Avainsana-arkisto: ruoka

Hyvä joulu ruuan tuopi

Loppiainen pyyhkäisee joulun pois ja höynäyttää katseen kohti kevättä – vaikka mikäpä on katsellessa, kun sää on alati keväinen… Tänäänkin kävin kävelyllä lähimetsässä. Keltainen kevättakki ja kumisaappaat, siinäpä oiva varustus. Sieniä ei sentään näkynyt.

Mutta joulu. Hekumoin etukäteen jouluruuilla, ja kyllä niitä sitten syötiinkin. Ylensyömisen Ylenpalttisuuden juhla, todellakin. Tein tänäkin vuonna lanttulaatikon ja perunalaatikon, Darling loihti kaloista ja kirjolohenmädistä herkkuja – ja valmisti itselleen ankkaa. (Maiston pienen palasen ja totesin, että not my piece of duck.) Ja teki coleslaw’ta ja jugurttikastiketta. Paistoin myös kasviskinkukkeemme, seitan-kinkun, josta tuli tänä vuonna aivan erityisen mehevää ja maukasta. Lisäksi etikkaisia punasipulirenkaita Mummin reseptillä – ai miten niin alatte ymmärtää syömisen määrää..? Jälkiruuaksi lime posset, ja tietenkin ennen ja jälkeen ruuan suklaata niin raakaversiona kuin perusfazerina. Ja toffeeta, ihan itse keiteltynä sitäkin. Näin taloutemme epäkokkina havaitsen tehneeni hämmästyttävän määrän ruokaa joulun kunniaksi.

Hei hei, joulu. Olit jälleen ihanan rauhallinen ja yltäkylläinen ja rento. Nähdään taas joulukuussa. Jo tänä vuonna!

Mainokset

Klassikon paluu

Ensimmäiset tänä kesänä.

20130619-214249.jpg

20130619-214311.jpg

20130619-214335.jpg
Niin perinteistä, niin yksinkertaista, niin hyvää.


Se oli hyvä lukupäivä

Vietin pääsiäislomalla yhden sellaisen päivän, jona lähinnä luin. Sellaisia päiviä on nykyään harvoin. Aina on jotain menoa, jotain muuta tekemistä, levoton mieli tai väsynyt pää. Luen joka päivä jotain (ja melkein joka päivä jotain kaunokirjallista), mutta että monta tuntia kirjan parissa – se on luksusta.

Olen ollut lievän lukuväsymyksen kourissa viime aikoina. Yleensä tämä lukuplääh on tullut tammikuussa, ja olen selvinnyt siitä lukemalla jotain mahdollisimman kevyttä, ennalta-arvattavaa ja helppoa. Kuten Harlekiineja. Homma toimii – eihän niitä höttöjä pysty kovin monta lukemaan, kun alkaa jo tehdä mieli jotain vaihtelua. Jolloin voikin siirtyä muunlaiseen kirjallisuuteen. Tänä vuonna lukuplääh tuli vasta maaliskuussa, ja tänä vuonna höttölukemistoni oli niin höttöä, etten ole vieläkään saanut teosta edes loppuun.

Sen sijaan tajusin, että voisin lukea vanhan suosikkikirjani uudelleen. Kannestaan huolimatta tämä kirja ei ole huttua eikä silkkoa. (Harmittaa, että kansi on sellainen kuin on – epäilen, että se saattaa karkoittaa osan lukijoista.)

Nicole Kraussin Rakkauden historia teki minuun vaikutuksen vuonna 2006. Ja niin kävi myös vuonna 2013. Oli huimaa lukea romaani uudelleen. Ai tällainenko se olikin? Tämän kohdan muistan. Mikä käänne TÄMÄ on? Oi, tästä henkilöstä pidin silloinkin! Hämmästyin, miten uutena pystyinkään kirjan lukemaan. Ja voi, miten pidin siitä. Tällaisen kirjan haluaisin osata kirjoittaa.

Rakkauden historian juonen kuvaaminen on hitusen haastavaa, koska aikatasoja ja toisiinsa limittyviä henkilöitä on jonkin verran. Ja osa asioista luonnollisestikin selviää pikku hiljaa romaanin aikana. Mutta romaanissa on rakkautta, yksinäisyyttä, surua, kirjoittamista, amerikanjuutalaisia, (mustaa) huumoria sekä muistoja isästä ja rakastetuista ja ystävistä. Yllätyksiä. Intensiteettiä. Kaikenlaista, mitä hyvässä kirjassa usein on.

Nyt luen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmästä osaa. En vielä täysin tiedä, mitä mieltä olen, mutta olen innoissani. Kerronta on assosioivaa, epälineaarista, yksityiskohtaista, yhtä aikaa jännitteistä ja haahuilemaan jäävää – jotain varsin erilaista moneen lukemaani verrattuna. En ollenkaan tiedä, mitä on tulossa. Pidän siitä.

20130406-195703.jpg

Kuvassa on banaanikakku, jonka ohjeen nappasin Kiitos hyvää -blogin Virpiltä. Sen tekemiseen meni vähän kauemman kuin ohjeessa lupailtu viisi minuuttia, mutta kokki olikin kiireettömällä tuulella. Ja koska oli eräs aivotyötä vaativa työjuttu to do -listalla, harjoitin välttelyn jaloa taidetta enkä tehnytkään isoa kakkua vaan yhdeksän pientä jäädykeleivosta. Vaikka ei siihen lopulta paljon enempää aikaa mennyt. Mutta nyt on työjuttu aloitettu (ja hyvässä vaiheessa) ja jäädyke valmista. Win-win, voisi engelskaa puhuva tähän tokaista.


Kellotta

Muutaman päivän mittainen talvilomani alkoi. Vaikka toki asiaan kuuluu, että ihanvaanparipikkujuttua pitäisi hoitaa loman aikana. Vähän tutkimussuunnitelmaa ja kurssikirjettä, mutta mitäs noista. Ja totta puhuen ne ovat molemmat jo sillä mallilla, etteivät ne todellakaan voi sotkea lomafiilistäni. Jollain yllättävällä tavalla tutkimussuunnitelma jopa kutkuttaa mieltäni.

 

 

IMG_1588

 

Mutta tänään en ole ajatellut tehdä mitään erityistä. Kaadan kohta kolmannen mukillisen teetä, selailen lehtiä ja katselen ikkunasta Vantaanjokea. Jos oikein villiinnyn, saatan harkita aloittamisen rupeamisen suunnittelemista porkkanamuffinsien suhteen. Mutta ehkä se olisi jo liian toimeliasta tälle päivälle, sillä ehtiihän sitä myöhemminkin.

Siltä varalta, että olette toimeliaampia ja kaipaatte superhyvää muffinssiohjetta, suosittelen lämpimästi Suvin porkkanamuffinseja. Leivoin kerran ja leivoin aika pian uudelleen. Porkkana mehevöittää, sokeria on sopivan vähän, ja inkivääri ja manteli nyt vain ovat jotain todella hyvää. Minusta muffinsit eivät kaivanneet kuorrutusta, joten en tiedä, miten tajunnanräjäyttäviä ne olisivat sellaisen kera. Mutta varsin nopeasti leivonnaiset ovat kadonneet ihan sellaisenaankin. Aamulla, iltapäivällä ja illalla nautittuina. Ehkä kerran lounaankorvikkeenakin.

Suvi sur le vif on muutoinkin suosikkiblogejani, eikä vähiten huikean kauniiden kuviensa vuoksi. I h a n i a. Ja reseptit – nälkä tulee aina, kun luen blogin ruokapostauksia!

IMG_1589

 

Niin, se kolmas teekupillinen. Taidan siirtyä sen pariin. Mikä ihana ajatus: tänään kellonajoilla ei ole mitään väliä.


Kun joulu oli ja on

Ainakin Facebookin perusteella osa ihmisistä karistelee jo joulua pois mielestään ja kodeistaan ja näköpiiristään. Meillä moisesta ei ole edes puhuttu, ja tällä hämäläistahdilla (jonka kaksi ihan muuta kuin hämäläissyntyistä ovat omaksuneet kiitettävästi) mennään tukevasti tammikuun puolelle ennen joulukoristeiden riisumista. Ja johan vanha kansakin tiesi, että loppiaiseen asti se joulu. Tai jopa nuutinpäivään. Tätä kirjoittaessani vanha joululaulu asettelee itseään korvamadoksi – muistan, että lapsuudenkodissa kuunneltiin sellaistakin joululaulua, jossa laulettiin että ”joulu on tullut taas ja joulu on tullut taas ja pääsiäiseen asti kestää. Sitten on pääsiäinen ja sitten on pääsiäinen, jouluun asti sitä kestää.” Tuon asenteen mukaan elämä on yhtä juhlaa!

Ei joulunaikaa kuviin voi vangita, mutta ehkä pieniä tuokioita, välähdyksiä sentään. En muuten näissä kuvissakaan suostu siihen, että joulu tarkoittaa vain jouluaattoa. Kyllähän se jo aikaisemmin alkaa! Kyllähän se myöhemmin päättyy!

IMG_1506

Etikkasipuleita Mummin reseptillä. Kuva on otettu heti purkittamisen jälkeen, eli väri on vielä hailakka. Jo parin päivän tekeytymisen jälkeen punasipulit ovat huikean värisiä – olisiko fuksia lähin sana kuvaamaan?

 

IMG_1509

Joulukakku in the making. Silppusin kuivattuja hedelmiä ja huokailin, miten kauniilta ne näyttävät.

 

IMG_1511

Joulutunnelmoin Manifestumin joulukonsertissa Johanneksen kirkossa Helsingissä…

 

IMG_1515

…ja Riihimäen naislaulajien riveissä Hyvinkään taidemuseossa.

 

IMG_1519

Tänä vuonna ei joulukuusta. Sen sijaan jouluseinä, johon kokosin korttien lisäksi joitain koristeita. Yllättävin ja liikuttavin kortti tuli Riihimäeltä Pohjoisen koulun oppilailta. Olin pitänyt heille pari runopajaa hiljakkoin, ja oppilaat yllättivät lähettämällä minulle kortin jouluksi. Runollista joulua, he toivottivat – ja vieläpä kettukortilla! (Ketuissa on jotain kiehtovaa.)

 

IMG_1528

Ystävällä oli paitsi suloinen keittiö myös olennaisia piparkakkumuotteja.

 

IMG_1531

”Ettekä sitten syö ennen tänne tuloanne”, samainen ystävä komensi. Hyvä kun aamupalaa uskalsin nakertaa… Kuvassa on vain minimaalinen osa ihanista tarjoiluista – ja harvinainen tilannekuva sikälikin, että skumppalasi on tyhjä.

 

IMG_1544

Omassa joulupöydässä oli kaikkea tarpeellista riittävästi. Perunalaatikko ei ehkä yltänyt täydellisyyteen, mutta hyvää se oli silti. Ehkä ensi vuonna sitten?

 

IMG_1547

Voi valaistus, kun et tee oikeutta punajuuriterriinille!

 

IMG_1549

Joulupöydän jälkiruoka kirvoitti vilpittömän onnellisia huokauksia. Armaani teki elämänsä ensimmäisen creme bruleen, ja siitä tuli hillittömän hyvää. Ja (tietenkin, gnaah!) sokeripinnan tekeminen onnistui uunivastuksillakin, siihen mitään kaasutohottimia tarvita. (Sitä tässä vaan ihmettelen edelleen, että miksi minä en saanut tuollaista pintaa kun viimeksi yritin? Ai niin, eri uuni. Siitähän tässä vain on kyse. Ihan selvästi. Ja varmasti. Todellakin.) Elämän pieniin, onnellisiin luksushetkiin kuuluu se, kun saa rikkoa lusikalla creme bruleen pinnan.

 

IMG_1550

Loma jatkuu. Ja joulukin vielä.


Läänintaiteilija ratkaisi kriisin: ”Mietin, mitä MacGyver tekisi!”

Oikeastaan se, mistä ajattelin kirjoittaa, ei liity läänintaiteilijuuteeni mitenkään. Ja kriisikin on liioiteltu sanavalinta. Mutta kumpainenkin näyttää hyvältä otsikossa. Tikkukirjaimet ja huutomerkit jätin pois, koska ajattelin säästää KOHU!!!!!!!- ja KATSO KUVAT!!!! -innosteita vielä parempia juttuja varten.

Mutta draamaa oli ilmassa, heti aamusta: leipä oli homeessa. (Mitäh, eilen se oli vielä ihan hyvää!) Kätevä emäntä ei masentunut jääkaapissahan lymyili hiivapaketti. Mutta vastoinkäymiset jatkuivat: vehnäjauhot lopussa. Olin jo järjestämässä kriisipalaveria itseni kanssa (armahainen nukkui tässä vaiheessa onnellista unta, eikä tiennyt tästä lauantaiaamun katastrofista mitään), kunnes päätin jatkaa hengittämistä ja miettiä, mitä MacGyver tekisi. Tai no, oikeasti ajatus tuli mieleeni vasta, kun olin jo löytänyt ratkaisun kuumaan leipäproblematiikkaan.

Mutta se ratkaisu: tattaririeska. Maitoa, tattarihiutaleita, voisulaa ja suolaa. Eli käytännössä paistettua puuroa. (Tarkempi ohje täällä.) Mutta siitä tuli hyvää pikaleipää, joka muistutti rieskan ja näkkileivän jälkeläistä (ja näkkärin geenit olivat vahvemmat) ja pelasti aamuisen leipätarpeen. Siinä leipoessa hihittelin itsekseni Miss MacGyver -ajatuksilleni. Ja sille, miltä MacGyver näyttäisi leipoessaan. Muistaakseni sellaista jaksoa ei ole tehty.

Eilen ilmassa oli vielä sakeampi macgyversumu. Ongelma ei ollut akuutti, mutta ratkaisu toi mieleeni tuon lapsuuteni takatukkasankarin, vaikkei tässä(kään) käytetä jesaria tai käpyjä. Koska käsityöblogini on hiljentynyt Vuodatuksen kuvaongelmien myötä enkä ole osannut päättää, perustaisinko ihan uuden, saa Päiviä toimia nyt tilapäisesti myös käsityöosaston näyttämönä.

Ongelma: lukuisat korvakorut, joita säilytin silmälasikotelossa. Aina oli toinen koru hukassa tai koukku tipahtanut irti varsinaisesta koruosasta.

Ratkaisu: housuhenkari ja A4-kokoinen pala säkkikangasta.

Aika: noin 5 sekuntia, korvakorujen asetteluun vähän enemmän. Lisäksi taulukoukun naputteluun kuluva aika.

Kustannukset: 2 e. (Panin ranttaliksi ja sijoitin värjättyyn säkkikankaaseen.)

Lopputulos:

 

Tuttuun tapaan piti päästä leikkimään valotuksilla ja retrosäädöillä ja sellaisilla, mutta idea lienee kirkas ja selkeä. Ripustin komeuden vaatekaapin oven sisäpuolelle, ja ah tätä järjestyksellisyyden ja selkeyden tunnetta! Puhumattakaan siitä, miten kekseliääksi ihminen voi itsensä tuntea tällaisen innovaation jälkeen. Kärsivällisempi tyyppi varmasti kanttaisi reunat etteivät ne pääsisi liestymään, mutta minä tyydyn (toistaiseksi) tähän ensiversioon. Jokin toinen harva mutta tukevahko kangas voisi toimia myös, mutta koska en itse keksinyt heti muuta kuin säkkikankaan, niin sillä mennään. Lisäksi pidän säkkikankaasta.

Mikä tämän nimi nyt sitten olisi? Korvakoruteline? Korvakorupidike? Korvakorukangas?

Olen jo vihjannut sisäiselle Ihmemiehelleni, että seuraavaksi se voisi ratkaista ranne- ja kaulakorujen säilyttämiseen liittyvät hankaluudet. Ne kun majailevat vanhassa käsilaukussa ja tykkäävät kietoutua toisiinsa.

Jäämme odottamaan uusia kohuotsikoita.


%d bloggers like this: