Kuukausittainen arkisto:elokuu 2013

Taiteiden yö, Kirjan yö

Tarkoitus oli eilen mainostaa Hämeenlinnan taiteiden yötä, mutta kiireessä ja epähuomiossa teksti jäi luonnokseksi eikä siis päätynyt luettavaksenne. Ehkä ei kannata tehdä montaa asiaa yhtä aikaa.

Mutta eilinen oli taiteiden ja Hämeenlinnan. Hämeenlinnan taiteiden yö piti sisällään vaikka mitä – soolokeikkoja, työpajoja, kirjailijahaastatteluita, sumeaa shakkia, yhteislaulua, novellikeskustelua, ruokajuhlaa, tanssia, runopuita… Enkä edes osaa luetella kaikkea enkä mitenkään ehtinyt nähdä kuin murusen kaikesta tarjonnasta. Koko ohjelma löytyy Taiteiden yön nettisivuilta. Enkä edes ehtinyt kaikkialle.

20130831-154904.jpg

Taiteiden yön sisälle oli istutettu Kirjan aika-festarin henkinen perillinen, Kirjan yö, jonka ohjelmassa oli Kirjan ajasta tuttuja elementtejä, kuten kirjallisuuskeskusteluita ja lavarunoutta.

Itse vietin iltaa novellien parissa. Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hanke saapui Hämeenlinnaan, joten kirjastolla järjestettiin paneelikeskustelu ja novelliklinikka, Verkatehtaalla Prosak-klubi. Kirjailijavieraina olivat Maritta Lintunen ja Jyrki Vainonen, paneelikeskustelussa mukana on myös Kariston kustannuspäällikkö Sanna Vartiainen. Minä hoidin juontopuolen.

On aina ilo kuunnella kirjallisuuden ammattilaisia puhumassa kirjoittamisesta. Poimin kirjailijoiden lauseita papereihini ja hyrisin tyytyväisenä, kun kuulin osuvia tiivistyksiä. Novellia määriteltiin ja mietittiin ja verrattiin romaaniin. Pidin erityisesti ajatuksesta novelli on tilanteen taidetta, kiitos Jyrki Vainoselle tästä kiteytyksestä!

Prosakissa Jyrki Vainonen luki novellinsa Puutarha, ja vaikka teksti oli minulle ennalta tuttu, se tuntui lähes uudelta kuultuna. Miten tunnelma muuttuu, ja tapahtumat saavat omituisen suunnan, miten itselle herää epäilys, että voiko olla, mitä tässä todella tapahtui… Puutarha löytyy vuonna 2007 ilmestyneestä kokoelmasta Lasin läpi. Surrealismin ystävät pitävät Vainosesta – ja eilen kuulin hyviä uutisia: seuraava novellikokoelma on työn alla!

Maritta Lintunen luki osan novellista Naapurukset ja jätti ainakin minut miettimään, mitä novellissa seuraavaksi tapahtuu. Teron hahmo on herkullinen – mies, joka tietää, mitä tahtoo, eikä taida antaa esteiden vaikuttaa. Häikäilemätön ja ovela hahmo. Novelli löytyy kokoelmasta Ovisilmä (2006), jonka taidan joutua hankkimaan käsiini.

20130831-160333.jpg

Kirjailijayhdistys Vana -66 kasvatti rantareitille runopuita, joista ohikulkijat saivat poimia tekstejä mukaansa.

20130831-160543.jpg

Paljon ihmisiä, ystäviä, iloisia ilmeitä, elokuun pehmeää hämärää, innostusta – tällainen tapahtumahan voisi tulla tavaksi.

20130831-160844.jpg

edit: Terhi Rannelan blogissa kertoillaan myös Kirjan yön tunnelmista, klik!

Mainokset

Loihdi runo!

Viime viikosta olisi paljonkin kerrottavaa, mutta palaan niihin tuonnempana. Nyt vain lyhyesti hihkaisen, että rakkausrunogeneraattori Mi’ väräjää on verkossa meidän kaikkien ulottuvilla. Mi’ väräjää loihtii yhdellä klikkauksella pateettisen runon silmänräpäyksessä ennen kuin kyynel ehtii edes vierähtää. Klik, ja olet loihtinut runon!

Generaattorin toteuttamista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Lahden Runomaraton.


Sanakuvaa kohti

Jos tuleva lauantaipäivä näyttää sopivan vapaalta pienelle runoseikkailulle, kehotan ottamaan suunnan kohti Lahtea. Tai vaikka jo aikaisemminkin – Lahden Runomaratonin järjestämällä Runoviikolla riittää ohjelmaa.

Mutta aivan erityisesti hehkutan lauantaina 24.8. järjestettävää Sanakuva-tapahtumaa, jossa runous laajenee tanssiksi, ääniksi, muodoiksi, liikkeiksi ja kuviksi. Sanakuvan järjestävät Lahden Runomaraton ja Taiteen edistämiskeskus, ja myös Lahden kaupungin kulttuurikeskus tukee toteuttamista. Esiintymässä ovat mm. runoilijat Heikki Saure, Harry Salmenniemi ja Olli-Pekka Tennilä, graafikko Markus Pyörälä sekä tanssijat Reetta Kinnari ja Meri-Tuuli Risberg. Ohjelma alkaa klo 14 ja jatkuu parin tunnin ajan. Mukaan voi loikata missä vaiheessa tahansa. Lue lisää Taiken sivuilta!

Jo nyt c/o Malskilla (Kulmakatu 5, Lahti) on nähtävissä ja koettavissa rakkausrunogeneraattori Mi’ väräjää, joka loihtii pateettisen rakkausrunon nopeammin kuin kyynel ehtii silmäkulmasta vierähtää. Mi’ väräjää on saanut ihka oman huoneen, oikean elämystilan, joka on huima. Kuvakollaasissa on vain making of -kuvia, mutta en malttanut olla laittamatta niitäkin esille. Kuvia valmiista tilasta saatte myöhemmin.

Nähdään lauantaina Lahdessa!


Lempeiden sanojen torkkupeitto

Hämäläinen tahti jatkuu. Äitini täytti pyöreitä liki kaksi vuotta sitten, ja silloin päätin ommella hänelle tilkkupeiton lahjaksi. Ostin kankaat, leikkelin, ompelin, kirjoin. Mutta sitten tuli kiire, enkä ehtinyt saada peittoa valmiiksi merkkipäivään mennessä. Harmitti. Ja kun deadline kerran oli jo mennyt, tekemisen tahti hidastui entisestään. Ja sitten tuli kaikkea muuta. Lopulta peitto möllötti kaapissa miltei kaksi vuotta ennen kuin tänä kesänä tartuin siihen uudelleen. Ja siitä kuluikin vielä monta viikkoa ennen kuin kuvat pääsivät blogiin.

Kävi kuten monesti ennenkin: mielikuvitukseni oli suurennellut jäljellä olevan työn määrää. Lopulta viimeistelin peiton yhtenä lomapäivänä, ja keksin jopa pari tekemistä helpottavaa oikotietä. Lomani loppuvaiheilla ehdin vieläpä matkustaa antamaan peiton ihan itse.

20130817-123825.jpg

Kirjoin peittoon viisi sanaa, jotka nostin enkelikorttipakasta. Hyviä, rohkaisevia, kenties ajatuksia herättäviä sanoja.

20130817-124033.jpg

Peiton koko on suurpiirteisesti arvioiden 140 cm x 140 cm, en tietenkään muistanut mitata valmista! Vanutäytettä en laittanut, koska taustakangas on harmaata fleeceä, joka hoitaa sekä pehmikkeen että taustakankaan virkaa. Ja nyt peittoa voi käyttää kummin päin haluaa, joko tilkkupuoli päällepäin tai sitten yksivärinen harmaa päällä.

20130817-124454.jpg

Värit ja valot tekivät iloisia hämäysliikkeitä. Taustakangas näytti kaupassa eri sävyiseltä kuin kotona, mutta annoin olla – minkäs teet. Ja kuvissa näkyvät kameran vaihtoehtoiset todellisuudet, oikea violetin sävy on jotain noiden väliltä. Ehkä punaiseen taittuva on kuitenkin totuudenmukaisempi, vaikka ei peitteessä kyllä viininpunaista tai liki ruskeaa ole…

Vielä kerran: hyvää syntymäpäivää, äiti! Parempi myöhään kuin ei silloinkaan.


Sellainen, joka ostaa kukkia ja kävelee paljain jaloin

20130807-201411.jpg

Ostin sunnuntaina pitkästä aikaa kukkia kotiin. Hyvä niin, sillä nuo liljat ovat varmasti ilahduttaneet jo joka euron edestä. Eivätkä ne näytä nuutumisen merkkejä. Leikkokukat ovat ihania – ja ne tekevät kodista heti vähän siistimmän ja tyylikkäämmän (ja jos olette eri mieltä, antakaa minun pitää illuusioni). Jo kukkien tuominen kotiin tekee hyvän fiiliksen. Se, kun kantaa kimpun vähän varoen, ehkä nuuhkaisee kukkasia jo matkalla… Ja minusta on mukavaa ajatella olevani sellainen nainen, joka ostaa kukkia kotiin. Pienet ilot, ystävät hyvät, pienet ilot.

Tänään koin toisenlaisen tällainen nainen haluan olla -fiiliksen, kun kotimatkalla alkoi sataa. En innostunut ajatuksesta odottaa sateen laantumista Prisman tuulikaapissa, joten lähdin kävelemään reippaahkoon sateeseen. Pistokkaani eivät tykänneet sateesta, niiden pohja muuttui liukkaaksi eivätkä kengät halunneet pysyä jaloissa. Hämmästyttävän nopeasti tajusin, että voin kävellä paljain jaloin. Ja miten mukavaa se oli! Asfaltti tuntui lämpimältä ja sileältä. Hymyilin koko kotimatkan, ja niin tekivät ne harvat vastaantulijatkin. Voisin ehkä vähän useammin olla sellainen nainen, joka kävelee paljain jaloin.


Entinen piiloliikkuja tunnustaa

”Tyyli ennen tarkoitusta, asenne ennen kaikkea”, tapasi lukioaikainen ystäväni sanoa usein. (Fraasin jatko taisi liittyä reunalla elämiseen, mutta sitä en enää muista kovin hyvin.) Tyylipä hyvinkin.

Olin pitkään epäurheilija. Js olisin sanonut lähteväni juoksulenkille, sitä olisi pidetty mahtavana vitsinä. Puhumattakaan siitä, että olisin edes omistanut verkkarit tai juoksukengät. Itse nauroin ajatukselle eniten. Kunnes viime vuonna tapahtui jotain kummallista. Kokeilin juoksemista. Tai hölköttelyä. Ainakin vähän kävelyä nopeampaa liikkumistapaa siis, ja huomasin innostuvani siitä. Kaiken puuskuttamisen ja hikoilun keskellä – pitäväni siitä. Juoksemisesta ja sen yrittämisestä.

Kun aloin kertoa, että olen muuten käynyt juoksemassa, sain epäluuloisia katseita ja kyseenalaistavia tuhahduksia. Sinä? Jaksatko sinä juosta?

No. En pitkiä matkoja. Ei tässä maratonille lähdetä, kymmenen kilometrin lenkkikään ei ole vielä toteutunut. Mutta en minä tyystin rapakunnossa ole, enkä ollut reilu vuosi sittenkään.

Koko aikuisikäni olen ollut piiloliikunnallinen. Kun opiskelin Tampereella, en hankkinut bussikorttia vaan kävelin yliopistolle. Asuin aina kohtuulähellä keskustaa, mutta ei asunnoiltani parissa minuutissa luennoille kävelty. Lyhin etäisyys taisi olla parinkymmenen minuutin luokkaa, ainakin, jos käveli varsin rivakasti. Amurista yliopistolle kesti 45 minuuttia. Paukkupakkasilla vähän palelsi, mutta onneksi reitistä riippuen asematunneli tai Koskikeskus toivat hetkeksi lämpöä matkaan. Kun asuin Hämeenlinnassa, kävelin usein töihin. Puolisen tuntia suuntaansa. Ja koska usein oli kyse aamuista ja sovituista aikatauluista, en todellakaan löntystellyt.

Hyötyliikunta, tuo piiloliikkujan salaisuus. Hyötyliikuntaa voi harrastaa korkkareissa ja mekossa, silmissä ripsaria ja korvissa renkaat. Ja kas: kukaan ei huomaa, että olen liikunnallinen. Jos olisin harpponut kaikki nuo matkat verryttelyhousut jalassa, minulla olisi erittäin urheilullisen ihmisen maine. Mutta koska olen hankkinut peruskuntoni olkalaukku heiluen ja remmikorkkarit kopisten, en ole pudonnut liikuntakategoriaan.

Osittain olen auttanut ihmisiä pitämään tuosta mielikuvasta kiinni. Ja itseäni. Kun ymmärsin, että taidan tarvita juoksuhousut, kauhistuin. Milloin viimeksi olin astunut urheiluvälinekauppaan? Täysin vierasta maaperää. Sitä paitsi mielikuvani urheiluvaatteista ei ollut kovin mairitteleva. (Se ei ole muuttunut.)

Kävin viime kesänä erään liikkeen loppuunmyynnissä toteamassa, että juoksutrikoot ovat ehkä varmin tapa saada minut lopettamaan juokseminen. Sen jälkeen kävelin kangaskauppaan ja ostin tarpeet taskullisten housujen ompelemiseksi. (Oikeasti, eivätkö ne trikoovalmistajat mieti, minne juoksija laittaa avaimensa? Tai puhelimensa?) Päätin myös, että tekniset kankaat saavat odottaa, minulla on riittävästi vanhoja t-paitoja hikoilutarkoituksiin. Aavistan kyllä, että etenkään syksymmällä ne eivät ole parasta materiaalia. Mutta etenen pienin (vaate)askelin!

Viime viikolla kävin Seinäjoella, ja mihin äitini vei minut ensimmäisenä? Kyllä, sporttikaupan poistomyyntiin. Ja kas, mitä sieltä löytyikään? Verryttelyhousut. Retrohtavat sellaiset. Vyötärö kirii korkealle ja lahkeet saa lepattamaan kun avaa vetoketjut. Ja mitkä taskut! niihin mahtuu puolet käsilaukun sisällöstä ja vetoketjut huolehtivat, että kamat myös pysyvät mukana. Teininä rakastin 70-luvun vaatteita, ja näissä on selkeitä kaikuja sieltä.

20130805-203949.jpg

Verkkareiden istuvuus on sitä luokkaa, että päätin kuvata vaatteet muualla kuin ylläni. (Rumuuden estetiikka on osa tämän vaatekappaleen viehättävyyttä.)
Tänä aamuna oli sen verran viileää, että saatoin kiskaista Umbrot jalkaani ja kirmata lenkille. Queen lauloi korvanapeissa ja hiki irtosi. Enkä varmasti ollut piiloliikkuja.

20130805-204415.jpg

Olen siis tullut ulos urheilukaapista. Ehdottomasti viiden euron arvoinen statement-ostos. Mutta päivittäiset hyötyliikuntani hoidan jatkossakin helmat hulmuten, kauniissa kengissä.


Helo Baltica

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, väittävät. Hyvä voi tulla myös siten, että antaa idean pälkähtää päähän ja ryhtyy toteuttamaan sitä melko nopeasti. Darling ehdotti eräänä päivänä, että eikös tehdä kesälomareissu Via Balticaa pitkin. Autoreissu. Sen verran olen hämäläistynyt (tai ehkä aina ollut jonkin verran hämäläistemperamenttinen), että ihan vähän piti ensin miettiä ja selvittää. Vaikka olihan se nyt selvää, että joo, mennään!

Idea lausuttiin ääneen maanantaipäivänä, matkaan lähdettiin perjantaina (tosin ensimmäinen yö vietettiin ystävien luona Kaipiaisissa, mutta kauniita maisemia pääsi ihastelemaan jo siellä). Siinä välissä surffailtiin Autoliiton sivuilla, keskustelupalstoilla ja Wikitravelissa. Ja ostettiin ensiapupakkaus, jauhesammutin ja heijastinliivi. Ja varattiin ensimmäisen yön majoitus. Ja soitettiin vakuutusyhtiöön ja noudettiin Green Card. Ja päätettiin, että iPadin karttahan on tosi hyvä, mitä sitä muuta hankkimaan. Ja kaikkea muuta reissuun liittymätöntä – minä esimerkiksi vietin mahtavat 12 tuntia kirjoittavien ystävieni seurassa Tampereella, ja aika meni ihan liian nopeasti.

20130804-144500.jpg

Tallinkilla Tallinnaan, ja sitten auto tehokäyttöön. Kuusipäiväinen Helo Baltica -reissumme kulki reittiä Tallinna – Tarto – Valga – Riika – Vilna (- Augustow) – Kaunas – Pärnu – Tallinna. Darling käväisi Augustowissa, minä hengailin sen ajan Vilnassa ja Kaunasissa. Mietin etukäteen, olisiko liian raskasta harrastaa tällaista pikaturismia, esimerkiksi Riiassa ja Tartossa pysähdyimme vain parin tunnin ajaksi. Paljon autossa istumista ja vaihtuvia majapaikkoja, hmmm. Mutta hämmästys: sehän oli yllättävänkin hauskaa! Ainoastaan pimeän tullen autoilu ahdisti minua sen verran, että sen osuuden olisin voinut jättää pois. Mutta muutoin autoilu sujui. (Minähän en ajanut metriäkään, istuin vain tärkeänä apukuskin paikalla ja vingahdin, jos ohituspaikka oli liian pelottava.)

20130804-144832.jpg

Näkymä Helgen kotimajoituksen ikkunasta öiseen Valgaan.

Ensimmäisen yön vietimme Helgen kotimajoituksessa. Sympaattinen paikka, piskuinen kaupunki. Valgaa emme paljon tutkineet, kunhan yövyimme ja jatkoimme puolilta päivin matkaa. Mutta Helgen tomaatit palauttivat uskoni siihen, että tomaatti voi olla maukas ja herkullinen. Helgellä oli oma kasvihuone pihassa, ja hän toi meille aamiaispöytään pari tomaattia maistiaisiksi. Ai tältäkö tomaatin kuuluisi maistua? Jos mahdollista, kasvatan ensi kesänä omat tomaattini.

20130804-145009.jpg

Riiassa pysähdyimme murkinoimaan. Jälkiruokakahvit nautimme jo edelliseltä Riian-reissultamme tutuksi tulleessa Pienene-liikkeessä, jossa on kahvilan lisäksi myymälä. Tuotteet ovat pääosin latvialaisia ja käsin tehtyjä, ja kosmetiikkavalikoimat vain kasvaneet sitten viime näkemän. En voinut lähteä ilman Guston käsivoidetta ja kuorinta-ainetta… Ja mikä ilo: heillä on verkkokauppa! Mutta sieltä ei saa överikaneloitua cappuccinoa, harmi kyllä.

Riika on kaunis ja hurmaava, mutta yksi todella paha miinus löytyi: keskustasta on ihan helkkarin vaikea löytää opasteita. Mihinkään. Olisi ollut todella mukavaa nähdä viitta, jossa kerrottaisiin, mistäpäin löytyisi Vilnaan johtava tie. Mutta ei, mitäpä sellaisia opasteita laittamaan… (Tuli ihan Varsova mieleen tässä opastamattomuudessa.) Ystävällisten paikallisten avulla lopulta löysimme oikean suunnan ja tien, mutta olisihan sen etsimiseen käytetyn tunnin voinut muutakin tehdä.

Vilnassa majoituimme pieneen Mikotel-hotelliin. Homma ei toiminut ihan heti – respan mies oli sitä mieltä, että meille on varattu vain yksi yö kahden sijaan. Asioiden oikea laita selvisi onneksi nopeasti, mutta sitten säädettiinkin pysäköinnin kanssa. Mies kertoi, että voimme jättää auton sisäpihalle, portinkin pitäisi olla auki. No, ei ollut. Hain avaimen – se ei sopinut lukkoon. Pääsimme kuitenkin sisäpihalle, kun viereisen talon asukas tuli pysäköimään autoaan. Seuraavana päivänä respassa oli eri ihminen, ja hän kertoi meille, että ei sisäpihalla mitään hotellin parkkipaikkaa ole, ei meillä sellaista… No, auto oli kuitenkin tallessa ja saimme sen pois vaivatta (portti ei ollut lukossa päivällä).

Mikotel on kahden tähden hotelli, ja se toki näkyy joissain asioissa. Aamiainen oli pelkistetty (mutta riittoisa), huoneessamme ei ollut omaa suihkua, seinät olivat ohuet – mutta sijainti aivan loistava ja hintataso edullinen, ja todella siistit huoneet. Voisin mennä Mikoteliin uudelleen (kuten myös Helgen kotimajoitukseen, jos jostain syystä haluaisin lomailla Valgassa).

Darling suuntasi Puolaan, ja minä jäin tutkimaan Vilnaa. Kävin kaupungissa edellisen kerran vuonna 2000, kun reissasin ystäväni Elinan kanssa. Ihastuin silloin kaupunkiin, joten odotin Vilnaa innolla. Mutta. Olihan Vilna sievä. Mutta jotenkin… hengetön. Ehkä vaikutelma johtui viileästä säästä, ehkä siitä, että oli maanantai – mutta en saanut samanlaista ihastumisen tunnetta kuin ensivisiitillä. Ja toki pikaturismi tekee osansa, vaikutus olisi pitänyt tehdä h-e-t-i.

20130804-145115.jpg

Vilnasta jatkoin matkaani junalla. Noin viiden euron lipulla pääsin reilussa tunnissa Kaunasiin (oi VR, olisipa meilläkin tuollaiset lippuhinnat!), jossa vietin suuren osan tiistaipäivästä. Vaeltelin kaupungilla, istuin kahviloissa, söin sushia, ostin tuliaisia. Löysin Kaunasista ekokaupan, jossa myytiin myös liettualaista luonnonkosmetiikkaa. Ekosertifikaattia ainakaan Ambroozija-tuotemerkillä ei ollut, enkä osaa lukea INCI-luetteloa niin hyvin, että tunnistaisin kaikki ”pahat aihesosat”, mutta varsin luonnonmukaiselta vaikutti minun silmiini. Mutta yhtä kaikki: ekokauppa! Jei!

20130804-145403.jpg

Kaunasissa hämmennyin siitä, että kovin moni ihminen näytti tuijottavan minua. Kyllä, tarkistin, että alushousut eivät vilkkuneet ja että ylipäätään olin pukeutunut, eikä otsassakaan lukenut mitään. Ehkä vain näytin niiiiin turistilta. Tai sitten liian moni näki, kun kuvasin lemmikkipöllöämme Pasilaa (joka on virkattu puuvillalangasta) nähtävyyksien äärellä. (Pasila tuotti suunnattomasti hupia koko matkan ajan – melkein kaikissa valokuvissamme esiintyy virkattu pöllö.) Tai sitten lyhyt tukkani herätti kummeksuntaa ja vääriä tulkintoja. Outoa ja kiusallista, mutta ei vaarallista.

Pasila artsuilee Kaunasin kaupunkitaiteessa.

Pasila artsuilee Kaunasin kaupunkitaiteessa.

Darlig haki minut Kaunasista, ja sitten alkoi matkamme pisin yhtäjaksoinen ajomatka kohti Pärnua. Kello tikitti jo seuraavaa vuorokautta, kun lopulta astelimme hotelli St. Peterburgin aulaan. Niin kaunis hotelli! Tummaa puuta, jykeviä huonekaluja, aikamatkan tuntua… Aamiainenkin oli vaikuttava, joskaan kaltaiseni kasvissyöjä ei ole ihan kohderyhmä. Mutta jos ronskit pekonisiivut (jotain ihan muuta kuin ne kaupan ohkaiset harsot), kokonainen grillattu kana ja virolaiset makkarat kiinnostavat, St. Peterburgin aamiainen on varmasti myönteinen elämys. Onneksi tarjolla oli myös hapankurkkuja, kananmunia, leipää, puuroa, silliä, jugurttia, punajuuria… Teevalikoima tuotti pettymyksen, ja toisena aamuna teevesi oli harmillisen jäähtynyttä – ja veden laatu huono. Mutta kokonaisuutena hotelli oli miellyttävä ja viihtyisä, ja sijainniltaan mainio. Parisänkyä emme saaneet, mutta piankos sängyt siirsi vierekkäin (kuten itse asiassa teimme muissakin majapaikoissamme).

Oi Pärnu. Ensimmäinen visiittini virolaisten kesäpääkaupungissa, eikä varmasti jää viimeiseksi. Ihana ranta, hurmaavia taloja, vehmaita puistoja. Voin varmasti meititellä kun sanon, että olimme ihastuneita Pärnuun. Sinne, pidemmäksi aikaa, vaikka talvellakin. Ja ensi kerralla ehkä teemme pöytävarauksen Villa Ammendeen, jota nyt kävimme vain katselemassa. Art nouveau -tyyli toimii aina.

20130804-145459.jpg

 

20130804-145613.jpg

Tallinnassa ehdimme istahtaa kahville vanhaan kaupunkiin ja hieman ajella ympäriinsä, ennen kuin Tallink vei meidät takaisin Suomeen. Viisi yötä, kuusi päivää Baltian maissa – aikavenymä tapahtui taas. Tuntui, kuin olisi ollut pidempäänkin poissa. Matkalla on aina hieman toisessa todellisuudessa, katsoo asioita toisin kuin kotona.

Voisin lähteä uudelleen. Tai ehkä seuraavaksi kiertelemme vain Viroa – sielläkin on niin monta paikkaa, joissa en ole käynyt. Ja joihin tahtoisin taas.

20130804-145711.jpg

Pasila vilkuttaa hyvästit Baltialle.


%d bloggers like this: