Paperia, ihanaa!

Kun muistikirjaintoilija pääsee Tarttoon, minne hän haluaa matkustaa? Tietenkin paino- ja paperimuseoon!

Löysin ensimmäiset Tartuensis-muistikirjani Tallinnan Nu Nordik -puodista muutama vuosi sitten. Ihastuin heti: muistikirjat on tehty vanhoista poistokirjoista, ne ovat viivattomia, jokainen on uniikki – ja kokokin on passeli, vähän aavitosta pienempi. Useita muistikirjoja myöhemmin voin lisätä, että ne ovat myös kestäviä: kulmat voivat hieman nuhjaantua, mutta jokainen kirja on pysynyt täysin muodossaan. Kannet eivät repsota, sidokset ovat pysyneet napakoina. Ja minä kuitenkin kuljetan muistikirjoja päivittäin repussani.

Muistikirjojen koti eli Eesti Trüki- ja Paberimuuseum löytyy pienen matkan päästä Tarton keskustasta Kastani-kadulta. Matka ei ole kävellenkään mahdoton, mutta erityisen sutjakasti se taittui Tarton sähköavusteisilla kaupunkipyörillä, jotka olivat erinomaisia turisteiluun. Naapurissa on Aparaaditehas, jossa on vaikka millaista puotia ja ravintelia, eli pelkästään museon takia ei tarvitse lähteä liikkeelle.

IMG_3154

Omin päin museoon ei pääse tutustumaan, mutta opastettu kierros onkin varsin antoisa. Onneksemme pääsimme mukaan englanninkieliselle kierrokselle, jossa oli lisäksemme vain kaksi ihmistä. Neljän hengen ryhmä oli vallan sopiva, sillä museossa oli varsin toiminnallinen meininki.

Aluksi tutustuimme paperin tekemiseen ja erilaisiin materiaaleihin, joista paperia voi tehdä. Pääsin heti kokeilemaan.

_DSC6520

_DSC6522

Paperiarkki jätettiin kuivumaan tällaiseen jännittävän näköiseen laitteeseen, kun jatkoimme kierrosta:

_DSC6523

Tilassa oli komeita origamitöitä mutta myös tällainen iso kartonkinen pyörä:

_DSC6526

Masiina toimi oikeasti: pyörittämällä sivut / kuvat vaihtuivat – kunhan joku muu teki työt!

Museon toisessa salissa keskityttiin painotekniikkaan. Lukuisia erilaisia painokoneita, laatikoittain kirjasimia, ladontalaattoja, lisää kirjasimia… Ihmettelimme ja tunnustelimme eri materiaaleista tehtyjä laattoja, arvailimme käyttötarkoituksia ja ihailimme puukaiverruksia.

Opas haki tekemämme paperiarkit kuivurista, ja saimme valita, millaisen kuvan painamme niille. Esillä oli useita erilaisia kuva-aiheita, mutta lopulta päädyin lohikäärmeeseen. Taas päästiin tekemään itse. Vaihe vaiheelta opas kertoi, mitä ja miten.

Tässä olen tarmokkaana painotöissä:

IMG_3157

Ja ooh, miten hieno siitä tulikaan! (Onneksi kuvat olivat valmiina, muuten ei olisi tullut ihan näin hienoa…)

_DSC6531

Saimme kokeilla myös julisteen painamista ja paperigiljotiinin käyttöä. Reilu tunti hujahti nopeasti, kiitos rennon ja asiantuntevan oppaan – sekä mukavien kanssaopastettavien. Opas esitti paljon kysymyksiä ja antoi meidän oivaltaa itsekin. Pedagogisesti erittäin toimiva ratkaisu. Ja olihan kierros myös viihdyttävä!

Museon yhteydessä on pieni puoti, josta voi ostaa mm. muistikirjoja. Tietenkin ostin yhden. Vain yhden, tekisi mieleni huomauttaa. Monta kaunokaista jäi odottamaan seuraavia kävijöitä.

IMG_3156

Lisämaksusta museolla saisi opastusta myös kirjansidontaan. Ehkä ensi kerralla sitten?

Jos Tartuensis-muistikirjat kiinnostavat, täältä löytyy lista jälleenmyyjistä. Suomessa ei toistaiseksi ole yhtäkään, mutta Etsy myy Suomeenkin. Ja jos vierailee Tallinnassa, kannattaa tutkia jo mainitun Nu Nordikin lisäksi esim. Rahva Raamat -kirjakaupat.  Hyvän muistikirjan eteen voi nähdä vähän vaivaakin!

Kuvat: Jussi Koukku & minä

Mainokset

Tekeillä: Miksi en kirjoittaisi?

Kesä, tuo rannaton aava! Näin olen huudahtanut useammin kuin kerran ystäväni kanssa – sarkastinen virne suupielessä. Me kun olemme molemmat tunnistaneet itsessämme kesäharhan. Kesällä on aikaa! Kesä kestää ikuisesti!

Nyt on kesäkuun viimeinen viikko, ja tunnistan harhan edelleen. Työtilanteeni on ihanteellinen: minun ei tarvitse tällä viikolla tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa loppuvuodesta ilmestyvää kirjaani. Tai kirjaamme, enhän tee sitä yksin. Kirjoitan rakkaan ystäväni ja kollegani Terhi Rannelan kanssa kirjoituskokoelmaa, jonka aiheena on (krhm, tietenkin) kirjoittaminen. Avaimen kustantama Miksi en kirjoittaisi? ilmestyy marraskuussa, ja sillä on jo erinomaisen kaunis kansi:

Miksi-En-Kirjoittaisi-Kansi-kuvitus-idea-01
Kansi: Jussi Jääskeläinen

Mutta juuri nyt on aikaa kirjoittamiselle. Ja vielä parempaa: on aikaa myös ajatella. Eilen aiheenani olivat muusat, ja tutkin lähdekirjoja onnellisena hymyillen. Ei tarvinnut heti olla jotain mieltä, vaan sain palata aiemmin luettuun, etsiä vielä vähän uutta, tehdä suttuisia muistiinpanoja, jossitella.

Aikaa ei silti ole liikaa. Olemme luvanneet luovuttaa käsikirjoituksen elokuun ensimmäisenä päivänä. Mutta siihenhän on vielä pitkä ai— Paitsi että elokuu tulee aika pian. Kesäkuussa sitä ei haluaisi ajatella, mutta kalenteria ei lahjota.

Onneksi kirjoittaminen on hyvässä vauhdissa. Paljon on jo valmista, eikä uutta enää hirmuisesti tarvita. Olemme jo vähän pidätelleetkin itseämme: ehkei enää uusia ideoita? Tai ehkä tämä yksi vielä, ja tästäkin haluaisin kirjoittaa… Ehkä kustannustoimittaja palauttaa meidät ruotuun viimeistään elokuussa.

On ihanaa ja inspiroivaa kirjoittaa samanhenkisen ihmisen kanssa. Teemme molemmat omia tekstejämme, mutta myös pari yhteistä. Annamme toisillemme palautetta kirjoituksistamme, ideoimme yhdessä ja myös jupisemme, kun asiat eivät suju.

Marraskuussa se ilmestyy. Tuntuu kovin kaukaiselta, mutta… Ei syksykään mikään rannaton aava lopulta ole.

2018 meni, mitä tapahtui?

Vuosi on samaan aikaan sekä lyhyt että pitkä aika. Juurihan oli vuodenvaihde ja mietin, mitä tapahtui 2017! Ja toisaalta: kun selaan kalenteriani, hämmästyn joistain merkinnöistä: onko tästä vasta vuosi? Tuntuu pidemmältä.

Liekö omaa huonomuistisuutta, freelancerin hahmottamiskyvytömyyttä vai jotain muuta, mutta olen ehtinyt jo monta kertaa unohtaa, mitä kaikkea tänä vuonna onkaan tapahtunut. Laiska töitään, kuulen vanhan kansan aloittelevan, ja jatkan siitä huolimatta tai juuri siksi. Työpainotteisesti.

Opetustöitä on riittänyt tänäkin vuonna. Sanataideyhdistys Yöstäjän riveissä olen tehnyt lukuisia koulutyöpajoja, joista ihan uutta kokemusta tarjosivat valmistavan opetuksen sanataidepajat. Eli sanataidetta maahanmuuttajille, joiden suomen kielen taito ei vielä riitä ns. tavallisella luokalla olemiseen. Mukana oli lapsia, jotka olivat tulleet kouluun vasta pari päivää sitten ja lapsia, jotka olivat kohta siirtymässä suomenkielisten joukkoon oppimaan. Ja kaikkea siltä väliltä. Kerroimme yhdessä satuja, loimme uusia kaupunkeja ja opimme lisää sanoja. Yhdessä tekeminen ja suullinen sanataide olivat näissä pajoissa avainsanoja.

Yöstäjä on mukana myös Tampereen kaupungin Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelmassa. Kaupungin kolmasluokkaiset saavat teatteriesitykseen liittyvän sanataidepajan, ja tänä vuonna räppäsimme ja riimittelimme Ahaa-teatterin Betoniviidakon innoittamina. Koulupajat ovat mahtavia, alakoululaisten into ja mielikuvitus huimaa!

IMG_0569

IMG_0572
Lapset saivat valita opelle asusteet. Ei hassumpaa.

Aikuisille suunnattuja opetustöitä oli monenlaisia. Sanataideohjaajakoulutusta, parin tunnin koulutuskeikkoja, kansalaisopistojen kurssseja, lyhytkursseja, kesäkursseja, avoimen yliopiston opetusta. Ihan omana kokonaisuutenaan erottuu muistisairaille vanhuksille suunnattu sanataideprojekti, jossa pääsin tapaamaan Koukkuniemen vanhainkodin asukkaita heille räätälöidyn Ikäopisto-hankkeen kautta. Yöstäjän riveissä tämäkin, muuten.

Kalenteria nopeasti tutkien olen opettanut ainakin Tampereella, Kuopiossa, Nokialla, Helsingissä, Lahdessa, Hämeenlinnassa ja Salossa. Pidettyjä tunteja tai kohdattuja kirjoittajia en jaksa laskea, mutta molempia on varmasti satoja. Aiheina on ollut omaelämäkertaa, runotta, satuja, novelleja, lukemista, tarinankerrontaa ja paljon muuta. Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun saan työskennellä niin monenlaisten kirjoittajien parissa.

Vuotta 2018 leimaavat novellit.Keväällä pääsin tuomaroimaan Kustannus Aarnin novellikipailua, jossa etsittiin kokonaisia, hienoja novellikokoelmia. Kilpailuun lähetettiin 86 novellikokoelmaa, ja niiden joukosta ryhdyimme seulomaan parhaita. Parasta tuomarointityössä on ehdottomasti keskustelu muiden tuomareiden kanssa. On kiehtovaa kuulla, mikä toisille on tärkeää, millaisista teksteistä he innostuvat – ja pohtia yhdessä, miten näemme lukemamme tekstit. Ja tietenkin on mahtavaa olla löytämässä uusia tekstejä.

Keväällä myös toimitimme Marika Riikosen kanssa Tusina-kokoelmaamme ja siihen kirjoitin itsekin yhden novellin. (Se novelli olikin omapäinen kaveri, josta tuli jotain ihan muuta kuin alun perin piti. Ehkä kerron siitä lisää joskus myöhemmin.) Elokuun ensimmäisenä päivänä työmme tulos julkistettiin kaikelle kansalle, ja se sai erinomaisen vastaanoton. Ja uskomattominta: ensimmäinen painos myytiin käytännössä viikossa!

img_1851

Novelli on kurssien kestosuosikki aihetoiveissa, joten opettaakin sain aiheesta. Ja vieläpä pitää yhden pidemmän kurssin, jonka aiheena oli lähes ainoastaan novelli.

Mahtui vuoteen runoakin. Annikin runofestarit tarjosivat huumaavan annoksen kaikkea runokentälle mahtuvaa. Annikista kirjoitinkin jo kesällä. Runojen lukemisesta kerron lisää, kunhan pääsen lukupäiväkirjaa purkamaan.

Annikin juontokeikan lisäksi olen haastatellut kirjailijoita mm. kirjamessuilla. Hauskaa oli päästä itsekin haastateltavaksi, kiitos Tusinan.

Draamaakin on riittänyt – kirjoitetussa muodossa. Tammikuussa esitimme Parisuhdemonologeja Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä, ja marraskuussa ensi-iltaan tuli tämän teoksen itsenäinen jatko-osa (joka ei oikeastaan ole jatko-osa) Terveisiä Parisuhteesta. Työryhmä ja työnjaot pysyivät entisellään: minä ja Riikosen Marika kirjoitimme ja esitimme tekstit, esityksen ohjasi Salla Heikkinen ja paikkana toimi Tukkateatteri. Ja tähänkin sain säveltää pari biisiä!

Tämäkin esitys muistutti siitä, miten yksityinen voi olla yleistä: moni tuli esityksen jälkeen kertomaan, miten tunnistettavia tilanteita näyttämöllä oli ollut. Tietenkin tilanteita oli etäännytetty, liioiteltu, yhdistelty ja kuviteltu – mutta ne pohdinnat ja kysymykset joiden pohjalta esitys syntyi: ne olivat mietityttäneet muitakin.

Mitä muuta vuonna 2018? Muutamia kritiikkejä, eräs lukemiseen liittyvä hanke josta lisää joskus toiste, pieni apurahakausi elo-syyskuussa (johon liittyy residenssijakso Haapsalussa). Oma kirjoittaminen jää aina jalkoihin, kun opettaa paljon. Minulla ei useimmiten riitä energiaa omille teksteille intensiivisten opetuspäivien jälkeen. Ihailen (ja vähän kadehdinkin) ihmisiä, jotka jaksavat päivätyönsä ohella kirjoittaa säännöllisesti.

Mutta syntyihän tänä vuonna yksi julkaistu novelli ja oma osuuteni teatteriesityksestä. Ja joitain vielä julkaisemattomia esseitä, osa valmiimpia, osa keskeneräisempiä. Muutama bloggaus. Päiväkirjamerkintöjä. Ideoita.

2018, olit täyteläinen työvuosi. Olit monipuolinen. Ryöpsähtelevä. Välillä raskas, välillä ihana. Joskus näitä molempia yhtä aikaa. Kiitos.

Kirjoja ja kirjoittamista Haapsalussa

Vietin elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa Haapsalussa, Virossa. Olin varannut Savukeitaan Villa Werner -residenssin jo vuosi sitten ja ajatellut lämmöllä aikaa, jonka saisin käyttää vain kirjoittamiseen. Mikä vielä ihanampaa, sain Suomen Tietokirjailijoilta viime vuoden lopussa pienen apurahan, jonka ansiosta olen elo-syyskuun kirjoittamisvapaalla. Tai, no – ihan täysi opetustöiden karsiminen ei ole ollut mahdollista, mutta olen kuitenkin voinut rauhoittaa kalenteria.

IMG_1530

Haapsalu on jo tuttu paikka, tämä oli kolmas visiittini sinne. Saavuimme siippani kanssa helteiseen kaupunkiin suoraan Tusinan julkkarijuhlista, ja ensimmäiset päivät jatkoimme vielä lomaa.

Kun siippa palasi Tampereelle töihinsä, jäin yksin residenssin valtiattareksi. Olin ollut erittäin tarpeellisella ja kovasti kaivatulla kesälomalla useamman viikon, ja ensimmäisenä arkipäivänä tuijottelinkin läppäriäni epäluuloisena. Ai jotain pitäisi nyt ryhtyä tekemään?

Tekstitkin liikahtelivat eteenpäin Villa Wernerissä, mutta tapahtui jotain muutakin: luin, luin ja luin.

Residenssijakson ihmeellisyyttä on se, että siellä ei ole ns. muuta arkea. Olin itsekseni matkassa, oli liian kuuma kokata itse, kaikki vuorokauden tunnit olivat vain omassa käytössäni. Ei ollut sovittuja tapaamisia, ei pyykkitupavuoroja, ei kahvitteluita ystävien kanssa, ei palavereita tai opetuskeikkoja. Yksi palautechatti oli, ja siinäkin sain olla myös omien tekstieni äärellä.

Vaikka kirjoittaisi miten paljon, ihan kaikkia tunteja ei voi siihen käyttää. Minulla ainakaan ei riitä energiaa eikä sanottavaa. Välillä on myös ruokittava itseään – eikä vain kahviloiden ja ravintoloiden antimilla, vaan teksteillä.

IMG_1563

Lukulaite osoittautui ihanaksi apulaiseksi matkalla. Laitteeni painaa alle 200 grammaa, mutta luin sen avulla kahdeksan kirjaa. Ei puhettakaan, että olisin kantanut ne kaikki laukussani! Lisäksi luin paperikirjoja, joista suurimman osan residenssin kirjahyllystä. Omassa matkalaukussani oli vain kaksi teosta, Salla Simukan Sammuta valot! / Sytytä valot! (lämmin suositus! Mainio kokoelma lyhyitä herkkupaloja ja oivaltava kääntökirjaidea) ja Natalie Goldbergin Hyvä kaukainen ystävä (tämähän toimii aina).

Jätin tietoisesti nettilehdet lukematta, ja luin aamupalalla kirjoja. Kun lähdin kaupungille kävelylle tai ihan vain pakoon tukahduttavan kuumaa residenssiä, otin luettavaa mukaan. Istuin puistonpenkeillä ja luin. Luin iltapäivällä, luin illalla. Vuorokaudessa oli hulppeasti tunteja lukemiseen – ja silti ehdin myös kävellä, kirjoittaa ja surffata netissä.

IMG_1696

Kirjoitin myös paljon päiväkirjaa. Niin käy helposti, jos lähden yksin matkalle. Muistikirja on aina laukussa, ja se on helppo ottaa esiin ja ajatella sen sivuille. Joskus kuvasin näkemääni ja kokemaani, joskus kävin läpi ihan muita asioita. Toisinaan jokin meneillään oleviin teksteihin liittyvät idea tai ratkaisu pulpahti pintaan, ja ryhdyinkin pohtimaan sitä.

IMG_1560

Luin Haapsalussa laidasta laitaan. Pari kuvakirjaa, vähän runoja, romaaneja, pari novellikokoelmaa, tietokirjankin, tekstejä aikuisille, nuorille ja lapsille. Jos olisin miettinyt asioita vähän tarkemmin etukäteen, olisin varannut luettavaksi enemmän kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Mutta tämä oli hyvä näin. Olin edellisessä kuussa lukenut aika vähän, ja nyt ahmin kirjoja kuin nälkäinen. Oli ylellistä upota tarinoihin ja nauttia hiotuista lauseista.

IMG_1551

Määrät eivät ole itsetarkoitus tai lopulta edes kovin olennaisia, mutta silti: luin parissa viikossa 13 kirjaa. Se ei ole huikean paljon, jos huomioi sen, että melkein kaikki ovat reilusti alle 200-sivuisia, osa alle 40-sivuisiakin.

Kirjastosta lainattavien e-kirjojen valikoima ei ole valtava, mutta löysin hyvin lukemista. Ehkä sellaisiakin, joihin en olisi muuten osannut tarttua. Ja vieras kirjahyllyhän on aina kiehtova! Helmiksi osoittautuivat mm. nämä:

Jukka-Pekka Palviainen: Minä, eno ja Matti. Kirjan kertoja Reino on jo aikuinen mies, mutta ei ihan tavallinen aikuinen. Hän on asunut äitinsä kanssa, mutta nyt äiti on kuollut, ja Reinoa auttamaan tulee hänen serkkunsa Matti. Joukon täydentää eno, ja kolmikon tärkeä tehtävä onkin käydä sytyttämässä muistokynttilöitä paikoissa, jotka ovat olleet tärkeitä Reinon äidille. Viaton, suorasanainen ja asioita viehättävän naiivista (ja joskus hyvin viisaasta) vinkkelistä katsova Reino on hurmaava kertoja, joka osaa katsoa tarkasti. Matkalla selviää monenlaisia asioita niin elämästä kuin äidistä. Nauroin välillä ääneen Reinon toteamuksille.

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi hurmasi minut. Tarinassa on kaksi aikatasoa, mutta enemmän huomiota saa vuosi 1966. Ja hyvä niin. Honkasalo kuvaa 60-luvun tyyliä ja asenteita taitavasti ja mukaansatempaavasti. Edustusrouvan elämää elänyt Vuokko kohtaa itseään nuoremman miehen, Martin, ja se järisyttää molempia hirmuisella voimalla. Samaan aikaan itsellisen naisen elämää elänyt Aune huomaa myös elämänsä rakoilevan. Voisivatko asiat olla toisin? Pitäisikö niiden olla? Uskaltaisiko niitä muuttaa? Uudelleenvalitseminen ei ole aina helppoa, vaikka se olisikin mahdollista. Ihana, tiivistunnelmainen kirja, josta jäi hyvä mieli.

Kätlin Kaldmaan Rakkauden aakkoset poimin residenssin kirjahyllystä. Olen lukenut kovin vähän virolaista runoutta, mutta nyt oli hyvä hetki paikata aukkoa sivistyksessä edes vähän. Ja ah, millaisella teoksella! Rakkauden aakkoset on aistillinen, toisinaan kertova tai toteava. Se on yhteiskunnallinen ja kantaaottava, se puhuu inhimillisyydestä ja rakkaudesta ja erotiikasta. Kokoelma on hauska ja kevyt, se on syvällinen ja koskettava. Huh! Nyt harmitaa entistä enemmän, ettei Kaldmaa päässyt kesäkuussa Annikin runofestivaaleille.

fullsizeoutput_650

IMG_1546

Tekee mieli väittää, että kaikkien kannattaisi pitää välillä lukuloma tai jopa lukuretriitti. Varata reilusti aikaa pelkälle olemiselle, kävelemiselle, lukemiselle. Ei suorituspaineita, ei aikatauluja, ei tavoitteita (jos on pakko, niin hyvin maltillisia). Muistikirjankin voisi ottaa mukaan, tai sen läppärin, jos käsin kirjoittaminen tökkii. Mutta tärkeintä olisi lukea ja olla rauhassa itsekseen. Silloin ajatuksillakin on aikaa syntyä.

fullsizeoutput_651

IMG_1620

Haapsalu oli taas erilainen kuin edellisillä kerroilla – ja jollain tapaa myös samanlainen. Olen ollut kaupungissa eri vuodenaikoina, eri elämäntilanteissa, ja se näkyy ja tuntuu. Mutta jotain se on aina antanut kirjoittamiselle. Tarjonnut työrauhaa, sysännyt uusia ideoita liikeelle, pakottanut kohtaamaan itseni. Antanut tilaa lukea ja kirjoittaa, tutkia maailmaa ja itseäni sillä tavoin.

IMG_1550

Kirjoittaminen jatkuu. Ja lukeminen.

Novelleja nuorille (saavat aikuisetkin lukea!)

Ihmettelyn hyviin puoliin kuuluu se, että se voi johtaa tekoihin – jopa kohtuullisen nopeasti. Viime vuonna istuin ystäväni ja kirjoittajakollegani Marika Riikosen luona Pispalassa, kun aloimme miettiä, millaisia novelleja tämän päivän nuoret lukevat. Omilta kouluvuosiltamme muistimme lähinnä klassikkonovellit (Boccaccion Metsästyshaukan ja jotain Tšehovia ja ehkä Kafkaa), joissa ei ollut sinänsä vikaa – mutta eivät ne nyt ihan tuoreinta novellistiikkaa edustaneet enää silloinkaan. Toki koulukirjoissa oli silloin ja on nytkin uudempia tekstejä, mutta silti jäimme pohtimaan, onko siinä kaikki.

Kun Marika on kyseessä, ei mene pitkään, kun antologiaidea singahtaa ilmoille. Mitäs, jos me toimittaisimme valikoiman nuorille kirjoitettuja novelleja? Sellaisen, jossa riittäisi luettavaa monenlaisille lukijoille? Siinä pitäisi olla pitkiä ja lyhyitä tekstejä, fantasiaa ja realismia, jotain rakenteellisesti yllättävää, historiallista, hauskaa, helppoa, haastavaa… Kirjan pitäisi olla sellainen, että se olisi kiva lukea ihan muuten vain, mutta myös sellainen, että etenkin yläkoulun ja toisen asteen opettajat voisivat tarttua siihen ja tarjota luokilleen luettavaksi.

Kun tarjosimme ideaa Art Houselle, siellä innostuttiin heti. Lähdimme kokoamaan kirjailijalistaa ja lähettelemään novellipyyntöjä. Jokaiselle kerrottiin, että novellin on tavalla tai toisella kosketettava nuorten maailmaa, lisäksi kukin sai jonkin erityispyynnön, joka saattoi liittyä genreen, rakenteeseen tai aiheeseen. Sen jälkeen jokaisella olikin vapaat kädet käsittää nämä pyynnöt miten halusi.

On kutkuttavaa odottaa tekstejä ja miettiä, millaisia tarinoita ja ratkaisuja kirjailijat ovat keksineet. Ja ihanaa yllättyä tuoreiden tekstien äärellä.

Antologian nimeksi tuli ytimekkäästi Tusina, joka mahdollistaa myös leikittelyn tusinanovelli-ajatuksella – meidän mielestämme nämä eivät tietenkään sellaisia ole! Kuten arvata saattaa, Tusinassa on 12 novellia 12 kirjoittajalta. Koko kirjailijaköörimme on tällainen: Magdalena Hai, Nelli Hietala, Anneli Kanto, Riina Katajavuori, Roope Lipasti, Hannu Luntiala, J. S. Meresmaa, Mike Pohjola, Alexandra Salmela, Harry Salmenniemi – ja kirjoitimmehan siihen minä ja Marikakin novellimme.

Tusina-01-08-2018_HaanpääLipastiKajatavuoriRiikonenLuntialaSalmela2
Julkkaritunnelmissa Paasisalin parvekkeella puolet Tusinan kirjailijoista: vasemmalta Haanpää itte, Roope Lipasti, Riina Katajavuori, kirjan varjossa Marika Riikonen, Hannu Luntiala ja Alexandra Salmela. Kuva: Tuija Lappalainen / Art House

Novelleja kirjoitettiin ja viilattiin viime syksystä viime kevääseen. Kesällä kirja lähti taittoon, ja keskiviikkona 1.8. nostimme maljat uutukaiselle antologialle Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumilla Helsingin Paasisalissa. Maljoja kohottelivat kirjoittajien ja kustantamon väen kanssa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat – olisimmeko voineet saada parempaa paikkaa kirjan julkistamiselle! Heti julkkareiden jälkeen myyntipöydän Tusina-pinot hupenivat melkoista vauhtia, useampi kymmenen kirjaa katosi opettajien kasseihin.

IMG_1519
Tusinan toimittaja-kirjoittajat Haanpää & Riikonen iloisen häkeltyneinä tuore teos hyppysissään.

Kirjaan emme halunneet kouluviitteitä, mutta opetuskäytöstä kiinnostuneet voivat käydä nappaamassa pienen oheismateriaalimme Art Housen sivuilta. Jokaisesta novellista on yksi kysymys pohdittavaksi ja yksi sanataidetehtävä omaa kirjoittamista ruokkimaan. Kysymyksiä ja tehtäviä voi kukin muokata omiin tarpeisiinsa sopiviksi – ja tietenkin keksiä lisää.

Jos kirja kiinnostaa, sen voi hankkia esimerkiksi täältä. Ja kas, ainakin kirjoitushetkellä Tusinalla näyttää olevan tarjoushintakin.

Tämänhän pitäisi olla sanomattakin selvää, mutta kirjoitetaan se nyt vielä tähänkin: kyllä, myös aikuiset voivat ja saavat lukea nämä novellit. Ehkä Tusinasta löytyy uutta innostuttavaa täysi-ikäisillekin?

Pysähdys päiväkirjojen pariin

Olen tällä viikolla valmistellut luentoa päiväkirjan kirjoittamisesta. Onpa ollut kiinnostavaa pysähtyä aiheen äärelle!  Itselleni päiväkirjan kirjoittaminen on varsin arkista puuhaa, vaikken joka päivä sitä teekään. Arkisuuteen kuuluu, ettei asiaa sen enempiä pohdi, sen kun kirjoittaa vain.

Parin vuoden takaisen sarjakuvapäiväkirjakurssin jälkeen myös piirsin paljon, mutta nyt se on jäänyt. Kun rutiini puuttuu, aloittaminen tuntuu turhan työläältä. Mutta en ole unohtanut piirtämistä. Sarjakuvamainen päiväkirjanpito kiinnostaa edelleen.

Minulle päiväkirja on silläkin tavalla arkinen asia, että se on lähes aina mukanani. Puhun mieluummin muistikirjasta kuin päiväkirjasta, sillä sivuille tallentuu päivän fiilisten lisäksi muistiinpanoja luetuista kirjoista, tuntisuunnitelmien raakaluonnoksia, ideoita kaunokirjallisiin teksteihin, raakatekstiä, muistilistoja…

fullsizeoutput_565

On myös kiehtovaa miettiä päiväkirjojen yksityisyyttä ja julkisuutta. Blogi tuo päiväkirjamaisuuden lähelle – mutta voiko blogi koskaan olla yhtä henkilökohtainen kuin päiväkirja? Miten monin tavoin tieto lukijoista vaikuttaa kirjoittamiseen? Onko päiväkirjan pakko olla hyvin yksityinen, voiko sitä kirjoittaa yleisölle?

Ja tietenkin olen palannut kotikirjaston päiväkirjoihin, niin uusiin kuin vanhempiin. (Kuvasta puuttuu muhkea pino Virginia Woolfin päiväkirjoja – luku-urakka, joka on tällä hetkellä pahasti kesken ja pysähdyksissä.)

Uutuuskirjoista poimin Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät -teoksen, jossa on otteita Terhin matkapäiväkirjojen sivuilta. Niin kaunis kirja, ja sisältää monta nojatuolimatkaa.

Visuaalisten päiväkirjojen joukosta vinkkaan pari blogia, joissa päiväkirja ja kuvallisuus yhdistyvät: Helioskooppi vie art journalien maailmaan, jossa käytetään monenlaisia tekniikoita ja tiivistetään sanallinen osuus hyvinkin vähään. Heli tekee vihkoihin ja kirjoihin pieniä taideteoksia. Tiitu Takalon Ruudun takaa -blogissa on sekä perinteisempiä tekstibloggauksia että sarjakuvamuotoista kerrontaa.

Omassa muistikirjassani on enää muutama sivu jäljellä, kohta saa aloittaa uuden. Ollaan jälleen tärkeän kysymyksen äärellä: millaiseen muistikirjaan haluan nyt kirjoittaa? Kyseessä on arkinen esine, ja juuri se asettaa sen estetiikalle vielä enemmän vaatimuksia. Millaisen esineen haluan ottaa käsiini, esille joka päivä? Millaiselle paperille on hyvä kirjoittaa? Työpöydän laatikossa on muutama hyvä ehdokas odottamassa.

And what have you done

John Lennonin Happy Xmas (War Is Over) ehtii juuri ja juuri alkaa, kun kuulijalle heitetään kysymys: So this is Christmas / and what have you done? Niin, taas on vuosi mennyt – mitä olet saanut aikaan? Koska menneen kertaaminen kuuluu perinteisesti loppuvuoteen, otanpa minäkin katsauksen kuluneeseen vuoteen.

Tarkoitus oli kirjata työtehtäviä tiedostoon pitkin vuotta, pikku hiljaa. Mutta kuinkas kävikään? Etsin tiedostoa ja huomasin, ettei sellaista ole. Koska sellaista ei ole luotu. Paitsi nyt, sillä halusin itselleni dokumentin siitä, mihin vuosi 2017 on työrintamalla mennyt.

img_8555.jpg

Freelancerin vuodet voivat olla varsin erilaisia. Vuosi 2017 oli työntäyteinen vuosi, näin rohkenen todeta. Olen opettanut sanataidetta aikuisille ja nuorille, työssäkäyville ja eläkeläisille, vasta-alkajille ja pitkään kirjoittaneille. Yläkouluissa, kansalaisopistoissa, kesäyliopistoissa, yhdistyksissä. Lyhytkursseja, pidempiä koulutuksia. Hämeenlinnassa, Kuopiossa, Helsingissä, Tampereella, Riihimäellä, Lahdessa, Salossa, Orivedellä. Kirjoittajien lisäksi olen kouluttanut sanataideohjaajia.

Laskin, että opetustunteja on kertynyt yli 400, ja näistä yli puolet ajoittuu iltoihin ja viikonloppuihin. Eikä tietenkään riitä, että käy opettamassa – on varattava aikaa myös suunnitteluun, kurssitehtävien lukemiseen ja kommentointiin sekä matkoihin. Onneksi junissa voi usein myös työskennellä.

IMG_9690

Yksi vuoden isoimmista kokonaisuuksista oli Suomen Kulttuurirahaston Hämeen rahaston hanke Kirjoita! – sanataidetta kouluihin. Sain ilon ja kunnian toteuttaa Hämeen rahaston tämänvuotisen hankkeen: kiersin Kanta-Hämeen yläkouluissa pitämässä yhdeksäsluokkalaisille sanataidepajoja. Kouluja kertyi 16 kappaletta, pajoja 31 ja oppilaita 455. Hankkeen alkaessa asuin vielä Riihimäellä, mutta kesäkuinen muutto Tampereelle tarkoitti hieman pidempiä automatkoja halki Hämeen.

Ajokammoiseksi autoilijaksi suoriuduin urakasta mainiosti (ja tietenkin kuljin junalla aina, kun se oli mahdollista). Jostain kertonee se, että stressasin ajamista huomattavasti enemmän kuin pajoja. Vaikka myönnetään: oma stressinsä siinäkin, kun joka kerta kohtaa ihan uudet ihmiset ja tilat, koettaa nopeasti aistia, millainen porukka tällä kertaa on kyseessä ja miten heihin saa kontaktin.

Kirjoita! oli hieno hanke ja kiehtova tilaisuus tutustua yläkouluihin. Kohtasin heitä, joille kirjoittaminen on vastenmielistä ja turhaa ja tarpeetonta – mutta myös heitä, jotka olivat upeita sanankäyttäjiä, jotka halusivat oppia lisää ja joille sanat ovat ravintoa. Ja heitä, jotka yllättyivät siitä, mitä osasivatkaan sanataidepajassa tehdä.

IMG_8897Vuoteen kuului myös luentoja ja haastatteluita. Heti tammikuussa vierailin Seinäjoella ÄOL:n talvipäivillä – luento, joka oli laitettu kalenteriin yli vuotta aikaisemmin. Seinäjoella puhuin itsensä näkyväksi kirjoittamisesta. Hämeenlinnassa luennoin kansalaisopistojen merkityksestä ja Sastamalassa annoin kymmenen syytä tarttua kynään. SKR:n projekti vei minut Hämeen rahaston vuosijuhlan juhlapuhujaksi. Kirjoittaminen on selviytymiskeino, julistin.

Kirjailijoiden haastatteleminen messuilla ja kirjakaupoissa on mukavaa. On ilo tavata kirjailijoita, kysellä kirjoittamisprosessista, pohtia kirjojen teemoja tekijöiden kanssa. Parasta on, kun tilanne ei jää kysymys-vastaus-vuorotteluksi, vaan syntyy keskustelua, vuoropuhelua, pohdintaa, tarinointia. Haastatteluja voi ja pitääkin suunnitella, mutta ei niitä kokonaan voi käsikirjoittaa. Tilanteet elävät, ja juuri se on hienoa.

Haastattelin keväällä Terttu Auteretta Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa. Tertun uutuusdekkari Kaunis mutta kuollut oli juuri ilmestynyt, ja käsittelimme sen kirjoittamisprosessia. Hieman etäämmällä kirjailija Seppo Jokinen oli juuri lopettelemassa signeeraamistaan. ”Tämä on minun tapani, mutta muut tekevät varmasti eri tavalla”, Terttu sanoi ja äkkäsi Sepon. ”Seppo, mitenkäs sinä tämän teet?” hän huudahti ja viittilöi hämmentyneen dekkaristikollegan luoksemme. Minä annoin oman mikrofonini Sepolle ja hän liittyi toviksi mukaan haastatteluun. Loistavaa!

Erilaisia haastatteluita oli vuoden mittaan viitisentoista. Turun ja Helsingin kirjamessuilla, Näin on kirjat -tapahtumassa sekä kirjakauppojen tapahtumissa.

IMG_0040

Viime vuonna esitimme Parisuhdemonologeja Marika Riikosen kanssa – ja niin myös tänä vuonna. Kolme esitystä Teatterikesän Off-ohjelmistossa, kolme esitystä joulukuussa. Iloksemme saimme kuulle, että pääsemme myös Mikkeliin Työväen näyttämöpäiville! Parisuhdemonologit on siis mahdollista nähdä Mikkelissä 27.1.2018.

IMG_8598

Vuoteen kuului myös kirjoittamista. Kolumnoin Hämeen Sanomien Ajastin-sivuille yhdeksän kolumnia ja kulttuurisivuille kirjoitin kymmenen kirjakritiikkiä. Peltosaaren Olohuoneen tupaantuliaisia varten kirjoitin runonSmart girl -novellin kirjoitin tietenkin jo vuonna 2016, mutta tänä vuonna se pääsi kansiin Marilyn, Marilyn -novelliantologiaan. Suosittelen koko antologiaa, mutta jos haluaa lukea vain Smart girlin, sekin on mahdollista: Elisa Kirjasta löytyvät kaikki kokoelman novellit myös yksittäisinä.

Kalevalaisten naisten Pirta-lehteen kirjoitin jutun omasta pukeutumisestani. Lehti löytyy myös verkosta, klik!

Ja tulipa tänä vuonna myös osallistuttua kirjoituskilpailuihin. Menestys jäi saavuttamatta, mutta toisaalta lasken saavutukseksi myös sen, että olen kirjoittanut sellaisia tekstilajeja, joita en ennen ole kokeillut: libretto ja kuvakirja. Eikä mikään kirjoittaminen mene hukkaan. Vaikkeivät nämä koskaan yleisön nähtäväksi pääsisikään, ne ovat vähintään olleet hyvää harjoitusta. (Ja eihän sitä tiedä, jos ne vielä jalostuisivat julkaisukuntoonkin joskus…)

IMG_9867

Kirjoittamista on tiedossa lisää: Suomen Tietokirjailijat myönsivät minulle apurahan esseekokoelman kirjoittamista varten. Hurraa! Kokoelman suhteen on olemassa suunnitelmia, mutta moni asia on vielä myös ihanasti auki. Niinpä tästä asiasta ei ole toistaiseksi enempää kerrottavaa. Keskityn kirjoittamiseen ensin!

Kirjoittamiseen liittyy myös muuan antologiaprojekti, jolle löytyi kustantaja tänä syksynä. Projektin on tarkoitus päästä kansiin asti vuonna 2018, joten lupaan kertoa lisää ensi vuonna.

img_9174.jpg

Siinä kai työasiat pääpiirteissään. Ehkä. On täysin mahdollista, että olen unohtanut jotain. Kun selasin tämän vuoden kalenteria, olin häkeltynyt monta kertaa. Ai tällaistakin oli? Oliko tämäkin tänä vuonna? Ahaa, että tällainen seitsenpäiväinen työviikko?

Ylläoleva kuva on nykyisen kotimme pohjapiirros. Sillä tottahan tämän kaiken ohessa yksi muutto paikkakunnalta toiselle hoituu. Tuo pienempi makuuhuone toimii työhuoneenani. Siellä on työpöytä ja läppäri, hyllymetreittäin sanataideoppaita ja nojatuoli, jossa lukea tekstejä.

Tänä vuonna elvytin myös vanhan tavan pitää lukupäiväkirjaa. Siitä teen oman postauksensa myöhemmin. Minussa asuu pieni tilastointoilija, joka tuskin malttaa odottaa, että pääsee laskemaan prosenttiosuuksia ja sivumääriä.

Ensi vuodelle on jo sovittu monenlaista. Mutta kalenterissa on tilaa vielä. Ihanaa nähdä, mitä kaikkea sinne vielä merkataankaan!

IMG_0092

Kaunista uutta vuotta 2018! Tulkoon valo!