11 tuntia runoa

IMG_1127

Voisi kuvitella, että kun viettää puolisen vuorokautta runoden ja runoilijoiden ja runouden ystävien ympäröimänä, ehtii saada yliannostuksen lajista. Kuvitelma on väärä. Tällaisen jälkeen tekee vain mieli lisää.

Annikin Runofestivaali järjestettiin viime lauantaina 9.6. Tampereella Annikin puutalokorttelin sisäpihalla. Tämä oli festivaalin 15-vuotisjuhla! Se on huima saavutus talkoovoimin toteutettavalle runofestarille.

Minulla oli kunnia juontaa tapahtuma tänäkin vuonna, pääsin toista kertaa tähän ihanaan tehtävään. On etuoikeus olla mukana tekemässä tapahtumaa, päästä juttelemaan esiintyjien kanssa, jakaa tunnelmia yleisön kanssa.

IMG_1107

Palaveerasin festivaalin tuottajan Simo Ollilan kanssa pariin kertaan ennen tapahtumaa, ja festariviikolla olin joka päivä juontojen kimpussa tavalla tai toisella. Valmistelin pieniä haastatteluita, etsin kiinnostavia tiedonmurusia. Kaikkien kanssa emme toteuttaneet haastattelua, silloin muutaman sanan juonnolle tuli vielä enemmän painoa. Ja toisaalta: tärkeimpiä olivat itse esiintyjät. Nuo monipuoliset, lahjakkaat, rohkeat, omaääniset runoilijat ja laulajat ja muusikot ja kirjailijat. He ottivat lavan haltuun kerta toisensa jälkeen ja hurmasivat yleisön.

IMG_1119
Joelle Taylor vangitsi yleisönsä.
IMG_1115
Asa & Band soitti niin, että pilvet kaikkosivat!

Etukäteen ajateltuna 11 tunnin festivaaliohjelma kuulostaa hurjalta. Tavallaan se onkin. Mutta kun kello löi kymmenen illalla ja onnittelulaulu festivaalille oli laulettu ja maljat kohotettu, olin vain häkeltynyt siitä, miten nopeasti aika menikään. Juurihan me aloitimme!

IMG_1113
Jaan Malin eli Luulur ja Timo Salo vauhdissa.

Asia, jota en olisi ehkä teini-ikäisenä itsestäni uskonut: nautin juontotehtävistä todella paljon. On mahtavaa olla lahjakkaiden tyyppien keskellä ja intoilla heistä yleisölle. On superkiinnostavaa jututtaa taiteilijoita ja kuulla töiden taustoista. On ihanaa, jos pystyn lievittämään jonkun esiintymisjännitystä tai tuomaan rentoutta lavalle. On loistavaa, jos voin palvella yleisöä kertomalla heille esiintyjistä ja heidän tekemisistään. Valmistelen aina juonnot etukäteen, mutta samalla tiedän, etten voi koko ajan edetä käsikirjoitukseni mukaan. Aina tulee muutoksia, aina pitää improvisoida, aina pitää olla valmis muutoksiin. Ja sekin on ihanaa.

Juontaja on paljon esillä, mutta hän ei ole keskipiste, hän ei ole se tärkein tyyppi. Juontajan tehtävä on kiinnittää ihmisten huomio loistaviin esiintyjiin, parhaimmillaan saada heidät säteilemään. Sitä kohti yritän mennä, sillä tavalla toimia.

Ylläolevan kuvaparin nappasi Hannu Peltonen. Tunnelmasta toiseen mentiin!

Ja tästä allaolevasta kuvaparista saan kiittää Hanna Kaistia. Muistaisinpa, mitä esiintyjää tuossa kuuntelen! Toisessa kädessäni pitelen puhelinta (kello!) ja juontopaperia, valmiudessa ollaan siis.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Mutta näin onnellinen ihminen on kuunnellessaan runoutta. (Mekko on muuten suomalaisen Haldin-merkin tuotantoa, ja se sopi hivenen viileään kesäpäivään loistavasti. Rakastuin printtiin, jonka nimi on cheesepuff leopard – juustonaksuleopardi! Ja vieläkin olennaisempaa: mekossa on taskut. Ah käytännöllisyys! Myös korvakorut ovat Haldinin.)

Vaikka olinkin onnellinen koko lauantaipäivän, vasta seuraavan päivän iltana aloin kunnolla ymmärtää, millaisen hienouden keskellä olin jälleen saanut olla. Selasin Facebookissa ja Instagramissa ihmisten ottamia kuvia, luin tunnelmia ja vähän liikutuinkin siitä kaikesta.

Kahden vuoden kuluttua jälleen. Silloin lavalla lienee toinen juontaja, ja minä nautiskelen Annikin Runofestivaalista yleisön penkeiltä. Tässä välissä voisikin lukea lisää runoja. Ehkäpä kirjoittaakin muutaman.

Mainokset

Runoja häneltä, joka ei itseään runoilijaksi nimeä

Ystävä kysyi tällä viikolla, mitä kuuluu. Kerroin, että inhoan marraskuuta – mutta silti kuuluu hyvää. Sillä koko ajan tapahtuu jotain hienoa, ihanaa, hauskaa, mielenkiintoista, joka kiskoo minut pois marrasinhostani. Tulee uusi työkaveri, jonka kanssa voi innostua ideoimaan. Tapaa hyviä ihmisiä, joiden kanssa voi juhlia saavutuksia ja tunnutuksia. Huomaa, että ystäväkin haluaa valaista masentavan marraskuun.

Ja sitten ovat ne kirjallisuustapahtumat, joihin on itsekin sotkeutunut. Perjantaina Hämeenlinnan kirjastossa kokoonnuttiin Erotiikkarappusille. Seija Vilén veti uusiorunopajan, jossa leikkasimme lehdistä sanoja eroottissävytteisiin runoihimme. Loistotapa ryhtyä runolle – ja jotenkin rentouttavaa saksia paperia ja asetella sanoja uusiin asiayhteyksiin. Itse luotin 1950-luvun Suomen Kuvalehtiin, Eevoihin ja Apuihin, mutta pajalaiset löysivät loistomateriaalia myös mm. Villivarsasta ja Tekniikan Maailmasta.

Pajan jälkeen alkoi esittävä ohjelma. Intialaisen tanssin ryhmä esiintyi ja kirjailijat lukivat eroottisia katkelmia tuotannostaan. Minäkin siellä mukana, ei-kirjailijana. Olin kirjoittanut kolme runoa tätä varten, lisäksi luin työpajassa leikkaamani ja liimaamani tekstin. Tällaisen (kuvan nainen on mukana fiiliksen vuoksi, mainoksen teksti ei enää kuulu varsinaiseen runoon):

20121111-125559.jpg

27 000 miestä, parhaita

Tiedä valita ainutlaatuinen

yhteisymmärrykseen oman itsenne kanssa

 – niin, aina löytyy keinoja päästä käsiksi

Ah, mikä ihastuttava tulisuudelma!

Sydän lyö,

          oh – la – la…

Täydellisen sointuvuuden luo siirappipölkky

…ainainen iloni lähde,

aina juhlan tuntu

– puhdistaa – virkistää – kaunistaa

Takokaa!

Takokaa!

Hänen onnensa salaisuus… ihan pikkuisen silitellä…

Sisältää kauneutta.

Ilta oli mitä parhain! Kiinnitin erityistä huomiota siihen, miten teksteissä puhuttiin erotiikasta. Ei pornoa, ei epämääräistä sievistelyä, ei noloutta. Kauniita, koskettavia, hauskoja, jännitteisiä tekstejä. Kiitos, upeat kirjoittajat!

Ja olihan se henkilökohtainen voitto: että pystyi lukemaan omaansa. Ja vielä runoja, joiden kanssa en tunne olevani vahvimmillani. Ja ettei liian helpoksi vieläkään pääsisi, niin vielä erotiikka-aiheisia tekstejä. Mikä kiinnostavinta: oikeastaan taisin viihtyä siellä yleisön edessä.

Eilisen päivän vietin Lahdessa, jossa oli Hämeen taidetoimikunnan järjestämä seminaari Tarinoita elämästä – Your Life Is Your Story. Kirjailijat Susan Swingler ja Markku Hattula luennoivat, minkä jälkeen kumpainenkin piti työpajan. Olin läsnä Hattulan työpajassa, jossa teimme pieniä harjoituksia. Kuuntelin ihastuneena pajalaisten tuotoksia. Niin lyhyessä ajassa niin huikeita tekstejä – mielenmaisemia, kielikuvia, aikamatkoja, aistimuksia. En epäillyt, etteikö se voisi olla mahdollista, mutta silti, joka kerta on koskettavaa ja hämmästyttävää kuulla, mitä ihmiset loihtivat paperille lyhyessä ajassa.

Pajan viimeisessä tehtävässä kukin valitsi kuvan tuolista ja kuvan kengistä. Minun tekstistäni tuli tällainen:

Siellä oli vain yksi tuoli

kaiken vaalean keskellä yksi musta tuoli

ja siihen minua odotettiin

Laitoin puukengät jalkaan

että kaikuisi kun saavun

että edes hetken olisi jotain joka täyttäisi tilan

Kaiken vaalean keskellä musta tuoli

ja nainen jonka puukengissä elämän värit

ja minä maalasin niitä lisää

tein kantapäähän askelmerkin ja sisäpohjaan nimeni

Kaiken vaalean keskellä

minä istuin ja odotin

Tulkaa hakemaan

kyllä minä lähden

mutta askelteni kaiku tarttuu seiniin ja lattiaan

ja tuoli jää yksin

niin yksin että se kaatuu.

Lopputulema: mikä pelastaa marraskuun? Mikä on yhteistä kaikelle hyvälle, mistä olen viime aikoina innostunut? Taide ja kulttuuri – ja niiden lisäksi tietenkin rakkaus. Siltä se nyt aika vastaansanomattomasti näyttää.

(JK. Miksi ihmeessä en saa jätettyä tekstiin tyhjiä rivejä – olisivat ihan paikallaan noissa runoissa? Tai: onnistuin toisessa, mutta kun palasin muokkaamaan toistakin, säkeistöjaot katosivat molemmista. Äh.)

Erotiikkaa kirjastossa

Kenties tapaamme perjantaina Hämeenlinnan pääkirjastossa?

 

 

Seija Vilén kuvaa tapahtuman syntyä näin: ”Idea syntyi, kun Hämeen Sanomat teetti tutkimuksen hämeenlinnalaisten erotiikkamieltymyksistä. Jostain epäselväksi jääneestä syystä monet kaupungin asukkaat fantasioivat pääkirjastonsa rappusista – mutta mikäpä toisaalta olisikaan eroottisempi paikka kuin kirjasto, joka on tulvillaan kauniita, tuoksuvia, maistuvia sanoja. Kirjasto on paikka, jossa kieli on intohimoisimmillaan.”

Tervetuloa! Pajaan saa tulla, vaikkei tekstejään haluaisi ääneen lukeakaan. Ja toki voi tulla vasta kuudeksi, tekstien äärelle!

Hämeenlinnan pääkirjasto löytyy osoitteesta Lukiokatu 2.

Hus runo lavalle

Osallistuin reilu viikko sitten Helsingissä Runon esittämisen työpajaan, jonka järjesti Helsinki Poetry Connection. Koska olen opiskellut luovaa kirjoittamista, olen tietenkin saanut kirjoittaa runoja ihan opintojenkin puolesta. Yhteen aikaan tein runoja enemmänkin, mutta nyttemmin olen pysytellyt proosan ja draaman parissa, kotoisammilta kun tuntuvat. Luen toki lyriikkaa, mutta sen kirjoittaminen – niin, ei vain ole aikoihin tuntunut omalta.

Lähdin työpajaan avoimin vakoilumielin. Jotain tällaistahan voisi järjestää Hämeeseenkin, ehkä, kenties, vaikka? Lisäksi tunsin tapahtumaa järjestäneen Harri Hertellin entuudestaan, joten ajattelin, että samalla kun ehkä opin uutta, voin moikata mukavaa ihmistä ja kenties tutustua muutamaan uuteen mukavaan.

Vaikka työpaja osoittautuikin hieman harhaanjohtavaksi nimeksi (minusta työpajassa ei niinkään luennoida vaan pääpaino on itse tekemisellä ja kokeilemisella ja sen ohjaamisella), kolmituntisen anti oli oiva. Oli ilo kuunnella ihmisiä, jotka ovat vilpittömän innoissaan lavarunoudesta. Osanottajiakin WDC-paviljongissa oli kiitettävästi, arviolta reilu parikymmentä. Tapahtuman päätteeksi meille tarjottiin mahdollisuus esittää omia runojamme, siitä vaan, siinä tilassa, mitään harjoittelematta. Kirjallisuusihmisen sydämessä läikkyi ihanasti, kun ihminen toisensa jälkeen nousi ylös ja astui muiden eteen, luki oman runonsa. Monelle kerta oli ensimmäinen. Mikä rohkeus, mikä tekstin lumo!

Itse arastelin ensin – toki olen lukenut tekstejäni ääneen, mutta en runoja enkä tällaisessa ympäristössä. On ihan eri asia lukea tekstiään kirjoittajakurssilla muille kurssilaisille kuin kävellä lavalle ja lukea tuntemattomille jotain, jonka on tehnyt jo aikaisemmin, ehkä muokannutkin sitä. Pienen hetken ajattelin, että ei ole pakko lukea, voi vain kuunnella, joskus toiste sitten. Mutta sitten sisuunnuin: mitä varten tänne on tultu jos ei kokeilemaan omien runojen lukemista? Miksi en käyttäisi tätä harjoittelutilaisuutta? Ja niin nousin seisomaan, kävelin porukan eteen, esittelin itseni ja luin kaksi runoa.

Niin, ei se esiintyminen, mutta että runoja. Omia. Olin raapustanut jotain tätä työpajaa varten, kun ohjeistettiin ottamaan pari omaa runoa mukaan. Eihän minulla ollut, joten oli pakko kokeilla runoilla jotain.

HPC:n ihmiset loivat todella kannustavan ja hyväksyvän ilmapiirin – luulen, että se auttoi monia meistä ensikertalaisista avaamaan suumme. Jos HCP:n Poetry Jameissa on aina tällainen fiilis, haluan ehdottomasti mukaan jonain kertana.

Työpajan jälkeen jäin miettimään runoja ja niiden kirjoittamista. Sitä, miten erilaiselta tuntuu kirjoittaa runoja paperille ja ääneen luettavaksi. Tapahtui jotain odottamatonta: työpajan jälkeen olen kirjoittanut enimmäkseen runoja. Raakileita, horjuvia, rönsyäviä tekeleitä, joista en oikein tiedä. Mutta ei sillä väliä. Minä kirjoitan niitä(kin), ja varsin todennäköisesti kokeilen niiden esittämistä. Viimeistään elo-syyskuun vaihteessa Kirjan ajassa, kun mikki on avoin ja lava vapaa. (Kas, tulipas luvattua julkisesti.) Ei hassummin kolmituntiselta työpajalta.

 

EDIT: Yle Puheessa Kasper Salonen kertoo lisää lavarunoudesta. Kuuntele tästä!