Terveisiä taiteilijatreffeiltä (sisältää alekoodin!)

”Taiteilijatreffit ovat viikottainen ajanjakso, tunti tai enemmän, jonka vietät itseäsi varten ja itsesi kanssa. Vietät sen tehden jotain arjesta poikkeavaa”, Julia Cameron kirjoittaa kirjassaan Kultasuoni. ”Ihanteellisessa tapauksessa vastaanotamme virtauksia taiteilijatreffien aikana – uusia mielikuvia jostain iloisesta toiminnasta. Saamme uusia näkökulmia yksin vietetyn ajan ansiosta.”

Cameron suosittelee, että treffit suunnitellaan etukäteen: minne ja milloin. Kun treffit on sovittu, niistä pidetään kiinni! Kuten Cameron sanoo: ”Mikään ei tapa romanssia niin nopeasti kuin rikottu lupaus.”

Kokeilin säännöllisiä taiteilijatreffejä vuosi sitten huhtikuussa. Tässä yksi kokemus – kirjoitin sen preesensissä, että sinäkin, lukija, saisit tunteen mukana olemisesta.

Taiteilijatreffit hautausmaalla

Olen aina pitänyt hautausmaita rauhoittavina ja kiinnostavina paikkoina. Kotini on lähellä Kalevankankaan hautausmaata, mutta nyt pyöräilen Messukylään. Siristelen silmiäni aurinkolaseista huolimatta. Puista uhoaa makeanlämmin tuoksu, enkä todellakaan kaipaa reppuun sullomaani villatakkia. Tämä on minulle rakkain vuodenaika: kevät, joka on kääntymässä kesäksi, täynnä elämää ja alkavaa voimaa. Kontrasti hautausmaahan ei voisi olla suurempi.

Lukitsen polkupyöräni kirkon sivulle ja aloitan kierrokseni. Katselen nimiä hautakivissä. Pidän erityisen paljon vanhoista nimistä, joita ei tällä hetkellä paljon käytetä. Lempi, Suoma, Wihtori, Impi, Kustaava, Hemminki, Erland, Hjalmar, Ferdinand… Löydän myös useamman Kustaa Aadolfin. Tällä hautausmaalla titteleitä on käytetty maltillisesti. Näen ainakin maanviljelijän, maalarimestarin, yliopettajan, rustitilallisen ja talon emännän. Jotkut määritellään suhteessa muihin: vaimonsa, tyttärensä, lapset. Eräässä haudassa lapset-tekstin alle kirjatut olivat yli 60-vuotiaita.

Nykyään tittelöinti taitaa olla harvinaisuus, mutta päästän ajatuksen silti mieleeni: Jos nyt kuolisin, mitä hautakiveeni kirjoitettaisiin ammatiksi tai arvoksi? Filosofian maisteri, sanataiteen opettaja, rouva? Miksei toisaalta ystävä tai lukija? Ajatusleikki on hauska, mutta oikeasti en tahdo määritelmiä hautakiveeni. En halua mahtua yhteen titteliin.

Punaisten ja valkoisten muistomerkit ovat kohteliaan etäisyyden päässä toisistaan. Tekstit ovat kuluneet osin vaikealukuisiksi. Punaisten muistomerkkiin nojaa havuseppele, jonka laskijoihin kuuluvat niin puolustusvoimat, kaupunki, kirkko, oppilaitokset kuin järjestöt.

Messukylän hautausmaalta löytyy myös kirjallisuushistoriaa.
Messukylän hautausmaalta löytyy myös kirjallisuushistoriaa.

Monelle haudalle on tuotu keltanarsisseja, ehkä hiljan vietetyn pääsiäisen kunniaksi. Riemukkaankeltaiset kukat tuntuvat juhlivan elämää kultakirjaimisten kivipaasien edessä. Yhden kiven ympärillä kukkii valtavasti villejä sinivuokkoja. Eräälle haudalle on jätetty kaksi virpomisoksaa. Mietin heitä, jotka näitä kukkia tuovat. Miten he yhä haluavat muistaa rakkaitaan, koristaa hautaa, tuoda merkkejä vuodenkierrosta. Hautausmaat saavat minut aina miettimään rakkautta, paljon enemmän kuin kuolemaa.

Seisahdan vielä sankarihaudoille. Sotamiehiä, kersantteja, työvelvollisia – ja kaikki kovin nuoria. Tännekin on tuotu narsisseja. Hautojen edessä kohoaa kahta sotilasta esittävä patsas, toinen kannattelee haavoittunutta toveriaan. Patsaan jalustassa on säkeet: ”Kesken jos kalpamme katkeaa / ja kentälle jäämmekin kerran / täys’ onni on sen joka maataan saa / ees palvella hivenen verran”.

Hautausmaan molemmin puolin menee tie. Bussit kulkevat, henkilöautot hurahtavat ohi. Linnut sirkuttavat ja perhonen laskeutuu hautakiven kulmalle. Pyöräilijä ajaa hautausmaan läpi kieltomerkistä välittämättä. Joukko reppuselkäisiä koululaisia nauraa jollekin, heidän edellään kävelee teini kuulokkeet tiukasti korvillaan. Vähän matkan päässä haravoidaan. Ja sitten olen minä, muistikirja kädessäni, kuljen kaikessa rauhassa vainajien keskellä. Minulla ei ole kiire.

Tämä teksti on pienenpieni maistiainen Lupa lähteä -nimisestä laajemmasta esseestä, joka löytyy Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Koodilla KIRJOITAN saat 30 %:n alennuksen kirjasta Avaimen verkkokaupasta osoitteesta https://avain.net. Koodi on voimassa 30.6.2020 saakka.

Päiväkirja: lukittuja salaisuuksia ja jaettuja kokemuksia (sisältää alekoodin!)

Sunnuntai 5.5.1996

Kello on jo seitsemän illalla, eikä puhelin suostu soimaan. Skeptinen luonne nostaa päätään. Mä alan epäillä itteäni, oonkohän mä antanut oikean numeron. Rentoutuminenkin on itse mahdottomuus. Oli aivan pakko sulkeutua omaan kämppään ja laittaa Beatles soimaan. Nyt mä en voi epäillä kaikkia kilahduksia puhelimen ääneksi, sillä musiikki peittää muun alleen. Mutta mua hermostuttaa. Hienointa on, jos se ei todellakaan soita. Miksei vieläkään?

Ei tän tarttis mennä näin vaikeeksi. Ainakaan näin alussa. Vai oliko kaikki jo tässä?

Tulkaa joku jo hakemaan mua puhelimeen… Olisi hienoo nähdä S huomenna, olis tosiaan. Perkeleellistä!

Tämä on katkelma 17-vuotiaana kirjoittamastani päiväkirjasta. Olin tuossa vaiheessa pitänyt päiväkirjaa lähes kymmenen vuotta. Toisinaan sivuja kertyi päivittäin, välillä kirjoittamisessa oli kuukausien mittaisia taukoja.

Vanhat päiväkirjani herättävät minussa monenlaisia tunteita. Omissa merkinnöissä on toisinaan jotain niin paljasta, niin suodattamatonta, ettei sitä haluaisi kohdata. Olen tuskaillut menneisyyden minäni äärellä: miten olet voinut olla noin hölmö, miten et tuotakaan tajunnut? Nykyisyydessä on helppo huokailla, kun tietää paljon enemmän.

Mutta emmekö lue päiväkirjoja väärin, jos odotamme niiltä syvää viisautta tai selkeyttä? Jos rivit on kirjoitettu hetkessä, kenties tunnemyrskyn vallassa, mikä oikeus meillä jälkikäteen tyyntyneillä ja jo seuraukset tietävillä on vaatia menneisyyden itseltämme rauhallisuutta tai jopa ennustajan kykyjä?

Omat päiväkirjani sisältävät muutakin, mutta valtaosa niihin kirjoittamistani asioista liityy ihmissuhteisiin. Ja erityisesti rakkaussuhteisiin. Lukemani kirjat tai tekemäni työt eivät aina näy päiväkirjoissa. Eivät läheskään kaikki ystävien kanssa juodut teekupilliset, syödyt lounaat tai kilistellyt viinilasilliset. Eikä niiden tarvitsekaan. Minulla ei ole velvollisuutta tuottaa tasapuolista katsausta elämästäni päiväkirjan sivuille.

Päiväkirja sekä on että ei ole totta. Se on kiivaasti molempia.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Päiväkirjan kirjoittamiselle on monia syitä. Silkka kirjoittamisen ilo riittää. Kirjoittaminen voi myös helpottaa oloa. Kenties päiväkirjan avulla oppii itsestään ja elämästään. Päiväkirja voi vahvistaa minäkuvaa tai olla rauhoittava rutiini. Minulle se on tarjonnut näitä kaikkia, etenkin hankalina aikoina.

Päiväkirjan pitämiseen olen löytänyt kaksi erinomaista ohjetta. Yksi: Kirjoita alkuun päivämäärä. Kaksi: Muut säännöt ovat turhia. Mutta jos kirjoittaminen tökkii tai uusi näkökulma olisi tervetullut, tässä muutaman ehdotus:

  1. Tee listoja haluamistasi aiheista. Asioita, jotka ovat tänään naurattaneet. Kauniita asioita. Reseptejä, joita haluan kokeilla. Punaisia asioita.
  2. Aamusivut. Amerikkalainen kirjoittajaohjaaja Julia Cameronin menetelmässä kirjoitetaan joka aamu kolme sivua käsin. Tarkoitus ei ole tuottaa hienoa tai taidokasta tekstiä, vaan vain kirjoittaa mitä mieleen tulee.
  3. Kiitollisuuspäiväkirja. Tämä on sukua listaamiselle, mutta aihe on selvä: mistä olen kiitollinen tänään?
  4. Kirjeet.Yksi vaihtoehto on kirjoittaa kuvitellulle vastaanottajalle. Ehkä keksit hänet – tai kirjotat jollekin olemassaolevalle tai -olleelle ihmiselle.
  5. Tajunnanvirta. Päätä kirjoittaa esimerkiksi kymmenen minuuttia. Kun kirjoitat, älä jää miettimään lauserakenteita tai kertomisen järjestystä, anna tekstin vain tulla kynää pysäyttämättä.
  6. Tunteiden tunnistaminen. Rauhoitu ja kuulostele oloasi. Miltä sinusta tuntuu nyt? Kirjoita korkeintaan kolme tunnesanaa paperin yläreunaan. Sen jälkeen kirjoita vapaasti siitä, mitä on mielessäsi juuri nyt. Kun olet lopettanut, rauhoitu jälleen kuulostelemaan oloasi. Miltä sinusta tuntuu nyt? Kirjoita tekstin loppuun korkeintaan kolme tunnesanaa.
  7. Päivän kuva. Voit valokuvata, käyttää kortteja, leikata kuvia lehdistä, piirtää itse… Jos haluat, kirjoita kuvasta.
  8. Kuvailu. Toimii myös kotioloissa! Kuvaile ympäristöäsi mahdollisimman tarkasti. Mitä näet, kuulet, haistat, tunnet, maistat? Kiinnitä huomiota yksityiskohtiin. Saatat yllättyä.

 

Tämä teksti on pienenpieni maistiainen samannimisestä laajemmasta esseestä, joka löytyy Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Koodilla KIRJOITAN saat 30 %:n alennuksen kirjasta Avaimen verkkokaupasta osoitteesta https://avain.net. Koodi on voimassa 30.6.2020 saakka.

MEK ja lukijat (sisältää alekoodin!)

fullsizeoutput_8a8

Miten kaukaiselta marraskuu nyt tuntuukaan! Osin siksi, että elämme kovin toisenlaisessa maailmassa kuin vielä neljä kuukautta sitten. Osin siksi, että marraskuun pimeys on jotain ihan muuta kuin tällä hetkellä koko ajan kasvava kevään valo.

Marraskuun lopulla juhlistimme Terhin kanssa Miksi en kirjoittaisi? -kirjaamme (tuttavallisesti MEK) ja jäimme jännittämään, millaisen vastaanoton kirjoituskokoelmamme saisi. Nyt tuntuu siltä, että kirja on löytänyt lukijoiden luo ja antanut monille juuri sitä, mitä toivoimmekin: iloa, inspiraatiota, kirjoittajakumppanuutta. Se lämmittää ja ilahduttaa suuresti.

Kokosin tähän MEK:sta kirjoitettuja arvioita ja juttuja:

Aamulehden toimittaja Markus Määttänen tarttui kirjaan ensimmäisten joukossa ja teki siitä innostavan jutun. (Juttu on tilaajille.) ”Haanpää ja Rannela innostavat kirjoittamiseen kevyillä, valoisilla, iloisilla omakohtaisilla kokemuksilla ja esimerkeillä. Niistä kirjoittamisesta kiinnostuneet poimivat helposti itselleen itselleen mukavimmat vinkit. Ne inspiroivat nostattavasti myös kokeneempaa kirjoittajaa”, Määttänen kirjoittaa.

Marja-Riitta Vainikkala arvosteli MEK:n Kalevaan 20.1.2020. Arvio löytyy myös hänen blogistaan. ”Se on raikas ja lukijan kanssa keskusteleva lisä aiemmille oppaille, joka sopii sekä kirjoittajille että lukijoille”, Vainikkala päättää arvionsa.

Maaseudun tulevaisuudessa ilmestyi 5.2. Laura Kuivalahden arvio otsikolla Oletko haaveillut kirjailijaksi ryhtymisestä? Tämä teos on kuin sinulle tehty. Vielä laajemmin ja omakohtaisemmin Kuivalahti kirjoittaa MEK:sta Bibbidi Bobbidi Book -blogissa: kirja on saanut hänet aloittamaan oman romaanin suunnittelun. Olin ja olen ällistyneen iloinen ja onnellinen tällaisesta vaikutuksesta!

Viime sunnuntaina Helsingin Sanomissa ilmestyi Suvi Aholan kirjoittama juttu neljästä tuoreesta kirjoittamiskirjasta – mukana myös MEK. Olemme hyvässä seurassa, arviossa käsitellään myös Anneli Kannon Kirjoittamassa, Jani Saxellin Tanssii kirjainten kanssa sekä Karin Erlandssonin Alla orden i mig. Samassa yhteydessä kirjojen kirjoittajat antavat kirjoitusvinkkejä.

Anneli Kanto kertoo bloggauksessaan sekä julkkareista että itse kirjasta. Otsikko ”Älä hirttäydy työhuoneeseen!” oli epäilemättä mieleenpainuva lausahdus kaikille mukana olleille…

Kielikuvakohtaamisia-blogissa on mainio vuoropuhelu MEK:n aiheista. ”Lukiessa syntyy jännittävä paradoksi: Kirja on niin kiinnostava, ettei sitä haluaisi laskea käsistään hetkeksikään kesken lukemisen. Toisaalta se herättää niin paljon ajatuksia, ettei sitä oikein raaskisi ahmiakaan turhan kiireesti, että ehtisi sulatella kaikkia sen herättämiä impulsseja tarpeeksi. Siihen on palattava yhä uudestaan ja uudestaan”, Satu kertoo. Ystävykset Satu ja Sini myös kokeilevat kirjassa esiteltyä galleriakirjoittamista.

Neverendingly-blogissa on luettu innolla mutta koettu myös monenlaista tunnevuoristorataa kirjoittamisen suhteen. Pieni suuri piiri -blogissa arvostetaan henkilökohtaisuutta ja uumoillaan, että tähän kirjaan voisi palata uudelleenkin. Aina joku kesken -blogi luonnehtii MEK:a kiehtovaksi oppaaksi ja aarrearkuksi. Eeva Åkerblad kuvaa MEK:n lukemista näin: ”—kuin keskustelisi hyvän ystävän kanssa kirjoittamisesta, eikä teepannu koskaan viilenisi tai loppuisi kesken.”

Instagramin puolella kirja on päässyt moniin kauniisiin kuviin, ja Jussi Jääskeläisen tekemä kansi on myös herättänyt ihastusta – erittäin ansaitusti.

Haluaisitko MEK:n omaksesi? Koodilla KIRJOITAN saat 30 %:n alennuksen kirjasta Avaimen verkkokaupasta osoitteesta https://avain.net. Koodi on voimassa 30.6.2020 saakka.

Terhin blogissa on tarjolla myös tomaatinmakuinen maistiainen kirjasta.

Tyyneyden säilyttämisestä

En tiedä, miten tätä aikaa pitäisi kuvailla. Somessa ja ystävien kesken lähetetyissä viesteissä toistuvat sanat omituinen, ennennäkemätön, kummallinen. Myös sanat pelottava ja ahdistava ovat käytössä. Osalla on iso huoli omasta tai läheisten terveydestä, osa miettii, miten selvitä taloudellisesti, kun korona vei työkeikat.

En ole itsekään ikinä vetänyt niin montaa ruksia kalenteriin kuin reilu viikko sitten. Lukuisat koulutyöpajat katosivat, puf vain, samoin yksi kansalaisopiston kurssi. Vaikka osa merkinnöistä oli kirjoitettu lyijykynällä, en halunnut pyyhkiä niitä pois. Jääköön merkki siitä, mitä oli suunniteltu ja siitä, mikä ei toteutunutkaan.

Palautteiden antamiseen tai muuhun lukemis- ja kirjoittamistyöhön poikkeusoloilla ei ole vaikutusta. Osa opetustöistäkin siirtyi verkkoon ja yksi kouluvierailu on tarkoitus toteuttaa virtuaalivierailuna. Olen nauhoittanut luentoja puhelimen sanelimeen, laatinut tehtäväpaketteja, linkannut hyviä lisälukemistoja. Olen lukenut opiskelijoiden verkkokeskusteluita, kirjoittanut palautteita ja opastanut oppimisalustan käytössä. Kyllä tämä tästä. Olen kokenut jopa onnistumisen kokemuksia, vaikka välillä on täytynyt toimia melkoisella kiireellä. Oppimista tämäkin.

fullsizeoutput_8a4
Työpöydän yläpuolelle sijoittamani korttikokoelma muistuttaa tärkeistä ja ilahduttavista asioista.

Etätyöskentelyssä ei ole minulle mitään uutta, sitähän osa työstäni on aina ollut. Nyt vain vietän työhuoneessa vieläkin enemmän aikaa. Vuosien aikana kertyneet materiaalit ja kotikirjasto ovat arvokkaampia kuin koskaan nyt, kun en voikaan vain kävellä kirjastoon lainaamaan jotain sopivaa.

Olen onnekas: vaikka osa töistä lähti, osa on yhä jäljellä. Olen onnekas: meillä kotona on työtilaa kahdelle aikuiselle. Olen onnekas: olen terve.

Vaikka kaikki ympärillä on epävarmaa, olen pyrkinyt säilyttämään tyyneyteni. Teen, mitä voin: vältän ihmiskontakteja, pesen käsiäni usein, en matkusta minnekään. Seuraan uutisia, mutta maltillisesti – ja välillä on luettava ja katsottava jotain ihan muuta. Koiranpentuvideoita, tv-sarjaa autojen korjaamisesta (!), komedioita, joogalehteä, sarjakuvia. Vaikutan niihin asioihin, joihin voin, mutta yritän ymmärtää, etten voi kontrolloida kaikkea.

fullsizeoutput_8a3

Päiväkirja on ystävä, näinäkin aikoina. Surm Roomas -kantinen muistikirjani on ehkä aavistuksen makaaberi, mutta toisaalta aikaan sopiva. (Alkuperäistä romaania en ole lukenut, enkä tiedä, miten se keskustelisi koronakevään kanssa.) Ostin muistikirjan jouluna Tallinnasta, silloin ajattelin sen henkivän jonkinlaista Bond-tunnelmaa.

Kirjoittamassa on Anneli Kannon uutuuskirja, jonka aihe on paras mahdollinen: kirjoittaminen kaikkine puolineen. Hän kirjoittaa prosessista, hylsyistä, epätoivosta, editoinnista, rahasta ja esiintymisestä. Olen fanittanut Annelin blogitekstejä jo pitkään ja toivonut, että niistä tulisi kirja – ja tässä se nyt on! Tuntuu hyvältä uppoutua tähän kirjaa juuri nyt.

Ja sopivasti uusi tekstikin on hiljalleen liikahtamassa eteenpäin. Idea on muhinut jo pitkään, mutta olen jarrutellut aloittamista. Mutta nyt alkaa olla sen aika. Tai oikeastaan: nyt jos koskaan on sen aika. (Tällaiset kryptiset heitot ovat ärsyttäviä, mutta toivottavasti voin joskus avata asiaa enemmänkin. Nyt en uskalla kertoa enempää!)

Uusi kirja on juhlan arvoinen

Teatteri-ihmiset ja kuvataiteilijat sen tietävät: uutta ja valmistunutta on syytä juhlistaa. Ensi-illan jälkeen on ensi-iltakekkerit, taidenäyttelyille järjestetään avajaiset. Kirjojen kohdalla puhutaan julkkareista, julkistustilaisuudesta – ja niitäkin järjestetään aina silloin tällöin.

_DSC6619

Me Rannelan Terhin kanssa päätimme jo varhain, että tietenkin Miksi en kirjoittaisi? -kirjoittajaoppaamme saa julkkarinsa, ja sellaiset, jotka ovat kaikille avoimet. Otimme yhteyttä Kulttuurikahvila Laikkuun ja sovimme yksityiskohdista. Halusimme rennon ja sopivan intiimin tilan, josta saisi herkkujakin ja jonne olisi helppo tulla – ja sellaisen saimme.

_DSC6608

Jututimme tilaisuudessa toisiamme mutta laitoimme myös yleisön töihin. Miksi en kirjoittaisi? -kirjassa on Terhin kirjoittama teksti Kirje tuntemattomalle -projektista, jossa tehdään juuri niin kuin nimestä voi päätellä: kirjoitetaan tuntemattomille. Julkkareissamme kirjoitettiin joulukortteja Tampereen Tyttöjen talon tytöille. Viemisiksi päätyi upeat 25 korttia, kiitos jokaisesta!

Kirjan kirjoittaminen oli meille tärkeä prosessi, joka selkeytti omia näkemyksiä ja avasi silmiä uudelle. Minulle vahvistui entisestään, mikä merkitys kirjoittamisella on ajattelulleni: kirjoitan, koska yritän sanojen avulla ymmärtää maailmaa ja itseäni. Esimerkiksi kirjoittamattomuuteni syyt ja muusasuhteeni kirkastuivat kirjoittamisen myötä (ja saivat kumpikin oman esseensä), ja samalla pääsin myös tutkimaan näitä asioita tarkemmin, sekä oman itseni että lähdeaineiston kautta. (Lähteissä kahlaaminen oli yksi suosikkiasioitani!)

_DSC6638

Mutta myös toisen kirjoittamat tekstit toivat oivalluksia. Nostin julkkareissa esiin Terhin tekstin Pilates & keskittymisen taito, sillä minua kiehtoo se, miten kaikki liittyy kaikkeen. Pilates ja kirjoittaminen eivät ensi alkuun tunnu liittyvän toisiinsa, mutta Terhi todistaa toisin: nämä kaksi tukevat toisiaan erinomaisesti. Pilates on tuonut Terhin elämään monenlaista hyvinvointia selän kuntoutumisesta keskitymiskykyyn ja armollisuuteen itseä kohtaan.

”Ohjaaja lempeästi muistuttaa meitä pysymään omassa kuplassamme ja keskittymään pelkästään omaan tekemiseen: ei ole tarpeen vilkuilla vierustovereiden liikkeitä, venyykö hän ehkä pitemmälle kuin minä. Pilateksessa ei ole kysymys kilpailemisesta, vertailemisesta tai suorittamisesta.

Ja eikö lauseen voisi suoraan rinnastaa kirjoittamiseen tai taiteen tekemiseen ylipäänsä?”

fullsizeoutput_80a

On hyvä pysähtyä hetkeksi valmiin äärelle. Hengähtää, tiedostaa kuljettu matka. Toivottaa kirjalle hyvää matkaa. Kiitos julkkareissa mukana olleille toivotuksista, ilosta ja kannustuksesta!

IMG_3787

Kuvat kirjakuvaa lukuun ottamatta: Jussi Koukku

Aiheesta myös Terhin blogissa.

Se on ilmestynyt: Miksi en kirjoittaisi?

Perjantaina saimme kustannustoimittajaltamme sähköpostia: Miksi en kirjoittaisi? on tullut painosta! Aloin välittömästi tarmokkaan tarkistelurutiinin: joko kirjat on lähetetty? Joko? Joko? Jokojokojokojoko?

Eilen sain sähköposti-ilmoituksen, että kirjat ovat lähteneet matkaan. Päivitin Matkahuollon seurantasivua ties kuinka monta kertaa – melkeinpä yöllä viimeiseksi ja tänään aamulla ensimmäiseksi. Nyt se on matkalla. Nyt se on Pirkkalan Matkahuollossa. Nyt sitä viedään pakettipisteeseen. Noin vuorokaudessa kirjalaatikko siirtyi Helsingistä Tampereelle, ja tänään päivällä hain sen R-kioskilta.

Olimme juuri aamupäivällä tavanneet Terhin kanssa ja miettineet julkkaripäivän askelmerkkejä. Enää fyysinen kirja puuttui!

fullsizeoutput_7e0

On aina jännittävää nähdä kirja ensimmäistä kertaa. Miltä kansi tuntuu ja näyttää luonnonvalossa? Millainen on kirjan paino, miltä sivut tuntuvat? Moneen kertaan syynätty pdf-tiedosto on muuttunut kolmiulotteiseksi esineeksi, joka on toisaalta sama ja toisaalta ihan eri kuin ennen.

Torstaina 28.11. pidämme kirjalle pienet julkistusjuhlat Tampereella Kulttuurikahvila Laikussa (Keskustori 4) klo 18. Tapahtuma on kaikille avoin ja maksuton, tervetuloa mukaan! Tarjolla on hieman kahvia ja teetä, kakkua ja kirjallisuuskeskustelua – ja kahvila tietenkin palvelee iltakahdeksaan saakka. Meillä on jonkin verran Miksi en kirjoittaisi? -kirjoja myynnissä julkkarihintaan 25 € (vain käteisellä), ja tietenkin kirjoitamme ilomielin omistuskirjoituksia halukkaille.

Kirjaa voi kysellä myös oman paikkakunnan kirjakaupoista – jos hyllystä ei löydy, aina voi pyytää myyjiä tilaamaan teoksen. Kirjaa saa myös verkkokirjakaupoista, esimerkiksi Adlibris, Booky, Suomalainen Kirjakauppa , Akateeminen Kirjakauppa ja Avaimen oma verkkokauppa myyvät kirjaa. Useimmilla verkkokaupoilla on erilaisia toimitustapoja – eli Postin lakosta huolimatta, kirja kulkeutuu rivakasti perille.

Miksi en kirjoittaisi? on kirja kirjoittajille ja lukijoille. Siinä pohditaan kirjoittamista ja lukemista vakavasti ja vähemmän vakavasti, omakohtaisesti ja ihmetellen. Välillä oivallamme, välillä kompuroimme sanataiteen maailmassa. Tervetuloa pohdiskelemaan kanssamme.

Sata sanaa: Vainiokatu

En ollut suunnitellut oman asunnon hankkimista, mutta puolivahingossa kysyin, paljonko voisin saada asuntolainaa. Tai saisiko yksin asuva freelancer mitään.

Sai sen verran, että laittoi lainarahat kahden huoneen ja keittiön kulma-asuntoon ensimmäisessä kerroksessa.Välittäjä vei ylimmän kerroksen tuuletusparvekkeelle. ”Täältähän näkyy Näsijärvi, olisi pitänyt mainita esitteessä”, hän nauroi. Edes Tampereella pitkään asuneet ystävät eivät tienneet, missä on Saukonmäki. Sopivan sivussa, silti lähellä, opimme.

Revin vaaleanhaaleita tapetteja Foo Fightersin ja Apulannan tahtiin, hikoilin ja nautin. Oma koti! Maalasin seinät keltaisella ja punaisella, julistin niillä omaa lupaa. Koira teki pesän eteisen kaappiin, torkkui siellä kun remontoin.

Kun muutin kotiini, värien huomaan, katua reunustivat heleänvihreät koivut.

IMG_3276

Taustaa: Asuin Tampereella ensimmäisen kerran vuosina 1999–2010. Hiljattain tein kävelykierroksen, jonka aikana kävin jokaisessa entisessä kotiosoitteessani tässä kaupungissa, yhteensä seitsemässä paikassa. Ovikelloja en soitellut, viivähdin vain tuokion pihassa, kirjoitin ajatuksia ja havaintoja muistikirjaani. Olen tiivistänyt tuokiot sataan sanaan per osoite. Aiemmat osat: Papinkatu, Sammonkatu, KuikankatuSavilinnankatu Turjankatu ja Ilmarinkatu. Vainiokatu on osoitesarjan viimeinen osa.