessa olikaan?

Ehkä maallisen omaisuuden vähentäminen on muutenkin ”ilmassa”, aiheesta näkyy blogimerkintöjä ja lehtijuttuja vähän väliä. Huomasin miettiväni vuoden mittaan yhä useammin, mitä omistan ja miksi. Isoja tai radikaaleja tekoja en ole ryhtynyt tekemään, mutta olen siivoillut hyllyjä hissukseen. Ja yritän entistä ahkerammin luopua sellaisesta, jota en enää tarvitse. Ja ennen kaikkea jättää jo kaupassa ostamatta sellaisen, mikä kuitenkin jää vain hyllyntäytteeksi.

Entäpä jooga? Ensimmäisen puolen vuoden tulokset ovat nähtävissä täällä ja täällä. Loppuvuosi meni samankaltaiseen tahtiin. Heinä-joulukuussa yksi viikko livahti joogaamatta. YKSI VIIKKO. Tämä viikottaisuus on osoittautunut toimivaksi kohdallani, sillä se sallii satunnaisen laiskuuden, aikataulusäädöt, flunssat ja unohdukset. Ja kuitenkin muistuttaa pitämään edes jonkinlaista ryhtiä.

Joogakertoja viimeiselle puolelle vuodelle kertyi 41, eli alle kaksi kertaa viikossa – siis noin 1,5 kertaa viikossa. En ole pakottanut yhden harjoituksen kestoa mihinkään muottiin, en keräile minuutti- tai tuntimääriä. On yhtä arvokasta joogata kymmenen minuuttia kuin puolitoista tuntia. Joskus on enemmän aikaa, joskus keho kaipaa vähemmän. Aktiivisin olin heinäkuussa, jolloin Endomondoon kertyi kymmenen merkintää. Loppuvuosi kului tasaisemmin, noin kuusi kertaa kuussa.

Toukokuussa saavutettu korppi-asana on ehdoton riemunaihe edelleen. Että tähänkin ihminen kykenee! Nykyään korppi on osa vakituista asanaharjoitteluani. Joinain päivinä se sujuu, joinain ei. Sellaista se on. Loppuvuodesta erityisesti kyyhkysasana on saanut huomiotani. Hitaasti mutta varmasti venyn, mutta linkissä näkyvään taaksetaivutukseen on vielä melkoinen matka. Tulevissa tavoiteasanoissani siintää myös jonkinlainen pincha, mutta sen kanssa ei sovi kiirehtiä.

Tavoiteasanat ovat tärkeitä, mutta eivät tärkeimpiä. Harjoitus on hyvä, vaikka jo paikallaan makaaminen olisi vaikeaa.

Mutta mitä vuonna 2015? Tuliko taas lupailtua jotain?

Toki.

Ajattelin jatkaa joogaa vähintään kerran viikossa -tapaani – sillä tapa siitä on jo tullut. Toinen lupaukseni on kirjoittaa joka päivä yksi runo. Kyllä, runo. Runprojektin jalo ajatus on paitsi tehdä jotain kaunokirjallista joka päivä, myös madaltaa omaa sietokynnystä. On selvää, että suurin osa teksteistä on latteita, kauheita, huonoja, tylsiä yms. Mutta nyt ei olekaan tarkoitus luoda kuolematonta lyriikkaa. Näitä runoja ei ole tarkoitus julkaista. En kirjoita runoja kenellekään. Ne ovat omia sormiharjoituksiani, tuokiokuvia, kokeiluita. Kenties jokin aihio jää vaivaamaan ja ryhdyn hiomaan sitä. Ehkäpä joku rivi kasvaa novelliksi tai muuttuu repliikiksi. Voi olla, että jotkut runot yhdistyvät kokonaisuudeksi. Ehkä, kenties, saattaapa olla. Mutta se ei ole tarkoitus eikä päämäärä. Tarkoitus on kirjoittaa ja sietää sitä, että välillä tulee mitä sattuu. (Toki tätä tulee harjoiteltua aina, kun jotain kirjoittaa… Mutta nyt on aivan erityinen lupa moiseen.)

Tätä projektia varten ostin kalenterin. Sellaisen, jossa on yksi sivu kullekin päivälle. Ja sille sivulle sitten se runo. Vuoden kuluttua kirjassa pitäisi olla 365 runohtavaa tekstiä – toivottavasti mahdollisimman monenlaisia! Olen hieman skeptinen kaikkien päivittäisyyteen liittyvien lupausten kanssa, mutta annan tälle mahdollisuuden. Phuuh.

Loihdi runo!

Viime viikosta olisi paljonkin kerrottavaa, mutta palaan niihin tuonnempana. Nyt vain lyhyesti hihkaisen, että rakkausrunogeneraattori Mi’ väräjää on verkossa meidän kaikkien ulottuvilla. Mi’ väräjää loihtii yhdellä klikkauksella pateettisen runon silmänräpäyksessä ennen kuin kyynel ehtii edes vierähtää. Klik, ja olet loihtinut runon!

Generaattorin toteuttamista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Lahden Runomaraton.