Kellotta

Muutaman päivän mittainen talvilomani alkoi. Vaikka toki asiaan kuuluu, että ihanvaanparipikkujuttua pitäisi hoitaa loman aikana. Vähän tutkimussuunnitelmaa ja kurssikirjettä, mutta mitäs noista. Ja totta puhuen ne ovat molemmat jo sillä mallilla, etteivät ne todellakaan voi sotkea lomafiilistäni. Jollain yllättävällä tavalla tutkimussuunnitelma jopa kutkuttaa mieltäni.

 

 

 

Mutta tänään en ole ajatellut tehdä mitään erityistä. Kaadan kohta kolmannen mukillisen teetä, selailen lehtiä ja katselen ikkunasta Vantaanjokea. Jos oikein villiinnyn, saatan harkita aloittamisen rupeamisen suunnittelemista porkkanamuffinsien suhteen. Mutta ehkä se olisi jo liian toimeliasta tälle päivälle, sillä ehtiihän sitä myöhemminkin.

Siltä varalta, että olette toimeliaampia ja kaipaatte superhyvää muffinssiohjetta, suosittelen lämpimästi Suvin porkkanamuffinseja. Leivoin kerran ja leivoin aika pian uudelleen. Porkkana mehevöittää, sokeria on sopivan vähän, ja inkivääri ja manteli nyt vain ovat jotain todella hyvää. Minusta muffinsit eivät kaivanneet kuorrutusta, joten en tiedä, miten tajunnanräjäyttäviä ne olisivat sellaisen kera. Mutta varsin nopeasti leivonnaiset ovat kadonneet ihan sellaisenaankin. Aamulla, iltapäivällä ja illalla nautittuina. Ehkä kerran lounaankorvikkeenakin.

Suvi sur le vif on muutoinkin suosikkiblogejani, eikä vähiten huikean kauniiden kuviensa vuoksi. I h a n i a. Ja reseptit – nälkä tulee aina, kun luen blogin ruokapostauksia!

 

Niin, se kolmas teekupillinen. Taidan siirtyä sen pariin. Mikä ihana ajatus: tänään kellonajoilla ei ole mitään väliä.

Kolme kertaa yksitoista

Hopsan! Rooibos heitti haasteen, ja minäpä nappasin kiinni.

Näillä säännöillä mennään:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Hänen pitää valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa. (Tässä kohtaa aion vähän rikkoa sääntöjä.)
5. Haastetun pitää kertoa, kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Ensin 11 varsin satunnaista asiaa minusta:

1. Minulla on aina laukussani Sisuja. Xylitol-salmiakkia.
2. En tiedä, olenko onnistunut kertaakaan lukemaan Eeva Kilven Laulu rakkaudesta -runoa (ainakaan ääneen) ilman, että ääneni sortuu. Runo liikuttaa minua joka kerta.
3. Ostin kuukausi sitten ukulelen, ja sen soittaminen on kerrassaan hilpeää. Kitaran kanssa minulla oli suuria vaikeuksia, mutta ukulelen soittaminen on kepeämpää ja opin sointuja yllättävän nopeasti.
4. Haluaisin aloittaa tanssiharrastuksen. Ehkä steppiä. Tai sitten jotain muuta.
5. Rakastan tyyliblogeja, joissa on hyvät kuvat ja sujuvaa tekstiä.
6. Opettelen tykkäämään tummasta suklaasta, mutta toistaiseksi maitosuklaa ja valkoinen suklaa ovat vielä herkumpia.
7. En tykkää sanoista paituli ja masuasukki enkä ilmaisusta ”onnen pipanoita”. Kaksi ensinmainittua ovat liian leperteleväisiä ja löysiä, onnen pipanoista puolestaan tulee käsittämättömiä mielikuvia esim. jäniksen jätöksiin.
8. Asun kerrostalossa, mutta toisinaan haaveilen omakotitalosta. Mainittakoon, että kuvitelmani ovat voimakkaasti romantisoituja.
9. Minulla on lyhyttukkaisen naisen identiteetti. En tunne olevani oma itseni, jos tukka on pitkä. Kuvaavaa on myös se, että ihmiset, jotka ovat tunteneet minut jo jonkin aikaa, ovat vilpittömän hämmästyneitä kun muistutan, että minulla oli vielä vuosi sitten solisluiden päälle ulottuvat hiukset. Monen mielestä olen aina ollut lyhythiuksinen.
10. Kotimme värikkäät seinät ilahduttavat minua joka päivä – en haluaisi asua asunnossa, jonka kaikki seinät ovat valkoiset.
11. Uskon rakkauteen.

 

Toiseksi Rooiboksen (vaikeat!) kysymykset ja vastausyritykseni niihin:

1. Mistä pidät eniten kirjoittamisessa?

Rakastan alkuvaihetta: sitä, kun idea on hahmollaan mutta kutakuinkin kaikki on vielä mahdollista. Sitä, kun voi kirjoittaa irrallisia kohtauksia, eikä tarvitse vielä päättää, ovatko ne käyttökelpoisia tässä tarinassa, onko niistä mihinkään. Rakastan myös tunnetta joka tulee, kun teksti virtaa, saan sanottua sen mitä haluan vaikken kontrolloi tekstiä – tai ehkä juuri siksi. Parhaimmillaan yllätän itseni, joko juonenkäänteellä, kielikuvalla tai vaikkapa uudella henkilöhahmolla. Pidän myös siitä, että kirjoittaminen ei vaadi isoa tilaa tai kalliita välineitä: voin kirjoittaa melkein missä tahansa.

2. Minkä ikäisenä tajusit, että haluat kirjoittaa?

En tiedä. Alle kouluikäisenä, kun tein omia ”kirjoja”? Yläasteella, kun kirjoitin vihkoihin käsin novelleja ja hakkasin kirjoituskoneella pastisseja juuri lukemistani nuortenkirjoista? Ehkä kuitenkin parikymppisenä Etelä-Pohjanmaan Opistossa, jossa opiskelin vuoden Pohjanmaan Kirjoittajakoulussa. Siellä viimeistään ymmärsin, että on kaltaisiani, ja minun on hyvä olla heidän kanssaan, minun on hyvä kirjoittaa. Opistovuoden aikana konkretisoitui se, että haluan kirjoittaa myös muille kuin itselleni.

3. Mitä olet saanut kirjoittamisesta?

Tekisi mieli hihkaista, että kaiken, mutta ehkä se olisi liioittelua. Kirjoittaminen on rakas harrastus, osaltaan myös työ. Ja toivon, että siitä tulee vielä enemmän työ, rakastettu sellainen. Kirjoittaminen on ainakin itseilmaisua, tunteiden selvittelyä, hauskanpitoa, kokeilemista, viestin välittämistä, kommunikointia – eikä välttämättä tuossa järjestyksessä. Kirjoittaminen on antanut ystäviä, elantoa, elämyksiä ja viisautta.

4. Onko sinulla ateljeekriitikkoa/hovilukijaa?

On. Jos ei olisi, hankkisin.

5. Kuka se on?

Pitkäaikainen kirjoittajaryhmäni, kolmen naisen porukka nimeltä Diesel. Marika ja Emmi saavat lukea ja kommentoida ison osan siitä, mitä kirjoitan, ja olen todella kiitollinen heidän avustaan.

6. Jos et kirjoittaisi, miten ilmaisisit itseäsi?

Musiikki ja teatteri olisivat kärjessä. Musiikki on tärkeää toki nytkin: laulan kuorossa, soitan pianoa (ja ukulelea!), laulan myös itsekseni kotona. Naapureiden tykkäämisistä en tiedä, mutta minulle laulaminen tekee hyvää. Teatteriharrastus on kutistunut olemattomiin, nykyään istun vain katsomossa. Mutta toivon, että voisin vielä päästä lavalle, solahtaa rooliin, nauttia harjoitusprosessin tunnevaihteluista, luottaa vastanäyttelijään ja kumartaa loppukiitoksissa. Runojen esittäminen on jonkinlainen muistuma tästä kaikesta, ehkä siksi se on alkanutkin kiinnostaa.

7. Jos olisit ruoka, mikä ruoka olisit?

Tämä on paha kysymys! Olisin varmaankin salaatti, jossa on vihreän lisäksi pähkinöitä ja juustoa, ja vähän hedelmää. Näyttäisi ehkä heppoiselta, mutta olisikin tuhdimpi kuin luulisi. Eikä olisi mössöä!

8. Jos olisit sää, millainen sää olisit?

Minähän olen lempeä luonne, joten ehdotan alkukesän poutapäivää. Aurinko ei paahda, mutta ei ole kylmäkään. Vähän on pilviä, mutta sateen uhka on pieni. Leppeää tuulta, välillä aurinko paistaa lähes sokaisevan kirkkaasti pilvien lomasta.

9. Mitä pelkäät?

Haluaisin kovasti olla peloton, mutta en ole. Tällä hetkellä eniten pelkään autolla ajamista, etenkin talvikeleillä. En suostu ajamaan kuin lyhyitä kaupunkiajoja, maanteille minua ei saa tällä hetkellä. Kesällä voin jo kokeilla, mutta en nauti ajamisesta silloinkaan.

10. Mihin kaupunkiin kaipaat?

Ainakin Prahaan. Jostain syystä mieleni tekisi lähteä Kööpenhaminaan, vaikken ehkä voi sanoa ihan kaipaavani sinne. Lisäksi kaihoan moneen kaupunkiin, jossa en ole vielä käynyt.

11. Oletko hyvä valehtelemaan?

En tiedä. En halua joutua valehtelemaan, koska elämä on helpompaa, jos puhuu totta ja sanoo suoraan. Ja tällä en tarkoita ikävää tölvimistä ja tahallista loukkaamista, sanansa voi aina asetella. Ärsyynnyn, kun ihmiset laukovat suorapuheisuuden varjolla tökeröitä kommentteja ja puolustautuvat sillä, että he nyt vain ovat sellaisia suorasuita. Valkoisia valheita päästän toisinaan suustani, niiden hyvyydestä en osaa sanoa. Voihan Rooibos, nyt ajoit minut miettimään totuutta, valhetta, vaikenemista ja mielikuvitusta – voisin jatkaa tästä aiheesta varsin pitkään! Mutta lopetan tähän, jatketaan kommenttilaatikon puolella, jos joku innostuu tätä enemmänkin pohtimaan. En halua nyt kiusata itseäni enkä teitä keskeneräisillä mietinnöillä ja ajatuksenriekaleilla.

 

Kolmanneksi laitan haasteen eteenpäin: Terhi, Nettimartta, Teemu, Satu, Päkä ja Eppu, olkaahan hyvät! Nämä kysymykset ovat teille:

1. Mitä sinulla on aina työpöydälläsi?

2. Millainen on unelmiesi lukupaikka?

3. Jos saisit olla vuorokauden joku toinen, kuka olisit?

4. Milloin olet onnellinen?

5. Onko jokin kirja vaikuttanut elämääsi konkreettisesti, saanut jonkin muutoksen aikaan?

6. Millaisia kirjoittamiseen liittyviä rutiineja tai rituaaleja sinulla on?

7. Lempieläimesi?

8. Minkä uuden ammatin haluaisit opiskella?

9. Mitkä ovat lempisanojasi?

10. Mitä rakastat?

11. Mikä laulu/sävellys kuvaa sinua parhaiten?

 

Auster vs patalappu

Joitain asioita ei pitäisi ehkä jonkin (kuvitellun) uskottavuuden nimissä kertoa, mutta kerron silti. Kuulun pariin kirjakerhoon (tämän en vielä luule vaikuttavan uskottavuuteeni), jotka lähettävät kerran kuussa ohkaisen ”kerholehden” eli mainosvihkosen ja kertovat, miten edullisesti nyt voin tilata kirjoja. Ja bonustakin saa aina välillä, tai mitä pisteitä nyt lienevätkään. Kuukaudenkirja esitellään innokkaasti, ja melkein aina päätän siltä selaamalta, että ei tätä, kiitos, perutaan. Toisinaan käy niin, että unohdan peruuttaa kirjan, ja niinpä postinkantaja joutuu tekemään turhaa työtä kipuamalla kolmanteen kerrokseen kirjapaketti kainalossaan. Eikä se paketti yleensä mahdu postiluukusta, jos väliovi on kiinni.

Viime viikolla sain kaksi pakettia. Eli olin unohtanut soittaa kaksi peruutussoittoa. Ensimmäisestä paketista paljastui Paul Austerin Talvipäiväkirja. Ja nyt tulee se ongelma. Minusta minun pitäisi tykätä Paul Austerin kirjoista. Amerikkalaista nykykirjallisuutta, jossa on taidepiirejä, ihmissuhdekriisejä, metafiktiota ja sensellaista. Elän siinä illuusiossa, että moni tuntemani viisas ihminen on miltei Auster-fani. Suomennoksien kannetkin ovat niin tyylikkäitä! Haluaisin pitää Austerin kirjoista. Luin Yksinäisyyden äärellä -kirjan ensimmäisen tekstin, ja siitä nautin. Mutta sen jälkeen kirja jäi kesken. Olen yrittänyt aloittaa New York -trilogiaa ja Sunset Parkia. Olen koettanut innostua, tempautua mukaan, saada kiksejä, ihastua. Ei.

Niinpä en antanut Talvipäiväkirjalle pienintäkään mahdollisuutta. Suljin kirjakerhon pakkauksen uudelleen ja palautin kirjan, en edes raottanut kantta. En halunnut, että joutuisin taas kerran toteamaan, että ei vain iske.

Seuraavana päivänä tuli uusi paketti. Patalappuja à la carte, ilmoitti kansi. Tuhahdin ja saatoin vähän huokaistakin (kirja patalapuista, hei älkää nyt viitsikö!) – mutta ajattelin ihan vähän vaan vilkaista. Selailin sivuja, sitten pysähdyin lukemaan tarkemmin, sitten pohdin jo ohjeiden toimivuutta ja kohta kävin mielessäni läpi jämälankavarastojani. Vielä samana iltana ihanvaankokeilin yhtä ohjetta, ja sen jälkeen tiesin, että en taidakaan palauttaa tätä kirjaa.

Millainen ihminen on ihan liekeissä patalappuohjeista muttei Paul Austerista? Niinpä.

Ensimmäinen kirjan ohjeilla virkattu patalappu meni lahjaksi ennen kuin muistin ottaa siitä kuvan. Mutta toisen tein ihan huvin vuoksi. Vaikka saattaa sekin päätyä lahjapakettiin vielä joskus.

 

 

Ehkä minä jonain päivänä innostun herra Austerista, eihän sitä koskaan tiedä. Mutta sitä ennen voin virkata patalappuja. Ja lukea monia muita kirjoja.

Neuvo Natalie Goldbergilta

Se toimii vieläkin

Parikymppisenä Juha Seppälän kirjat olivat ehkä parasta luettavaa, mitä tiesin. Olen kiitollinen sille nuorelle miehelle, joka (treffeillä?) vinkkasi, että Seppälästä voisit tykätä. Treffeistä en enää paljon muista, mutta Juha Seppälää en ole voinut unohtaa.

Vaikka melkeinhän niin jo kävi. Suuret kertomukset -novellikokoelman jälkeen suosikkini seuraaminen nyykähti. Routavuoden vielä luin, mutta sen jälkeen uutuudet jäivät odottamaan vuoroaan, joka tulisi sitten joskus.

Viime keväänä löysin Forssan Kirjalöytö Outletista Seppälän Oikku ja vapaus -kokoelman, jossa on miehen lyhytproosaa yksissä kansissa. Toin kirjan ja jätin sen hyllyyn. Sitten joskus. Ja olinhan minä suurimman osan teksteistä lukenut silloin aikaisemmin.

Tällä viikolla tartuin opukseen ja etsin Torni-kokoelman novellin Pako. Muistin tyylin ja selasin eteenpäin, minulle uusiin teksteihin. Mitä sähkö on? -kokoelman avausnovelli Pääsiäisyö teki sen, mitä pitikin. Niukat, tarkat lauseet, tapahtumat läväytetään eteeni eikä turhia selitellä. Kaikki vain toimii. Vähän ahdistaa henkilöiden puolesta, tiedän enkä kuitenkaan tiedä, miten tässä käy. Tästä minä pidin yli kymmenen vuotta sitten, tästä minä pidän edelleen.

Tätä on kirjallisuus, huomasin ajattelevani novellien välissä. Kyllä, tätä lisää. Myös romaanimuodossa.