Kirjoja kirjoittamisesta: kuuntelemisen tärkeydestä ja vinkkejä 1930-luvulta

Kirjoittajaoppaat kuluvat lempilukemisiini. Olen loputtoman kiinnostunut erilaisista näkemyksistä luovaan työhön, innostun uusista sanataideharjoituksista ja antaudun mukaan pohdintoihin kirjoittamisesta.

Tämän vuoden puolella olen hankkinut sanataideopashyllyyni kaksi uutta teosta: Julia Cameronin Kuuntelemisen polun (suomentanut Einari Aaltonen, Like 2021) ja Dorothea Branden Kuinka kirjailijaksi tullaan -kirjan (suomentanut Elina Koivunen,Pääjalkainen 2020). Cameronin teos ei ole ihan kirjoittamisopas, mutta menköön nyt siihen kategoriaan, kyse on kuitenkin luovuuteen liittyvästä asiasta. Luin kirjat peräjälkeen ja yllätyin joistain yhtäläisyyksistä.

Dorothea Brande (1893–1948) oli amerikkalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, jonka Becoming a Writer ilmestyi vuonna 1934. Vuosien kuluminen ei ole hapertanut teosta. Brande opastaa kehittämään kirjailijan temperamenttia ja saamaan yhteyttä tiedostumattomaan. Hän ohjaa sitoutumaan kirjoittamiseen ja tutkimaan omia tekstejä kriittisin silmin. Mukana on selkeitä harjoituksia, joiden avulla edetä ja tutkiskella kirjoittajanluontoaan.

Julia Cameronin menestysteoksesta Tie luovuuteen on otettu lukuisia painoksia, ja sen pääteesit toistuvat Cameronin muissakin oppaissa: aamusivut ja taiteilijatreffit ovat onnistumisen perustana. Myös Kuuntelemisen polku alkaa näiden perustyökalujen esittelyllä, ja kolmantena mukana ovat kävelylenkit.

Aamusivut ovat päivittäinen harjoitus, jossa kirjoitetaan käsin kolme sivua tajunnanvirtaa. Ne ovat pohdiskelua, oman itsen kuuntelua, havainnoinnin väline. Cameron ei epäröi julistaa aamusivujen toimivuutta, ja myös Kuuntelemisen taidossa annetaan isoja lupauksia:

”Jos kirjoittaisit niitä [aamusivuja] säännöllisesti, sinulla ei olisi koskaan ongelmia”, Cameron sanoo kollegalleen. Ja täydentää vähän myöhemmin: ”Juopottelu, ylipaino, läheisriippuvuus – aamusivuista on apua niihin kaikkiin. Meitä patistetaan lähtemään oikeaan suuntaan, ja jos se ei auta, meitä tuupataan.”

Kiinnostavaa kyllä, myös Brande neuvoo kirjoittamaan heti aamusta, sillä silloin tiedostumaton on vielä vallassa. On herättävä puoli tuntia tai jopa tuntia aiemmin kuin tavallisesti, ja ryhdyttävä mahdollisimman pian kirjoittamaan mitä tahansa mieleen tulee. Laatuvaatimuksia ei ole, eikä seuraavana päivänä ole syytä palata edellispäivän kirjoituksiin – vasta paljon myöhemmin. Brandelle aamukirjoittaminen on keino tutkia omaa kirjoittajuutta, ei kokonaisvaltainen elämänhallinnan metodi.

Toinen Cameronin perusmenetelmä on taiteilijatreffit. Ideana on tehdä kerran viikossa jotain kiinnostavaa ja kiehtovaa – yksin. Tarkoitus on saada uusia ideoita, nauttia ja tehdä ehkä jotain leikkisää, näennäisen hyödytöntäkin. Pidän ideasta kovasti. Se muistuttaa virikkeiden tarpeellisuudesta ja siitä, että on hyvä olla utelias. Brande ei puhu taiteilijatreffeistä, mutta hänkin käsittelee kirjoittamisen virkistämistä. Hän varoittaa siitä, että olisimme koko ajan sanojen ympäröimiä. Liiallinen lukeminen voi olla jopa haitaksi! Tätä väitettä ei usein oppaista löydä.

Jos haluat virkistää kirjoittamistasi, huvita itseäsi sanattomin tavoin”, Brande neuvoo. Hän kehottaa menemään sinfoniaorkesterin konserttiin tai museoon, matkustamaan yksin bussin yläkerrassa tai istumaan itsekseen puistonpenkillä puluja tarkkaillen. Ratsastaminen, neulominen ja pasianssi mainitaan myös, kun Brande kertoo kirjailijoiden keinoista tuulettaa mieltään. Näen näissä yhtäläisyyksiä taiteilijatreffien kanssa. Ja toisaalta ne muistuttavat monista luovuuskuvauksista, joissa kerrotaan ideoiden tulevan usein silloin, kun tekee keskittyneesti jotain ihan muuta.

Näistä parista yhtäläisyydestä huolimatta Kuinka kirjailijaksi tullaan ja Kuuntelemisen polku ovat tyystin erilaiset teokset. Brande keskittyy kirjoittamiseen ja antaa käytännöllisiä neuvoja. Hän kertoo esimerkkejä kollegoistaan ja opiskelijoistaan, hän on napakka muttei suinkaan nuiva.

Suomentaja Elina Koivunen tuumii alkusanoissaan, että Branden teos poikkeaa lähes kaikista luovan kirjoittamisen opaskirjoista, sillä se ei käsittele esimerkiksi juonta, dialogia tai romaanin rakennetta, eikä se ole ”tsemppikirja” Natalie Goldbergin tai Julia Cameronin tapaan. (Goldberg-fanina vähän nyrpistän tsemppikirja-käsitteelle, minusta hänen oppaissaan on kyse paljosta muustakin, vaikka sävy onkin kannustava.) Brandella on oma lähestymiskulmansa, totta, mutta ei sanataideoppaissa suinkaan aina paneuduta proosan elementteihin. Ehkä samanhenkisiä kirjoja voisivat olla ainakin Claes Anderssonin Luova mieli, Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi ja miksei myös Torsti Lehtisen Sanojen avaruus. Ne ovat omanlaisiaan, kyllä, mutta samantyylistä kirjoittajuuden ja luovuuden pohdiskelua niistäkin löytyy. Eikä niissäkään keskitytä teoretisoimaan yksittäisiä tarinan elementtejä kovin pitkäksi aikaa. Mikään niistä ei silti ole Branden opas, ja toivotankin Kuinka kirjailijaksi tullaan -teoksen lämpimästi tervetulleeksi opashyllyyni ja sanataidekurssieni vinkkimateriaaliksi.

Kuuntelemisen polku jäi minulle valitettavan etäiseksi. Cameron kuvaa paljon arkeaan, kertoo taajaan Lily-koirastaan, käy keskusteluita eri taiteenaloja edustavien ystäviensä kanssa, kuvailee luontoa. Kuunteleminen sinänsä on kiinnostava aihe, ja sen tietoinen kehittäminen olennaista myös kirjoittajalle. Mutta mitään kovin uutta Cameron ei tuo esiin. Jossain vaiheessa alkaa jo huvittaa, kun Cameron referoi keskusteluitaan ja jokainen puhekumppani aloittaa kertomalla, että kuunteleminen on erittäin tärkeää. Uskotaan! Kirjassa on myös harjoituksia, joissa keskitytään kuuntelemaan eri asioita, kuten ympäristöä, muita ihmisiä, omaa itseä. Osa harjoituksista auttaa havainnoimaan ja suuntamaan huomion uusiin asioihin. Mutta etenkin toisten ihmisten kuuntelemiseen keskittyvässä luvussa harjoitukset toistavat itseään:

Kuuntele tarkkaavaisesti ystävääsi. Pane merkille, mihin hän suhtautuu intohimoisesti ja kehu hänen antaumustaan.

Puhu kahden kesken ystäväsi kanssa. Ole tarkkaavainen ja pane merkille hänen innostuksensa. Esitä kysymyksiä saadaksesi hänet vielä enemmän ulos kuorestaan.

Ehkäpä Kuuntelemisen polusta silti vielä jää jotain joko omaan kirjoittamiseen tai opetustyöhön, ainakin hieman jatkokehiteltynä. Branden kirjan ajatuksista tulen varmasti puhumaan opettaessani.

Ahne kun olen, jään jo odottelemaan seuraavia sanataideopasjulkaisuja. Lisää, lisää!

Terveisiä prosessista

Seuraava ihka oma kirjani ilmestyy syksyllä 2021 Art Housen kustantamana. Olen jo nähnyt kirjan kannen, muokannut kustannustoimittajani kanssa katalogitekstiä ja lähettänyt pari kirjailijakuvaa. Vaikka viime syksynä allekirjoitettu kustannussopimuskin valoi uskoa ja toi konkretiaa, tämä vaihe toi sitä lisää. Nyt tähän on sotkettu jo muitakin ihmisiä! Ja kohta kirja näkyy kustantamon katalogissakin! Kaikelle kansalle!

Kirjoittamisen prosessi on minusta äärimmäisen mielenkiintoinen aihe. Mm. Eeva Åkerbladin blogissa on mainio tiivistys kirjoittamisen vaiheista, ja Anneli Kannon Nousee hirmuinen prosessi on teksti, johon palaan. Olen lukenut luovuusteorioita ja kirjailijoiden työpäiväkirjoja. Prosesseissa on aina jotain tuttua ja aina jotain omanlaistaan. Se kiehtoo minua.

Olen jo luopunut siitä kuvitelmasta, että voisin joskus tietää varmasti, miten oma kirjoitusprosessini etenee. Se kun keksii joka kerta uusia jujuja. Tutut elementit pysyvät, mutta jonkin vaiheen kesto onkin jotain ihan muuta kuin ennen tai hyviksi luullut juminpurkukeinot eivät toimikaan.

Tämän käsikirjoituksen kanssa on ollut jo monenlaista. Innostusta, pidättelyä (kun ihan vielä ei ollut viisasta aloittaa), sujumista, hurmaantunutta lähdekirjojen lukemista, innokasta kirjoittamista, tuskailua aikataulujen kanssa (heippa hei, viime marraskuu, jolloin en kirjoittanut käytännössä mitään), oivalluksia, kokeiluja. Muistan, miten ihanaa joulukuun alussa oli päästä kirjoittamaan, kun sitä ennen kaikki aika oli mennyt muihin asioihin. Muistan helpotuksen, kun tekstiä syntyi, vihdoinkin sille oli tilaa.

Mutta tammikuussa fiilis oli toisenlainen. Olin viettänyt joululomaa, levännyt kunnolla. Olin saanut Suomen tietokirjailijoilta apurahan, jonka turvin kirjoittaa alkuvuosi. Deadline siinsi tarpeeksi etäällä – ei paniikkia mutta ymmärrys, että ei tässä toimettomana kannata olla. Olin saanut kannustavaa ja rakentavaa palautetta niin ystävältä kuin kustannustoimittajalta. Ja sitten mikään ei tuntunut toimivan.

Kirjoittaminen ei vain tökkinyt, se tuntui vastenmieliseltä. Keksin sijaistoimintoja. Printtasin tekstin, koska toivon sen auttavan. Ei auttanut. Piirtelin nuolia ja kirjoitin marginaaliin kysymyksiä, mutten osannut jatkaa. Kirjoitin päiväkirjaan, että mikä on kun en saa tekstistä otetta. Luin liuskojani ja tiesin, että jotain pitää tehdä – mutta mitä ja miten?

Olen tietoisesti yrittänyt välttää keskeneräisen tekstini haukkumista. Kyllä, sen on vaiheessa, se on osin jäsentymätöntä, sieltä puuttuu asioita, väitteiden perusteet onnahtelevat eivätkä lauseet ole aina mallikelpoisia. Ja niin pitääkin olla, sillä teksti on KESKEN. Se on versio, se on prosessissa, se on vasta muotoutumassa. Minua ei auta eikä kannusta, jos nimittelen tekstiäni hirveäksi tai kuraksi tai paskaksi, tai itseäni huonoksi kirjoittajaksi joka ei osaa mitään. (Niinkin on kyllä tullut tehtyä – mutta kuten todettua, se ei edistä kirjoittamistani, päinvastoin. Tulee vain surkeampi olo.)

Pyrin olemaan armollinen ja näkemään prosessin vaiheita. Arvostamaan sitä, että tiedostossa on edes hataraa viritelmä, josta voi vielä kasvaa oikea luku. Anne Lamott kirjoittaa mainiossa kirjoittajaoppaassaan ensimmäisistä karmeista versioista, first shitty drafts. Ne kuuluvat asiaan, niistä täytyy aloittaa. Koska ilman sitä ensimmäistä, haparoivaa versiota ei voi kirjoittaa toista, kolmatta, neljättä versiota.

Silti keskeneräisyyden sietäminen on välillä vaikeaa. Etenkin, jos ei saa tekstiä liikahtamaan. Tietää vain, että jokin on pielessä muttei pysty tarkentamaan, mikä.

Oma jumini talttui tällä kertaa pienellä huijauksella. Koska vanhan muokkaaminen ei sujunut, päätin jättää sen tuonnemmaksi ja kirjottaa uutta – sitäkin tarvittiin. Ja koska monikymmensivuisen tiedoston avaaminenkin kauhistutti, loin jokaiselle uudelle luvulle uuden tiedoston. Sillä tavoin edessäni oli aina hallittavan kokoinen tekstikappale. Muutama sivu, kyllä tämän kanssa pärjätään! Minä vain tätä pientä välilukua tässä kirjoitan, en sen enempää!

Toinen keinoni oli lukea. Etenkin esseitä, omakohtaisia tekstejä, tietokirjallisuutta jossa kertoja on mukana. Olin pohtinut paljon sitä, missä määrin oma kokemukseni on kiinnostava. Miksi minä olisin kiinnostava? Teki mieli vain paeta faktojen alle. Muiden kirjoittamista kirjoista muistin, miten tärkeää omakohtaisuus on. Se, että on itse läsnä, pohtimassa ja kutsumassa lukijaa keskusteluun.

Nyt käsikirjoituksen deadlineen on alle kuukausi. Huomasin viime viikolla, että sisäinen editoijani alkaa olla hereillä. Tervetuloa, teki mieli huutaa, sinua onkin odotettu. Ensi töikseen se yhdisti kaksi lukua, joiden tiesinkin kuuluvan yhteen mutten ollut hahmottanut, miten ne voisi lomittaa. Sittemmin editoija on tarttunut muihinkin lukuihin ja keksinyt jopa pari väliotsikkoa. (Se on saavutus, sillä otsikointi on tuskallista.) Välillä se täydentelee lukuja ja antaa minun lukea vielä paria lähdekirjaa.

En tiedä, millaisia yllätyksiä prosessiin ehtii vielä tulla. Mutta prosessissa ollaan ja pysytään, ja käsikirjoitus valmistuu tavalla tai toisella. Yritän olla ihan zen ja cool ja peace and love. Kyllä tämä tästä.

Poimintoja loka- ja marraskuun kirjapinoista

Marraskuun lopussa uskaltaa jo sanoa: tänäkin vuonna tästä kuusta selvittiin. Marraskuu on pitkä ja vähävaloinen kuukausi, johon minulla on vaikea suhde. Marraskuuhun on myös työntäyteinen kuukausi: vietin juuri tämän kuun ensimmäisen kokonaan vapaan viikonlopun. Edellinen vapaapäivä oli isänpäivänä. Kyllähän sellainen tuntuu.

Tuntuu myös lukemisessa. Olen lukenut, kyllä, mutta jonkin verran vähemmän kuin yleensä. Netflixin voima on ollut valtava, enkä osaa pitää sitä pelkästään pahana. Katsoin vihdoinkin Unorthodoxin ja pidin siitä kovasti. (Pitäisiköhän lukea kirja, johon sarja perustuu?) Samoin Queen’s Gambit eli Musta kuningatar vei mukanaan – enpä olisi etukäteen uskonut, että shakista voi tehdä noin vetävän ja kiehtovan tv-sarjan! (Ja tämäkin on ensin ollut romaani, lisäisinköhän senkin lukulistalle…) Toki nautin myös estetiikasta ja 60-luvun musiikista. Minisarjojen lisäksi olen tuijottanut New Girliä (uudelleen), Glow’ta, Columboa (dvd:t lainassa anopilta), elokuvia…

Lokakuun poiminnat jäivät marraskuun työsuman alle, joten nyt poimin kolme kirjaa loka- ja marraskuun luetuista. Sattumalta nämä kaikki luin paperikirjoina, ja osassa visuaalisuus onkin tärkeässä roolissa.

Tiina Raevaara & Urpu Strellman: Tietokirjoittajan kirja. Docendo 2019.

Ostin Tietokirjoittajan kirjan jo viime syksynä mutten lukenut sitä kokonaan. Selailin, valikoin sopivia kohtia, sitten laitoin hyllyyn. Kunnes tänä syksynä, osin työsyistä, tartuin kirjaan uudelleen ja aloin lukea alusta loppuun. Ja miten innoissani luinkaan! Raevaara ja Strellman käsittelevät tietokirjallisuutta monipuolisesti ja tuovat esiin lajin lukuisat mahdollisuudet. Samalla kirja kertoo kirjoittamisen prosessista monine vaiheineen ja välillä mutkineenkin.

Raevaara ja Strellman kirjoittavat mukavan välittömästi mutteivät sorru kosiskelevaan tuttavallisuuteen. Ei, tämän kirjan kanssa on varma olo: kirjoittajat todellakin tietävät, mistä puhuvat, ja kertovat sen selkeästi, ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Samalla he pudottelevat kirjavinkin toisensa perään ja houkuttelevat lähdekirjojen pariin.

Eräs suosikkilainaukseni löytyy heti kirjan alusta:

Ehkä kaikkein vaikeinta kirjan kirjoittamisessa on keskeneräisyyden sietäminen. Kirjan valmistuminen toki on upea hetki, mutta se tulee eteen vain kerran. Kaikki muut kuukaudet ja jopa vuodet kirja on kesken, ja kirjoittaja voi vain yrittää pitää kirkkaana mielessään käsityksen teoksesta, jota ei ole vielä olemassa. Tämä kyky saattaa olla yksi luovuuden olennaisimmista osista. Ainakin se on edellytys kirjan kirjoittamiselle.”

Oi kyllä. Voi kyllä.

Käsikirjoituksen tekeminen puretaan vaiheisiin ja osiin. Kirjoittajat esittävät hyviä kysymyksiä ja selittävät, miksi esimerkiksi on tärkeää muotoilla kirjan pääväite, argumentti. (Myönnän, että tämän kohdan lukeminen tuskastutti, koska oman käsikirjoituksen argumentti lipesi koko ajan käsistäni. Mutta ajatus jäi vaivaamaan, ja muutamaa viikkoa myöhemmin taisin saada pääväitteeni muotoiltua.)

Tietokirjoittajan kirja jää hyllyyni käytännölliseksi apulaiseksi, työkaluksi, innostajaksikin.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita. Siltala 2020.

Tämä kaunis runokirja on enemmän kuin 64 sivuaan. Kuten parhaat runokirjat tapaavat olla.

Omantunnon asioita jakautuu viiteen osioon, jotka on otsikoitu Vauvoille, Saarelle, Rakastetulle, Ystäville ja Menneille. Heille puhutaan, heistä puhutaan. Runot ovat vakavia, hauskoja, arkisia, oivaltavia, koskettavia.

Jo ensimmäiset rivit riemastuttavat: ”Älä odota vanhemmiltasi niin paljon. Ne eivät opi aikaisin puhumaan.” Ja myöhemmin annetaan ohjeita kodinhoitoon: ”3. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi huonoihin imureihin.

Huotarinen tekee tarkkoja havaintoja ihmisistä ja ihmissuhteista, katsoo lempeästi mutta kohti, hankaliakin asioita. Proosamaisesti asetellut tekstit ovat lyhyitä mutta avaavat historioita: mitä näiden ihmisten kanssa on ollut, tehnyt, tuntenut, mitä heidän kanssaan on nyt. ”Kukaan muu kuin sukulainen ei tunne sinua lapsena yhtä hyvin ja aikuisena yhtä huonosti.

Solja Järvenpää (toim.): Päivän sarjakuva. 2020.

Mitä tapahtui 1.4.2020? Päivän sarjakuva koostuu 15 sarjakuvataiteilijan päiväkirjasta aprillipäivältä. Kuravettä näissä ruuduissa ei juoda, havainnot keskittyvät koronakevään arkeen. On huolta työtilanteesta, etätyöolosuhteiden kanssa säätämistä, mietteitä läheisten terveydestä. Toisaalta merkinnöissä kerrotaan hyvästä työvireestä, luontohavainnoista ja hyvistä hetkistä läheisten kanssa.

Päivän sarjakuva on mainio katsaus ja vertaistuki koronan sävyttämään elämään. Päiväkirjoissa on paljon samaistuttavaa, ja toisaalta on virkistävää lukea myös toisenlaisisesta arjesta. Ja teos on myös oiva tapa tutustua erilaisiin sarjakuvataiteilijoihin – ja ehkäpä etsiä enemmänkin heidän töitään luettavakseen. Minä kiinnostuin mm. Ina Majaniemen ja Tea Tauriaisen töistä. Toivottavasti kirjastosta löytyy lisää luettavaa!

Päivän sarjakuvassa mukana ovat Kati Kovács, Heikki Rönkkö, Maria Björklund, Kaltsu Kallio, Jupu Kallio, Ina Majaniemi, Solja Järvenpää, Tea Tauriainen, Jukka Tilus, Mika Myyry, Jouko Nuora, Ville Pynnönen, Benjamin Bergman, Kivi Larmola ja Tommi Hämäläinen. 66-sivuinen kokonaisuus on Solja Järvenpään kustantama, ja sitä voi tilata suoraan Soljalta osoitteesta solja(ät)gmail.com. Eikä maksa kuin kympin, ja siihen sisältyvät postimaksutkin. (Ei, tämä ei ole maksettu mainos vaan teoksesta innostuneen lukijan suositus! )

Terveisiä taiteilijatreffeiltä (sisältää alekoodin!)

”Taiteilijatreffit ovat viikottainen ajanjakso, tunti tai enemmän, jonka vietät itseäsi varten ja itsesi kanssa. Vietät sen tehden jotain arjesta poikkeavaa”, Julia Cameron kirjoittaa kirjassaan Kultasuoni. ”Ihanteellisessa tapauksessa vastaanotamme virtauksia taiteilijatreffien aikana – uusia mielikuvia jostain iloisesta toiminnasta. Saamme uusia näkökulmia yksin vietetyn ajan ansiosta.”

Cameron suosittelee, että treffit suunnitellaan etukäteen: minne ja milloin. Kun treffit on sovittu, niistä pidetään kiinni! Kuten Cameron sanoo: ”Mikään ei tapa romanssia niin nopeasti kuin rikottu lupaus.”

Kokeilin säännöllisiä taiteilijatreffejä vuosi sitten huhtikuussa. Tässä yksi kokemus – kirjoitin sen preesensissä, että sinäkin, lukija, saisit tunteen mukana olemisesta.

Taiteilijatreffit hautausmaalla

Olen aina pitänyt hautausmaita rauhoittavina ja kiinnostavina paikkoina. Kotini on lähellä Kalevankankaan hautausmaata, mutta nyt pyöräilen Messukylään. Siristelen silmiäni aurinkolaseista huolimatta. Puista uhoaa makeanlämmin tuoksu, enkä todellakaan kaipaa reppuun sullomaani villatakkia. Tämä on minulle rakkain vuodenaika: kevät, joka on kääntymässä kesäksi, täynnä elämää ja alkavaa voimaa. Kontrasti hautausmaahan ei voisi olla suurempi.

Lukitsen polkupyöräni kirkon sivulle ja aloitan kierrokseni. Katselen nimiä hautakivissä. Pidän erityisen paljon vanhoista nimistä, joita ei tällä hetkellä paljon käytetä. Lempi, Suoma, Wihtori, Impi, Kustaava, Hemminki, Erland, Hjalmar, Ferdinand… Löydän myös useamman Kustaa Aadolfin. Tällä hautausmaalla titteleitä on käytetty maltillisesti. Näen ainakin maanviljelijän, maalarimestarin, yliopettajan, rustitilallisen ja talon emännän. Jotkut määritellään suhteessa muihin: vaimonsa, tyttärensä, lapset. Eräässä haudassa lapset-tekstin alle kirjatut olivat yli 60-vuotiaita.

Nykyään tittelöinti taitaa olla harvinaisuus, mutta päästän ajatuksen silti mieleeni: Jos nyt kuolisin, mitä hautakiveeni kirjoitettaisiin ammatiksi tai arvoksi? Filosofian maisteri, sanataiteen opettaja, rouva? Miksei toisaalta ystävä tai lukija? Ajatusleikki on hauska, mutta oikeasti en tahdo määritelmiä hautakiveeni. En halua mahtua yhteen titteliin.

Punaisten ja valkoisten muistomerkit ovat kohteliaan etäisyyden päässä toisistaan. Tekstit ovat kuluneet osin vaikealukuisiksi. Punaisten muistomerkkiin nojaa havuseppele, jonka laskijoihin kuuluvat niin puolustusvoimat, kaupunki, kirkko, oppilaitokset kuin järjestöt.

Messukylän hautausmaalta löytyy myös kirjallisuushistoriaa.
Messukylän hautausmaalta löytyy myös kirjallisuushistoriaa.

Monelle haudalle on tuotu keltanarsisseja, ehkä hiljan vietetyn pääsiäisen kunniaksi. Riemukkaankeltaiset kukat tuntuvat juhlivan elämää kultakirjaimisten kivipaasien edessä. Yhden kiven ympärillä kukkii valtavasti villejä sinivuokkoja. Eräälle haudalle on jätetty kaksi virpomisoksaa. Mietin heitä, jotka näitä kukkia tuovat. Miten he yhä haluavat muistaa rakkaitaan, koristaa hautaa, tuoda merkkejä vuodenkierrosta. Hautausmaat saavat minut aina miettimään rakkautta, paljon enemmän kuin kuolemaa.

Seisahdan vielä sankarihaudoille. Sotamiehiä, kersantteja, työvelvollisia – ja kaikki kovin nuoria. Tännekin on tuotu narsisseja. Hautojen edessä kohoaa kahta sotilasta esittävä patsas, toinen kannattelee haavoittunutta toveriaan. Patsaan jalustassa on säkeet: ”Kesken jos kalpamme katkeaa / ja kentälle jäämmekin kerran / täys’ onni on sen joka maataan saa / ees palvella hivenen verran”.

Hautausmaan molemmin puolin menee tie. Bussit kulkevat, henkilöautot hurahtavat ohi. Linnut sirkuttavat ja perhonen laskeutuu hautakiven kulmalle. Pyöräilijä ajaa hautausmaan läpi kieltomerkistä välittämättä. Joukko reppuselkäisiä koululaisia nauraa jollekin, heidän edellään kävelee teini kuulokkeet tiukasti korvillaan. Vähän matkan päässä haravoidaan. Ja sitten olen minä, muistikirja kädessäni, kuljen kaikessa rauhassa vainajien keskellä. Minulla ei ole kiire.

Tämä teksti on pienenpieni maistiainen Lupa lähteä -nimisestä laajemmasta esseestä, joka löytyy Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Koodilla KIRJOITAN saat 30 %:n alennuksen kirjasta Avaimen verkkokaupasta osoitteesta https://avain.net. Koodi on voimassa 30.6.2020 saakka.

Päiväkirja: lukittuja salaisuuksia ja jaettuja kokemuksia (sisältää alekoodin!)

Sunnuntai 5.5.1996

Kello on jo seitsemän illalla, eikä puhelin suostu soimaan. Skeptinen luonne nostaa päätään. Mä alan epäillä itteäni, oonkohän mä antanut oikean numeron. Rentoutuminenkin on itse mahdottomuus. Oli aivan pakko sulkeutua omaan kämppään ja laittaa Beatles soimaan. Nyt mä en voi epäillä kaikkia kilahduksia puhelimen ääneksi, sillä musiikki peittää muun alleen. Mutta mua hermostuttaa. Hienointa on, jos se ei todellakaan soita. Miksei vieläkään?

Ei tän tarttis mennä näin vaikeeksi. Ainakaan näin alussa. Vai oliko kaikki jo tässä?

Tulkaa joku jo hakemaan mua puhelimeen… Olisi hienoo nähdä S huomenna, olis tosiaan. Perkeleellistä!

Tämä on katkelma 17-vuotiaana kirjoittamastani päiväkirjasta. Olin tuossa vaiheessa pitänyt päiväkirjaa lähes kymmenen vuotta. Toisinaan sivuja kertyi päivittäin, välillä kirjoittamisessa oli kuukausien mittaisia taukoja.

Vanhat päiväkirjani herättävät minussa monenlaisia tunteita. Omissa merkinnöissä on toisinaan jotain niin paljasta, niin suodattamatonta, ettei sitä haluaisi kohdata. Olen tuskaillut menneisyyden minäni äärellä: miten olet voinut olla noin hölmö, miten et tuotakaan tajunnut? Nykyisyydessä on helppo huokailla, kun tietää paljon enemmän.

Mutta emmekö lue päiväkirjoja väärin, jos odotamme niiltä syvää viisautta tai selkeyttä? Jos rivit on kirjoitettu hetkessä, kenties tunnemyrskyn vallassa, mikä oikeus meillä jälkikäteen tyyntyneillä ja jo seuraukset tietävillä on vaatia menneisyyden itseltämme rauhallisuutta tai jopa ennustajan kykyjä?

Omat päiväkirjani sisältävät muutakin, mutta valtaosa niihin kirjoittamistani asioista liityy ihmissuhteisiin. Ja erityisesti rakkaussuhteisiin. Lukemani kirjat tai tekemäni työt eivät aina näy päiväkirjoissa. Eivät läheskään kaikki ystävien kanssa juodut teekupilliset, syödyt lounaat tai kilistellyt viinilasilliset. Eikä niiden tarvitsekaan. Minulla ei ole velvollisuutta tuottaa tasapuolista katsausta elämästäni päiväkirjan sivuille.

Päiväkirja sekä on että ei ole totta. Se on kiivaasti molempia.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Päiväkirjan kirjoittamiselle on monia syitä. Silkka kirjoittamisen ilo riittää. Kirjoittaminen voi myös helpottaa oloa. Kenties päiväkirjan avulla oppii itsestään ja elämästään. Päiväkirja voi vahvistaa minäkuvaa tai olla rauhoittava rutiini. Minulle se on tarjonnut näitä kaikkia, etenkin hankalina aikoina.

Päiväkirjan pitämiseen olen löytänyt kaksi erinomaista ohjetta. Yksi: Kirjoita alkuun päivämäärä. Kaksi: Muut säännöt ovat turhia. Mutta jos kirjoittaminen tökkii tai uusi näkökulma olisi tervetullut, tässä muutaman ehdotus:

  1. Tee listoja haluamistasi aiheista. Asioita, jotka ovat tänään naurattaneet. Kauniita asioita. Reseptejä, joita haluan kokeilla. Punaisia asioita.
  2. Aamusivut. Amerikkalainen kirjoittajaohjaaja Julia Cameronin menetelmässä kirjoitetaan joka aamu kolme sivua käsin. Tarkoitus ei ole tuottaa hienoa tai taidokasta tekstiä, vaan vain kirjoittaa mitä mieleen tulee.
  3. Kiitollisuuspäiväkirja. Tämä on sukua listaamiselle, mutta aihe on selvä: mistä olen kiitollinen tänään?
  4. Kirjeet.Yksi vaihtoehto on kirjoittaa kuvitellulle vastaanottajalle. Ehkä keksit hänet – tai kirjotat jollekin olemassaolevalle tai -olleelle ihmiselle.
  5. Tajunnanvirta. Päätä kirjoittaa esimerkiksi kymmenen minuuttia. Kun kirjoitat, älä jää miettimään lauserakenteita tai kertomisen järjestystä, anna tekstin vain tulla kynää pysäyttämättä.
  6. Tunteiden tunnistaminen. Rauhoitu ja kuulostele oloasi. Miltä sinusta tuntuu nyt? Kirjoita korkeintaan kolme tunnesanaa paperin yläreunaan. Sen jälkeen kirjoita vapaasti siitä, mitä on mielessäsi juuri nyt. Kun olet lopettanut, rauhoitu jälleen kuulostelemaan oloasi. Miltä sinusta tuntuu nyt? Kirjoita tekstin loppuun korkeintaan kolme tunnesanaa.
  7. Päivän kuva. Voit valokuvata, käyttää kortteja, leikata kuvia lehdistä, piirtää itse… Jos haluat, kirjoita kuvasta.
  8. Kuvailu. Toimii myös kotioloissa! Kuvaile ympäristöäsi mahdollisimman tarkasti. Mitä näet, kuulet, haistat, tunnet, maistat? Kiinnitä huomiota yksityiskohtiin. Saatat yllättyä.

 

Tämä teksti on pienenpieni maistiainen samannimisestä laajemmasta esseestä, joka löytyy Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Koodilla KIRJOITAN saat 30 %:n alennuksen kirjasta Avaimen verkkokaupasta osoitteesta https://avain.net. Koodi on voimassa 30.6.2020 saakka.

MEK ja lukijat (sisältää alekoodin!)

fullsizeoutput_8a8

Miten kaukaiselta marraskuu nyt tuntuukaan! Osin siksi, että elämme kovin toisenlaisessa maailmassa kuin vielä neljä kuukautta sitten. Osin siksi, että marraskuun pimeys on jotain ihan muuta kuin tällä hetkellä koko ajan kasvava kevään valo.

Marraskuun lopulla juhlistimme Terhin kanssa Miksi en kirjoittaisi? -kirjaamme (tuttavallisesti MEK) ja jäimme jännittämään, millaisen vastaanoton kirjoituskokoelmamme saisi. Nyt tuntuu siltä, että kirja on löytänyt lukijoiden luo ja antanut monille juuri sitä, mitä toivoimmekin: iloa, inspiraatiota, kirjoittajakumppanuutta. Se lämmittää ja ilahduttaa suuresti.

Kokosin tähän MEK:sta kirjoitettuja arvioita ja juttuja:

Aamulehden toimittaja Markus Määttänen tarttui kirjaan ensimmäisten joukossa ja teki siitä innostavan jutun. (Juttu on tilaajille.) ”Haanpää ja Rannela innostavat kirjoittamiseen kevyillä, valoisilla, iloisilla omakohtaisilla kokemuksilla ja esimerkeillä. Niistä kirjoittamisesta kiinnostuneet poimivat helposti itselleen itselleen mukavimmat vinkit. Ne inspiroivat nostattavasti myös kokeneempaa kirjoittajaa”, Määttänen kirjoittaa.

Marja-Riitta Vainikkala arvosteli MEK:n Kalevaan 20.1.2020. Arvio löytyy myös hänen blogistaan. ”Se on raikas ja lukijan kanssa keskusteleva lisä aiemmille oppaille, joka sopii sekä kirjoittajille että lukijoille”, Vainikkala päättää arvionsa.

Maaseudun tulevaisuudessa ilmestyi 5.2. Laura Kuivalahden arvio otsikolla Oletko haaveillut kirjailijaksi ryhtymisestä? Tämä teos on kuin sinulle tehty. Vielä laajemmin ja omakohtaisemmin Kuivalahti kirjoittaa MEK:sta Bibbidi Bobbidi Book -blogissa: kirja on saanut hänet aloittamaan oman romaanin suunnittelun. Olin ja olen ällistyneen iloinen ja onnellinen tällaisesta vaikutuksesta!

Viime sunnuntaina Helsingin Sanomissa ilmestyi Suvi Aholan kirjoittama juttu neljästä tuoreesta kirjoittamiskirjasta – mukana myös MEK. Olemme hyvässä seurassa, arviossa käsitellään myös Anneli Kannon Kirjoittamassa, Jani Saxellin Tanssii kirjainten kanssa sekä Karin Erlandssonin Alla orden i mig. Samassa yhteydessä kirjojen kirjoittajat antavat kirjoitusvinkkejä.

Anneli Kanto kertoo bloggauksessaan sekä julkkareista että itse kirjasta. Otsikko ”Älä hirttäydy työhuoneeseen!” oli epäilemättä mieleenpainuva lausahdus kaikille mukana olleille…

Kielikuvakohtaamisia-blogissa on mainio vuoropuhelu MEK:n aiheista. ”Lukiessa syntyy jännittävä paradoksi: Kirja on niin kiinnostava, ettei sitä haluaisi laskea käsistään hetkeksikään kesken lukemisen. Toisaalta se herättää niin paljon ajatuksia, ettei sitä oikein raaskisi ahmiakaan turhan kiireesti, että ehtisi sulatella kaikkia sen herättämiä impulsseja tarpeeksi. Siihen on palattava yhä uudestaan ja uudestaan”, Satu kertoo. Ystävykset Satu ja Sini myös kokeilevat kirjassa esiteltyä galleriakirjoittamista.

Neverendingly-blogissa on luettu innolla mutta koettu myös monenlaista tunnevuoristorataa kirjoittamisen suhteen. Pieni suuri piiri -blogissa arvostetaan henkilökohtaisuutta ja uumoillaan, että tähän kirjaan voisi palata uudelleenkin. Aina joku kesken -blogi luonnehtii MEK:a kiehtovaksi oppaaksi ja aarrearkuksi. Eeva Åkerblad kuvaa MEK:n lukemista näin: ”—kuin keskustelisi hyvän ystävän kanssa kirjoittamisesta, eikä teepannu koskaan viilenisi tai loppuisi kesken.”

Instagramin puolella kirja on päässyt moniin kauniisiin kuviin, ja Jussi Jääskeläisen tekemä kansi on myös herättänyt ihastusta – erittäin ansaitusti.

Haluaisitko MEK:n omaksesi? Koodilla KIRJOITAN saat 30 %:n alennuksen kirjasta Avaimen verkkokaupasta osoitteesta https://avain.net. Koodi on voimassa 30.6.2020 saakka.

Terhin blogissa on tarjolla myös tomaatinmakuinen maistiainen kirjasta.

Tyyneyden säilyttämisestä

En tiedä, miten tätä aikaa pitäisi kuvailla. Somessa ja ystävien kesken lähetetyissä viesteissä toistuvat sanat omituinen, ennennäkemätön, kummallinen. Myös sanat pelottava ja ahdistava ovat käytössä. Osalla on iso huoli omasta tai läheisten terveydestä, osa miettii, miten selvitä taloudellisesti, kun korona vei työkeikat.

En ole itsekään ikinä vetänyt niin montaa ruksia kalenteriin kuin reilu viikko sitten. Lukuisat koulutyöpajat katosivat, puf vain, samoin yksi kansalaisopiston kurssi. Vaikka osa merkinnöistä oli kirjoitettu lyijykynällä, en halunnut pyyhkiä niitä pois. Jääköön merkki siitä, mitä oli suunniteltu ja siitä, mikä ei toteutunutkaan.

Palautteiden antamiseen tai muuhun lukemis- ja kirjoittamistyöhön poikkeusoloilla ei ole vaikutusta. Osa opetustöistäkin siirtyi verkkoon ja yksi kouluvierailu on tarkoitus toteuttaa virtuaalivierailuna. Olen nauhoittanut luentoja puhelimen sanelimeen, laatinut tehtäväpaketteja, linkannut hyviä lisälukemistoja. Olen lukenut opiskelijoiden verkkokeskusteluita, kirjoittanut palautteita ja opastanut oppimisalustan käytössä. Kyllä tämä tästä. Olen kokenut jopa onnistumisen kokemuksia, vaikka välillä on täytynyt toimia melkoisella kiireellä. Oppimista tämäkin.

fullsizeoutput_8a4
Työpöydän yläpuolelle sijoittamani korttikokoelma muistuttaa tärkeistä ja ilahduttavista asioista.

Etätyöskentelyssä ei ole minulle mitään uutta, sitähän osa työstäni on aina ollut. Nyt vain vietän työhuoneessa vieläkin enemmän aikaa. Vuosien aikana kertyneet materiaalit ja kotikirjasto ovat arvokkaampia kuin koskaan nyt, kun en voikaan vain kävellä kirjastoon lainaamaan jotain sopivaa.

Olen onnekas: vaikka osa töistä lähti, osa on yhä jäljellä. Olen onnekas: meillä kotona on työtilaa kahdelle aikuiselle. Olen onnekas: olen terve.

Vaikka kaikki ympärillä on epävarmaa, olen pyrkinyt säilyttämään tyyneyteni. Teen, mitä voin: vältän ihmiskontakteja, pesen käsiäni usein, en matkusta minnekään. Seuraan uutisia, mutta maltillisesti – ja välillä on luettava ja katsottava jotain ihan muuta. Koiranpentuvideoita, tv-sarjaa autojen korjaamisesta (!), komedioita, joogalehteä, sarjakuvia. Vaikutan niihin asioihin, joihin voin, mutta yritän ymmärtää, etten voi kontrolloida kaikkea.

fullsizeoutput_8a3

Päiväkirja on ystävä, näinäkin aikoina. Surm Roomas -kantinen muistikirjani on ehkä aavistuksen makaaberi, mutta toisaalta aikaan sopiva. (Alkuperäistä romaania en ole lukenut, enkä tiedä, miten se keskustelisi koronakevään kanssa.) Ostin muistikirjan jouluna Tallinnasta, silloin ajattelin sen henkivän jonkinlaista Bond-tunnelmaa.

Kirjoittamassa on Anneli Kannon uutuuskirja, jonka aihe on paras mahdollinen: kirjoittaminen kaikkine puolineen. Hän kirjoittaa prosessista, hylsyistä, epätoivosta, editoinnista, rahasta ja esiintymisestä. Olen fanittanut Annelin blogitekstejä jo pitkään ja toivonut, että niistä tulisi kirja – ja tässä se nyt on! Tuntuu hyvältä uppoutua tähän kirjaa juuri nyt.

Ja sopivasti uusi tekstikin on hiljalleen liikahtamassa eteenpäin. Idea on muhinut jo pitkään, mutta olen jarrutellut aloittamista. Mutta nyt alkaa olla sen aika. Tai oikeastaan: nyt jos koskaan on sen aika. (Tällaiset kryptiset heitot ovat ärsyttäviä, mutta toivottavasti voin joskus avata asiaa enemmänkin. Nyt en uskalla kertoa enempää!)