Kirjoista ja omistamisesta

Ei liene yllätys, että kotoani löytyy kirjoja. Laskutavasta ja katsantokannasta riippuen niitä on paljon, kohtuullisesti, ihan mukavasti tai tolkuttomasti. Kun ostimme tämän asunnon, tuore avomieheni alkoi miltei ensimmäisenä mittailla ja laskeskella, paljonko tarvitsemme hyllymetrejä ja mihin ne mahtuvat. Ensimmäisten joukossa kotiin kannettiinkin kirjahyllyjä ja kuohuviinilasit.

Osa kirjoista on kulkenut mukanani vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Osan olen saanut työni kautta arvostelukappaleina tai haastattelijan lukukappaleina, osan lämpiäisinä kirjoittavilta ystäviltä ja kollegoilta. Joukossa on lahjoja, kirppari- ja divarilöytöjä, kirjakaupoista kotiutettuja, työhön ja vapaa-aikaan liittyviä. Ja tietenkin kirjahyllyjen sulauduttua sekaan ovat solahtaneet siipan kirjat, varsin kirjavaa alkuperää nekin.

Koska kirjoja on paljon ja niitä tulee kotiin jatkuvasti lisää, jokaiseen teokseen ei voi suhtautua yhtä intohimoisesti tai kiintyä joka opukseen. Se on sekä helpotus että harmi. Mutta millaisia tunteita kirjan omistamiseen liittyy? Kerron kolmen kirjan tarinan. Kaikissa se, miten kirja on minulle päätynyt, on olennainen osa sitä, millainen suhde minulla on teokseen.

1. Varisto

Susinukke Kosolan keväällä julkaisemaan Varistokokoelmaan liittyy juju. Kirjaa ei voi ostaa rahalla. Sen saa tunnustusta vastaan. Turun Sanomien haastattelussa Kosola pohtii, muuttuuko suhde kirjaan, jos sitä ei saakaan rahalla, kuten yleensä.

IMG_1227

Susinukke Kosola esiintyi kesäkuussa Annikin runofestivaaleilla – ja olisinpa kuunnellut (ja haastatellut) häntä mieluusti paljon pidempään! Esiintymisen jälkeen Kosola siirtyi signeerauspisteelle, jossa oli myös hänen kirjojaan tarjolla. Varisto-jono lienee pisimpiä, mitä Annikilla on nähty. Kaikki kirjat menivät.

Kävin hakemassa oman kappaleeni myöhemmin kesäkuussa Teoksen ja Tulenkantajien kirjakaupasta. Oli sateinen päivä, yksi niistä harvoista. Kaupassa ei ollut muita asiakkaita lisäkseni, mikä ehkäpä lisäsi tapahtuman intiimiyttä. Pyysin Varistoa ja sain kortin ja kirjekuoren. Korttiin piti kirjoittaa tunnustus, vasta sitten saisin kirjani. Olin miettinyt tunnustustani etukäteen, mutta silti sen kirjoittaminen tuntui vaikealta. Miten minä nyt sen tähän muotoilen? Tämänkö minä nyt haluan jakaa?

Tunnustukset tehdään nimettömästi eikä kukaan tarkista, miten henkilökohtaisia asioita korttiin kirjoitetaan – tai kirjoitetaanko mitään. Silti ei tullut mieleenkään fuskata. Kun lopulta suljin kortin kuoreen ja palautin sen, myyjä kertoi, ettei tämä ole ihan kevyttä kenellekään. Jotkut ovat istuneet kortin äärellä tunninkin miettimässä, mitä kertoisivat.

Tämä ei ole korttiin kirjoittamani tunnustus, mutta tunnustan silti, että onnistuin sanomaan Susinukke Kosolan oikean nimen vähintään kerran väärin Annikilla haastatellessani. Tiedättekö sen hetken, kun on sanomassa ihmisen nimen ja ensimmäisen tavun jälkeen tajuaa, ettei olekaan enää varma, mitä on sanomassa ja mitä pitäisi sanoa? Ja sitten suusta tulee jotain jonkin verran oikeaa muistuttavaa, ja on vain toivottava, että eiköhän se noin ollut? Ja samalla tuijottaa kädessään olevaa muistilappua ja koettaa löytää sen rivin, jolla kerrotaan se, mitä oikeasti piti sanoa? Ja ajattelee, että just tällaiset juontajat ovat ihan saakelin raivostuttavia, kyllähän nyt nimet pitää sanoa oikein! Nolottaa edelleen, mutten onneksi ole menettänyt yöuniani tämän takia.

fullsizeoutput_5f7

Tunnustuskortista jätettiin itselle pieni palanen, jota olen käyttänyt Variston kirjanmerkkinä. (Kyllä, kirja on edelleen kesken – olen aika hidas runonlukija.) Kun lähdin kaupasta sekä Varisto että ihan rahalla ostettu Aura Nurmen Villieläimiä-kokoelma repussani, olin melkeinpä hengästynyt. Harvinaisen henkilökohtainen ostokokemus.

2. Rakkaudelma

IMG_1229

Lahtelainen runoilija Lealiisa Kivikari on ystäväni ja kollegani, jonka uraa minulla on ollut ilo seurata jo usean vuoden ajan. Tutustuimme läänintaiteilija-aikanani, ja vaikkemme tapaa usein, on ihanaa tietää, että Lealiisa on olemassa, hänelle voi kertoa työhuolia tai iloita kirjoista ja kirjoittamisesta tai ihan vain jakaa kuulumisia.

Rakkaudelma on Lealiisan neljäs runokokoelma. Puhuimme alkuvuodesta kirjan teemoista Whatsappissa (eläköön ääniviestit!) ja sain silloin tällöin kuulumisia kirjan etenemisestä.

Rakkaudelma on sitä, mitä nimi lupaa: runokokoelma rakkaudesta. Voiko olla vaikeampaa aihetta? Jopa anarkistisempaa? Sillä Rakkaudelma on avoimesti, täysillä rakkauden asialla. Se näyttää rakkauden monet puolet mutta kyyninen se ei ole. Osa runoista hätkähdyttää paljaudellaan, rohkeudellaan: miten intiimiä rakastaminen on, miten alttiiksi ihminen itsensä siinä asettaa. Ja miten alttiiksi runoilija, joka etsii sanoja kokemukselle, joka on aisteja, tunnetta, jotain nimeämätöntä.

”Tule luokseni sanoitta, ota minut heti aamulla / kirjaile selkäranka huulilla, hampailla” alkaa runo nimeltä Olemuksesi järisyttää niin paljon että lakkaan pelkäämästä elämää. Kokoelmassa on sekä intohimoa että arkea. ”Sinä nukut, minä luen vanhoja runoja niin kuin lukisin / tätä hetkeä tai tulevaa. Käännät kylkeä ja hengityksesi / ilmavirta puhaltaa unesi kohti aavaa.” Rakkaus on hurja voima. ”katson peiliä niin kuin katsoisin sinua, / painan silmäni kiinni; jään kuuntelemaan, / ajattelen sinut eteeni niin lujasti kuin uskallan”

IMG_1233

En osaa enkä ehkä koe tarvettakaan selittää, mikä kokoelman säkeissä osuu ja liikuttaa, mutta jotain niissä on. On huimaa, kun joku osaa sanoittaa asioita siten, että tunnistan kokemuksen ja säkeet herättävät muiston tai toiveen.

Muistan, kun Lealiisa lähetti keväällä ääniviestin, johon oli lukenut erään kokoelmaan tulevan runon (ja runo päätyi lopulta takakanteenkin). Kuuntelin viestiä keittiössä, pilkoin vihanneksia ruokaan ja silmäni vettyivät. Aurinko paistoi, kesä oli vielä liian monen viikon päässä ja minä ajattelin rakkautta, joka on hetkellinen ja ikuinen ja jolle on annettava tilaa ja josta on nautittava, kun se on.

fullsizeoutput_5fc

Kirja on erityinen ja tärkeä paitsi sisältönsä vuoksi myös siksi, että sen on kirjoittanut minulle rakas ihminen. Lisäksi kirjassa on omistuskirjoitus, juuri minulle.

3. Yö ja lasi

Keväällä sanoin ohimennen kotona, että Harry Salmenniemen Yö ja lasi on sellainen kokoelma, jonka kyllä haluaisin lukea. Ehkä hankkia ihan itsellenikin. En muista, olinko yrittänyt etsiä sitä kaupoista vai miksi kirja tuli puheeksi, mutta muistan, ettei aiheesta käyty pitkää keskustelua.

Kesäkuussa oli nimipäiväni. Ei meillä ole sitä mitenkään ihmeemmin tapana juhlia, joten hämmästyinkin suuresti, kun sain aamulla lahjakassin, jonka sisältä paljastui – Yö ja lasi. (Hyvät ihmiset: jos rakkaanne antaa teille lahjaksi runokokoelman, jonka olette maininneet kerran monta kuukautta sitten, voitte olla varmoja, että olette tavanneet hyvin erityisen ihmisen. Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää häntä hyvänä.)

IMG_1231

Graafinen suunnittelu on jälleen Markus Pyörälän hienoa jälkeä. Kansi on hätkähdyttävän pelkistetty. Takannessa lukee vain kustantamon (Siltala) nimi. Runokirjaksi teos on tuhti, yli 300 sivua.

Kokoelma on jaettu yhdeksään osioon, joista jokaisessa on hieman erilainen tunnelma ja tematiikka. Mutta yö ja lasi toistuvat, ne kulkevat mukana osiosta toiseen.

Luin kokoelmaa rauhassa, nautiskellen. Jo sivumäärästä voi arvata, että se pitää sisällään monenlaisia runoja. Yllätyin huomatessani, että osa runoista on suorastaan hauskoja. Salmenniemi leikkii sanoilla ja tekee yllättäviä rinnastuksia, mutta toisaalta myös pysähtyy ihan erilaisiin aatoksiin.

Kuten tapanani on, taittelin sivuja suosikkieni kohdalla. Minusta kirjan ei tarvitse säilyä uudenveroisena tai näyttää koskemattomalta. Jos kirja on oma, voin kantaa sitä melko huolettomasti mukanani, taitella koirankorvia, tehdä alleviivauksia. (Muiden kirjoja kohtelen varovaisemmin, lupaan!) Ensimmäinen merkkini löytyy sivulta 15: ”Meri sisältäpäin, / sen kohina. // Kun maalla on murheita, meri huuhtoo.”

Kesäkuun keskellä myös tämä puhutteli: ”Onni on linnyt. / Kesäisin on tuntea, / kävellä ja mekastaa.” Seuraavien säkeiden kohdalla saatoin nauraa ääneen: ”Yö oli pitkä ja gluteeniton / ja hän kärsi ja kääntyili siinä.” Hillitöntä!

IMG_1232

Yö ja lasi jäisi muutenkin kirjahyllyyni, mutta koska olen saanut sen siipaltani, kirja muuttuu vieläkin tärkeämmäksi.

Niin. Kirja on enemmän kuin sisältönsä. Kirjaan liittyy myös sen ulkopuolista historiaa, ihmissuhteita, lukutilanteita, paikkoja, tunteita. Toisinaan minun on pakko raivata kirjahyllyäni, tehdä tilaa uusille teoksille. Silloin mietinnässä ovat kirjan omien ansioiden lisäksi myös nämä muut asiat, joista kirjailija ei välttämättä ole mitenkään tietoinen. Eikä hänen tarvitsekaan olla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s