Terveisiä taiteilijatreffeiltä (sisältää alekoodin!)

”Taiteilijatreffit ovat viikottainen ajanjakso, tunti tai enemmän, jonka vietät itseäsi varten ja itsesi kanssa. Vietät sen tehden jotain arjesta poikkeavaa”, Julia Cameron kirjoittaa kirjassaan Kultasuoni. ”Ihanteellisessa tapauksessa vastaanotamme virtauksia taiteilijatreffien aikana – uusia mielikuvia jostain iloisesta toiminnasta. Saamme uusia näkökulmia yksin vietetyn ajan ansiosta.”

Cameron suosittelee, että treffit suunnitellaan etukäteen: minne ja milloin. Kun treffit on sovittu, niistä pidetään kiinni! Kuten Cameron sanoo: ”Mikään ei tapa romanssia niin nopeasti kuin rikottu lupaus.”

Kokeilin säännöllisiä taiteilijatreffejä vuosi sitten huhtikuussa. Tässä yksi kokemus – kirjoitin sen preesensissä, että sinäkin, lukija, saisit tunteen mukana olemisesta.

Taiteilijatreffit hautausmaalla

Olen aina pitänyt hautausmaita rauhoittavina ja kiinnostavina paikkoina. Kotini on lähellä Kalevankankaan hautausmaata, mutta nyt pyöräilen Messukylään. Siristelen silmiäni aurinkolaseista huolimatta. Puista uhoaa makeanlämmin tuoksu, enkä todellakaan kaipaa reppuun sullomaani villatakkia. Tämä on minulle rakkain vuodenaika: kevät, joka on kääntymässä kesäksi, täynnä elämää ja alkavaa voimaa. Kontrasti hautausmaahan ei voisi olla suurempi.

Lukitsen polkupyöräni kirkon sivulle ja aloitan kierrokseni. Katselen nimiä hautakivissä. Pidän erityisen paljon vanhoista nimistä, joita ei tällä hetkellä paljon käytetä. Lempi, Suoma, Wihtori, Impi, Kustaava, Hemminki, Erland, Hjalmar, Ferdinand… Löydän myös useamman Kustaa Aadolfin. Tällä hautausmaalla titteleitä on käytetty maltillisesti. Näen ainakin maanviljelijän, maalarimestarin, yliopettajan, rustitilallisen ja talon emännän. Jotkut määritellään suhteessa muihin: vaimonsa, tyttärensä, lapset. Eräässä haudassa lapset-tekstin alle kirjatut olivat yli 60-vuotiaita.

Nykyään tittelöinti taitaa olla harvinaisuus, mutta päästän ajatuksen silti mieleeni: Jos nyt kuolisin, mitä hautakiveeni kirjoitettaisiin ammatiksi tai arvoksi? Filosofian maisteri, sanataiteen opettaja, rouva? Miksei toisaalta ystävä tai lukija? Ajatusleikki on hauska, mutta oikeasti en tahdo määritelmiä hautakiveeni. En halua mahtua yhteen titteliin.

Punaisten ja valkoisten muistomerkit ovat kohteliaan etäisyyden päässä toisistaan. Tekstit ovat kuluneet osin vaikealukuisiksi. Punaisten muistomerkkiin nojaa havuseppele, jonka laskijoihin kuuluvat niin puolustusvoimat, kaupunki, kirkko, oppilaitokset kuin järjestöt.

Messukylän hautausmaalta löytyy myös kirjallisuushistoriaa.

Monelle haudalle on tuotu keltanarsisseja, ehkä hiljan vietetyn pääsiäisen kunniaksi. Riemukkaankeltaiset kukat tuntuvat juhlivan elämää kultakirjaimisten kivipaasien edessä. Yhden kiven ympärillä kukkii valtavasti villejä sinivuokkoja. Eräälle haudalle on jätetty kaksi virpomisoksaa. Mietin heitä, jotka näitä kukkia tuovat. Miten he yhä haluavat muistaa rakkaitaan, koristaa hautaa, tuoda merkkejä vuodenkierrosta. Hautausmaat saavat minut aina miettimään rakkautta, paljon enemmän kuin kuolemaa.

Seisahdan vielä sankarihaudoille. Sotamiehiä, kersantteja, työvelvollisia – ja kaikki kovin nuoria. Tännekin on tuotu narsisseja. Hautojen edessä kohoaa kahta sotilasta esittävä patsas, toinen kannattelee haavoittunutta toveriaan. Patsaan jalustassa on säkeet: ”Kesken jos kalpamme katkeaa / ja kentälle jäämmekin kerran / täys’ onni on sen joka maataan saa / ees palvella hivenen verran”.

Hautausmaan molemmin puolin menee tie. Bussit kulkevat, henkilöautot hurahtavat ohi. Linnut sirkuttavat ja perhonen laskeutuu hautakiven kulmalle. Pyöräilijä ajaa hautausmaan läpi kieltomerkistä välittämättä. Joukko reppuselkäisiä koululaisia nauraa jollekin, heidän edellään kävelee teini kuulokkeet tiukasti korvillaan. Vähän matkan päässä haravoidaan. Ja sitten olen minä, muistikirja kädessäni, kuljen kaikessa rauhassa vainajien keskellä. Minulla ei ole kiire.

Tämä teksti on pienenpieni maistiainen Lupa lähteä -nimisestä laajemmasta esseestä, joka löytyy Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Koodilla KIRJOITAN saat 30 %:n alennuksen kirjasta Avaimen verkkokaupasta osoitteesta https://avain.net. Koodi on voimassa 30.6.2020 saakka.

Poimintoja huhtikuun kirjapinosta

Hups, maaliskuun kirjapoiminnat unohtuivat. Mutta käykäämme sitäkin tarmokkaammin huhtikuisten kirjojen kimppuun!

Huhtikuussa lukeminen maistui mukavasti. Nautiskelin erityisesti romaaneja, tietokirjoja ja sarjakuvia. T.S. Eliotin kuuluisan säkeen mukaan Huhtikuu on kuukausista julmin (suom. Lauri Viljanen) tai Huhtikuu on julmin kuukausista  (suom. Markus Jääskeläinen), ja ehkäpä siihen henkeen sopivat kirjalliset poiminnatkin. Molemmissa käsitellään kuolemaa omakohtaisella otteella.

Terhi Rannela: Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen. Karisto 2020.

Sain lukea rakkaan ystäväni ja kollegani Terhi Rannelan Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen -käsikirjoituksen sen ollessa melkein valmis. Kun kirja huhtikuussa ilmestyi, luin sen uudelleen. Lienen monestakin syystä jäävi hehkuttamaan kirjaa, mutta teen sen silti.

Terhin äiti kuoli äkillisesti ja odottamatta tammikuussa 2016. Äiti oli vasta joitain kuukausia sitten jäänyt eläkkeelle, hän oli asettumassa uuteen elämänvaiheeseen, teki teatteriretkiä ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Kunnes tuli päivä, kun äiti ei vastannutkaan puhelimeen.

Kirja on kaunis, surullinenkin mutta etenkin lohdullinen ja viisas kirja. Se kertoo menettämisestä, äitisuhteesta, surutyöstä. Ja rakkaudesta, erityisesti siitä.

Surussa on jotain syvästi henkilökohtaista, yksityistäkin. Miten puhua surusta, miten ottaa toisen suru vastaan? Miten käsitellä väistämätöntä: läheisen ihmisen menettämistä. Kuolemaa.

Terhi kirjoittaa omakohtaisesti mutta ei vain itseensä käpertyen. Mukana on keskusteluita ystävien ja kirjojen kanssa, pohdintaa monelta kannalta. ”Niin kauan kuin elän, minulla on äitisuhde”, Terhi kirjoittaa. Siksi uskallan väittää, että tämä kirja koskettaa jokaista, jolla on tai on joskus ollut äiti. Olipa se äitisuhde millainen hyvänsä.

Ajattelen myös, että Äiti on lohtukirja, olipa suru äidin tai muun tärkeän ihmisen menettämisestä johtuvaa. Lempeät mutta kaikki tunteet sallivat lauseet sanoittavat monenlaisia suruja. En edes tiedä, mitä kaikkia surujani – menneitä, nykyisiä, tulevia – itkin kirjaa lukiessani (molemmilla kerroilla), mutta itku oli puhdistavaa, helpottavaa.

Tiitu Takalo: Memento mori. WSOY 2020.

Luin omaelämäkerrallista tarinaa aivoverenvuodosta ja siitä selviämisestä jo Tiitun blogista (nyt sarjakuvaa ei enää verkosta löydy) ja ilahduin kuullessani, että tarina kootaan kirjaksi. Pidän Takalon kädenjäljestä valtavasti, hän osaa kertoa tarinoita ja käyttää kuvia oivaltavasti. (Jos saman tekijän Minä, Mikko ja Annikki on vielä lukematta, hopihop lukemaan! Ehdottomasti top 10 -listalla sarjakuvasuosikeissani.)

Memento mori kertoo omakohtaisesti sairastumisesta, toipumisesta ja ison mullistuksen käsittelemisestä. Takalo kertoo samaistuttavasti itsemäärämisoikeuden menettämisestä, oman jaksamisen hahmottamisesta ja työn merkityksestä identiteetille. Hän miettii, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä ja tekee välitilinpäätöstä elämästään. Hän joutuu vaatimaan oikeanlaista hoitoa ja vetämään rajoja. Toipumisen myötä herää monenlaisia tunteita, eikä kaikkien kanssa ole helppo olla.

Myös tämä kirja osuu omiin kipukohtiin, vaikken olekaan kokenut vastaavaa sairastumista kuin Takalo. Mutta pohdinnat elämän rajallisuudesta ja hauraudesta koskettavat kaikkia. Memento mori on myös elossaolon iloa ja havahtumista siihen kaikkeen, mikä on hyvin.

Tähänkin kirjaan aion vielä palata, se kestää monta lukukertaa.