Avainsana-arkisto: Hämeen taidetoimikunta

Teekalenteri, 13. ja 14. päivä

Oho, hupsis, aarhg ja anteeksi!

Eilen oli sen verran tärkeitä vieraita, että blogin päivittäminen unohtui tyystin. Yksivuotias veljenpoikani tuli vanhempiensa kanssa kyläilemään, ja noin harvinaisten ja odotettujen vieraiden seurassa bloggaaminen ei ole ajatuksista ensimmäinen. Pikkumies näytti olemisen mallia hymyilemällä ja innostumalla suunnilleen kaikesta. Pahan mielen puuskat kestivät vain vähän aikaa, koska pian mieleen tuli taas jotain, joka sai nauramaan. Energiaa kaverilla enemmän kuin meissä aikuisissa yhteensä, mikä viimeistään nukkumaanmenon hetkellä tuli todistettua…

Mutta koska eilinen teekalenteripostaus jäi väliin, yhdistetään se tämänpäiväiseen. Ei se niin vakavaa ole, eihän?

Tänään olen muistellut kolmen vuoden takaista matkaa Edinburghin kansainvälisille kirjailijafestivaaleille. Mainioon matkaseurueeseemme kuului joukko suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita sekä minä ja silloinen Hämeen taidetoimikunnan pääsihteeri Saara. Saara on myös intohimoinen teeihminen, joten ei ihme, että aamiaispaikaksemme sovittiin hurmaava paikka nimeltä Eteaket.

CIMG3575

Matka oli muutoinkin mitä parhain, mutta teekalenterissa on tietenkin mainittava, miten ihanaa oli saada teetä joka paikassa. Kävimme kustantamoissa ja kirja-alan muiden toimijoiden luona – ja aina tarjolla oli teetä, jo pannussa odottamassa. Silloin nautin vielä mustan teeni maidon kera, ja skotit ymmärsivät tätä tapaa erinomaisesti. Maitokannu oli aina valmiina!

CIMG3576

CIMG3574

Jostain syystä emme lopulta nauttineen perinteistä kello viiden teetä Eteaketissa emmekä missään muuallakaan. Mikä loistavaa syy tehdä uusi matka Edinburghiin! Kaupunki oli viehättävä ja keskusta kompaktin kokoinen, ja ihmiset niin ystävällisiä.

How about a nice cup of tea, love? I’ll put the kettle on.


Runoja häneltä, joka ei itseään runoilijaksi nimeä

Ystävä kysyi tällä viikolla, mitä kuuluu. Kerroin, että inhoan marraskuuta – mutta silti kuuluu hyvää. Sillä koko ajan tapahtuu jotain hienoa, ihanaa, hauskaa, mielenkiintoista, joka kiskoo minut pois marrasinhostani. Tulee uusi työkaveri, jonka kanssa voi innostua ideoimaan. Tapaa hyviä ihmisiä, joiden kanssa voi juhlia saavutuksia ja tunnutuksia. Huomaa, että ystäväkin haluaa valaista masentavan marraskuun.

Ja sitten ovat ne kirjallisuustapahtumat, joihin on itsekin sotkeutunut. Perjantaina Hämeenlinnan kirjastossa kokoonnuttiin Erotiikkarappusille. Seija Vilén veti uusiorunopajan, jossa leikkasimme lehdistä sanoja eroottissävytteisiin runoihimme. Loistotapa ryhtyä runolle – ja jotenkin rentouttavaa saksia paperia ja asetella sanoja uusiin asiayhteyksiin. Itse luotin 1950-luvun Suomen Kuvalehtiin, Eevoihin ja Apuihin, mutta pajalaiset löysivät loistomateriaalia myös mm. Villivarsasta ja Tekniikan Maailmasta.

Pajan jälkeen alkoi esittävä ohjelma. Intialaisen tanssin ryhmä esiintyi ja kirjailijat lukivat eroottisia katkelmia tuotannostaan. Minäkin siellä mukana, ei-kirjailijana. Olin kirjoittanut kolme runoa tätä varten, lisäksi luin työpajassa leikkaamani ja liimaamani tekstin. Tällaisen (kuvan nainen on mukana fiiliksen vuoksi, mainoksen teksti ei enää kuulu varsinaiseen runoon):

20121111-125559.jpg

27 000 miestä, parhaita

Tiedä valita ainutlaatuinen

yhteisymmärrykseen oman itsenne kanssa

 – niin, aina löytyy keinoja päästä käsiksi

Ah, mikä ihastuttava tulisuudelma!

Sydän lyö,

          oh – la – la…

Täydellisen sointuvuuden luo siirappipölkky

…ainainen iloni lähde,

aina juhlan tuntu

– puhdistaa – virkistää – kaunistaa

Takokaa!

Takokaa!

Hänen onnensa salaisuus… ihan pikkuisen silitellä…

Sisältää kauneutta.

Ilta oli mitä parhain! Kiinnitin erityistä huomiota siihen, miten teksteissä puhuttiin erotiikasta. Ei pornoa, ei epämääräistä sievistelyä, ei noloutta. Kauniita, koskettavia, hauskoja, jännitteisiä tekstejä. Kiitos, upeat kirjoittajat!

Ja olihan se henkilökohtainen voitto: että pystyi lukemaan omaansa. Ja vielä runoja, joiden kanssa en tunne olevani vahvimmillani. Ja ettei liian helpoksi vieläkään pääsisi, niin vielä erotiikka-aiheisia tekstejä. Mikä kiinnostavinta: oikeastaan taisin viihtyä siellä yleisön edessä.

Eilisen päivän vietin Lahdessa, jossa oli Hämeen taidetoimikunnan järjestämä seminaari Tarinoita elämästä – Your Life Is Your Story. Kirjailijat Susan Swingler ja Markku Hattula luennoivat, minkä jälkeen kumpainenkin piti työpajan. Olin läsnä Hattulan työpajassa, jossa teimme pieniä harjoituksia. Kuuntelin ihastuneena pajalaisten tuotoksia. Niin lyhyessä ajassa niin huikeita tekstejä – mielenmaisemia, kielikuvia, aikamatkoja, aistimuksia. En epäillyt, etteikö se voisi olla mahdollista, mutta silti, joka kerta on koskettavaa ja hämmästyttävää kuulla, mitä ihmiset loihtivat paperille lyhyessä ajassa.

Pajan viimeisessä tehtävässä kukin valitsi kuvan tuolista ja kuvan kengistä. Minun tekstistäni tuli tällainen:

Siellä oli vain yksi tuoli

kaiken vaalean keskellä yksi musta tuoli

ja siihen minua odotettiin

Laitoin puukengät jalkaan

että kaikuisi kun saavun

että edes hetken olisi jotain joka täyttäisi tilan

Kaiken vaalean keskellä musta tuoli

ja nainen jonka puukengissä elämän värit

ja minä maalasin niitä lisää

tein kantapäähän askelmerkin ja sisäpohjaan nimeni

Kaiken vaalean keskellä

minä istuin ja odotin

Tulkaa hakemaan

kyllä minä lähden

mutta askelteni kaiku tarttuu seiniin ja lattiaan

ja tuoli jää yksin

niin yksin että se kaatuu.

Lopputulema: mikä pelastaa marraskuun? Mikä on yhteistä kaikelle hyvälle, mistä olen viime aikoina innostunut? Taide ja kulttuuri – ja niiden lisäksi tietenkin rakkaus. Siltä se nyt aika vastaansanomattomasti näyttää.

(JK. Miksi ihmeessä en saa jätettyä tekstiin tyhjiä rivejä – olisivat ihan paikallaan noissa runoissa? Tai: onnistuin toisessa, mutta kun palasin muokkaamaan toistakin, säkeistöjaot katosivat molemmista. Äh.)


Erotiikkaa kirjastossa

Kenties tapaamme perjantaina Hämeenlinnan pääkirjastossa?

 

 

Seija Vilén kuvaa tapahtuman syntyä näin: ”Idea syntyi, kun Hämeen Sanomat teetti tutkimuksen hämeenlinnalaisten erotiikkamieltymyksistä. Jostain epäselväksi jääneestä syystä monet kaupungin asukkaat fantasioivat pääkirjastonsa rappusista – mutta mikäpä toisaalta olisikaan eroottisempi paikka kuin kirjasto, joka on tulvillaan kauniita, tuoksuvia, maistuvia sanoja. Kirjasto on paikka, jossa kieli on intohimoisimmillaan.”

Tervetuloa! Pajaan saa tulla, vaikkei tekstejään haluaisi ääneen lukeakaan. Ja toki voi tulla vasta kuudeksi, tekstien äärelle!

Hämeenlinnan pääkirjasto löytyy osoitteesta Lukiokatu 2.


Tarinoita elämästä -seminaari 10.11.2012

Jos elämäkerrallinen kirjoittaminen kiinnostaa, suosittelen suuntaamaan Lahteen lauantaina 10.11.2012. Hämeen taidetoimikunta järjestää aiheesta luento- ja työpajakokonaisuuden, jonka kouluttajina ovat kirjailijat Susan Swingler ja Markku Hattula. Tilaisuus on kaikille avoin ja maksuton, mutta jos mielii mukaan työpajoihin, kannattaa ilmoittautua etukäteen varmistaakseen paikkansa. Luennoille voi tulla ilmoittautumattakin, kirjaston auditoriossa on tilaa 160 ihmiselle.

Lisätietoja ja tarkemmat ilmoittautumisohjeet Hämeen taidetoimikunnan sivuilta sekä minulta työmeilistä paivi.haanpaa(miu)minedu.fi.

Hämeen taidetoimikunta järjestää Tarinoita elämästä – Your Life Is Your Story -seminaarin yhteistyössä Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian ja Wellamo-opiston kanssa.

Tervetuloa!


Sadasta nollaan

Hesarin kulttuurisivuilla kyseltiin tänään, miten taiteilija nollaa. Miten saada pää ymmärtämään, että yksi teos on nyt tehty, että eteenpäin saa ja voi mennä? Vastaukset vaihtelivat urkumusiikista konsolipeleihin, ja tunnereaktioissa mainittiin tyhjyys ja suru useaankin kertaan.

Ymmärrän.

Kun on raatanut jonkin kokonaisuuden eteen viikkoja, kuukausia, ehkä vuosiakin, on projektista luopuminen joskus vaikeaa. Koko juttua on ehkä inhonnut jo monesti, toivonut, ettei tällaiseen olisi koskaan ryhtynytkään, manannut aikataulut ja materiaalit helvetin alimpiin kerroksiin. On myös kokenut iloa, innostusta, kaikkivoipaisuutta ja syvää ymmärrystä. Mutta nyt pitäisi päästää irti.

Minä en puhu taideteoksesta, sillä sellaista en ole viime aikoina viimeistellyt. Puhun kirjailijafestivaalista. Viime viikonloppuna päättyi kolmas Kirjan aika -festivaali. Kun aloitin työni kirjallisuuden läänintaiteilijana, tiesin, että tällainen festivaali on yksi työtehtävistäni. Neljä päivää kirjailijoita, lukijoita, kirjallisuutta Hämeenlinnassa. Taidetoimikunta sitoutui tapahtumaan kolmeksi vuodeksi. Silloin se tuntui pitkältä ajalta. Ei tunnu enää.

En ollut koskaan aikaisemmin järjestänyt mitään näin isoa tapahtumaa, mutta sellaiseen minut vuonna 2010 heitettiin. Onneksi kaikkea ei tarvinnut tehdä yksin. Ja onneksi opin nopeasti. Toisen Kirjan ajan järjestäminen oli jo helpompaa. Ja kolmannen vielä vähän helpompaa. Silti, jotkut asiat toistuvat vuosittain. Kuten se, ettei kirjailija X pääsekään paikalle, koska hänen kalenterissaan on jo muuta. Tai se, ettei hän vastaa viesteihin. Tai se, että otsikoiden keksiminen keskusteluille on tuskallista, aina. Tai se, että deadlinet tulevat turhan nopeasti vastaan, vaikka kaikki periaatteessa sujuisikin ihan mukavasti.

Mutta oli toisenlaistakin toistuvuutta. Hykertely ohjelman alkaessa valmistua. Uudet esiintyjäehdotukset, jotka osoittautuvat loistaviksi. Innostuneet sähköpostit esiintyjiltä. Ilo siitä, kun festivaaliohjelman sai lähettää painettavaksi huhtikuussa.

Ja lopulta tietenkin itse tapahtuma, Kirjan aika. Se, kun ihmiset saapuvat paikalle, he puhuvat, kysyvät, keskustelevat, kuuntelevat. Ihmiset vaeltavat kirjapinojen äärellä, poimivat teoksia. He lukevat runoja, he pyytävät signeerausta lempikirjailijaltaan, he istuvat hievahtamatta ja kuuntelevat, kun runo valtaa tilan.

(Kuvat voi klikata isommiksi! Kuvatekstien kanssa on näköjään vielä säätöä, mutta ehkä palajan niihin myöhemmin.)

Teatterin yksi hienous on ensi-iltajuhlat. Ja hautajaiset. Juhlitaan sitä, että näytelmä on ”valmis”, se on julkinen. Ja lopulta näytelmä myös haudataan, poistetaan ohjelmistosta sellaisena kuin se oli. Pidän siitä, että tiettyjen virstanpylväiden kohdalle pysähdytään. Annetaan arvo tehdylle työlle, vietetään hetki sen äärellä. Samasta syystä iloitsen näyttelynavajaisistakin. Osa kirjailijoista pitää kirjanjulkkarit – ja minusta aivan syystä. Eikö silloin muka ole syytä (edes pieneen) juhlaan, kun uusi teos valmistuu?

Kirjan aika -festivaalin tekijät eivät ole pitäneet erityisiä juhlia, järjestäneet karonkkaa, tai mitään muutakaan sellaista. Kun ohjelma on keväällä valmistunut, olen hihkunut itsekseni työhuoneessani, ehkä laittanut iloisen facebook-päivityksen. Puolivahingossa minulle ja kahdelle ystävälleni kehittyi kuitenkin Kirjan ajan lopettamisrutiini, oma pieni juhla, kiitos itsellemme tehdystä työstä.

Kolmena vuonna Kirjan ajan jälkeen olen ottanut pari päivää vapaata töistä ja lähtenyt kahden mainion naisen kanssa Tallinnaan. Menomatkalla olemme puineet tapahtumaa ja purkaneet mieltämme, iloinneet parhaista hetkistä. Tallinnassa olemme saunoneet, maanneet hierottavina, sovitelleet kenkiä, ostelleet mekkoja, kopistelleet pitkin vanhan kaupungin katuja ja syöneet hotellihuoneen lattialle kattamallamme piknikillä. Ihan parasta nollausta, etenkin, kun matkaseuralaiset tietävät, mistä on kysymys, kun kaikki ovat samassa väsymyksen tilassa (koska kaikki ovat olleet jollain tapaa tekemisissä festivaalin kanssa). Kun tiistai-iltana olemme saapuneet kotiin, on kuin olisi ollut kauemmankin poissa. Ai, oliko Kirjan aika vielä toissapäivänä käynnissä? Keskiviikkona voi jo palata töihin, avata sähköpostit ja ryhtyä vastailemaan viesteihin. Voi jo katsoa eteenpäin, muihin sovittuihin töihin ja tapaamisiin.

Nollaaminen on tärkeää. On tärkeää antaa tehdylle työlle se arvo, että sen jälkeen pysähtyy hetkeksi, katsoo, mitä tuli tehtyä, kiittää itseään. Ja sitten jatkaa eteenpäin. Se, miten nollauksen tekee, onkin toinen juttu. Pääasia kai, että voi hetken olla välitilassa, kiitollisena jo tehdystä työstä, uteliaana seuraavia projekteja kohtaan, mutta siten, että juuri sillä hetkellä ei tarvitse enää viimeistellä vanhaa eikä suunnitella tulevaa. Voi vain olla siinä välissä.

En vielä tiedä, mikä on Kirjan ajan kohtalo ensi vuonna. Sen kuitenkin tiedän, että en ole sen tekemisessä mukana samalla intensiteetillä kuin aikaisemmin. En taida ihan vielä tajuta asiaa. Ehkä tarvitsen jonkinlaisen kokonaislopetusriitin siihen vielä.  Tarvitseeko sitä varten lähteä Tallinnaan vai riittääkö kunnon huokaus, sitä en vielä tiedä.


Kirjan aika!

 

 

Huomenna se alkaa.

On sitä odotettukin.

Kirjan aika 2012. Nähdäänkö siellä?


Kulttuuriperjantai Lahdessa

Työ vie välillä kulttuuririentoihin, jotka eivät liity kirjoittamiseen. (Paitsi että kaikki liittyy aina kaikkeen. Mutta ei puhuta siitä nyt.) Perjantaina pääsin ensin Malski Areenan näyttelynavajaisiin ja heti perään Sinfonia Lahden Jesus Christ Superstar -musikaalikonserttiin Sibeliustaloon. Varsin mukava tapa viettää perjantai-ilta, todettakoon.

Malskilla kävin itse asiassa kahdesti, sekä ennen konserttia että sen jälkeen, ja hyvä niin. Toisella kerralla huomiota riitti paremmin itse teoksillekin, vaikka edelleen jäin suustani kiinni… Mutta on aina jotenkin ruokkivaa kokea toista taidetta kuin sitä, mikä on itselle se läheisin. Ja kas, tokihan kirjoittaminenkin oli mukana Malskilla. Heikki Saure on Kirjoituksia maasta -projektinsa tunnelmissa ideoinut roskarunokilpailun. Näyttelyssä on roskapaperia, maasta poimittuja paperilappuja, joiden sanoja käyttämällä saa koota oman runon. Hyvä ja toimiva idea – tietenkin raapustin pari runoa minäkin. Runon ainekset voi löytää vaikka roskakorista. Kiittelin Heikkiä ideasta ja intoilin heti perään kirjanselkämysrunoudesta, mikä johti hyvään (mutta liian lyhyeen!) keskusteluun kirjoittajakursseilla hyvin toimivista harjoituksista ja pakotteista. Niistä ehkä lisää toiste!

Lahdessa tapahtuu nyt muutenkin, sillä kaupungin valtaa kiertävä taidefestivaali Art Häme.  Alkujaan tapahtuman on lähtöisin Hämeen taidetoimikunnasta (kiitos paljolti loistavan visuaalisten taiteiden läänintaiteilijan Sirpa Haapaojan).  Tänä vuonna pääkoordinaattorina toimii Lahden taiteilijaseura yhteistyössä Hämeen taidetoimikunnan kanssa. Ensi viikon osalta Lahden taidepöhinä jää itseltäni kokematta, mutta syy on hyvä – Kirjan aika Hämeenlinnassa. Seuraavalla viikolla voisinkin omistaa yhden päivän Art Hämeelle. Olisi niin paljon nähtävää…

Etänäkin pääsen onneksi osallistumaan. Runoyhteisö Lahti Sounds Poetry osallistuu Art Hämeeseen julkaisemalla joka päivä uuden runon sivuillaan. Kappas, bongaan kirjallisuustapahtumia… Hämmästyikö joku?

Kuvamateriaali perjantailta on vähäistä, mutta tässä jokunen yksityiskohta Malskilta. Teoksia en kuvannut, ne kannattaa mennä kokemaan ihan itse!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.


%d bloggers like this: