Voisi kuvitella, että kun viettää puolisen vuorokautta runoden ja runoilijoiden ja runouden ystävien ympäröimänä, ehtii saada yliannostuksen lajista. Kuvitelma on väärä. Tällaisen jälkeen tekee vain mieli lisää.
Annikin Runofestivaali järjestettiin viime lauantaina 9.6. Tampereella Annikin puutalokorttelin sisäpihalla. Tämä oli festivaalin 15-vuotisjuhla! Se on huima saavutus talkoovoimin toteutettavalle runofestarille.
Minulla oli kunnia juontaa tapahtuma tänäkin vuonna, pääsin toista kertaa tähän ihanaan tehtävään. On etuoikeus olla mukana tekemässä tapahtumaa, päästä juttelemaan esiintyjien kanssa, jakaa tunnelmia yleisön kanssa.
Palaveerasin festivaalin tuottajan Simo Ollilan kanssa pariin kertaan ennen tapahtumaa, ja festariviikolla olin joka päivä juontojen kimpussa tavalla tai toisella. Valmistelin pieniä haastatteluita, etsin kiinnostavia tiedonmurusia. Kaikkien kanssa emme toteuttaneet haastattelua, silloin muutaman sanan juonnolle tuli vielä enemmän painoa. Ja toisaalta: tärkeimpiä olivat itse esiintyjät. Nuo monipuoliset, lahjakkaat, rohkeat, omaääniset runoilijat ja laulajat ja muusikot ja kirjailijat. He ottivat lavan haltuun kerta toisensa jälkeen ja hurmasivat yleisön.
Etukäteen ajateltuna 11 tunnin festivaaliohjelma kuulostaa hurjalta. Tavallaan se onkin. Mutta kun kello löi kymmenen illalla ja onnittelulaulu festivaalille oli laulettu ja maljat kohotettu, olin vain häkeltynyt siitä, miten nopeasti aika menikään. Juurihan me aloitimme!
Asia, jota en olisi ehkä teini-ikäisenä itsestäni uskonut: nautin juontotehtävistä todella paljon. On mahtavaa olla lahjakkaiden tyyppien keskellä ja intoilla heistä yleisölle. On superkiinnostavaa jututtaa taiteilijoita ja kuulla töiden taustoista. On ihanaa, jos pystyn lievittämään jonkun esiintymisjännitystä tai tuomaan rentoutta lavalle. On loistavaa, jos voin palvella yleisöä kertomalla heille esiintyjistä ja heidän tekemisistään. Valmistelen aina juonnot etukäteen, mutta samalla tiedän, etten voi koko ajan edetä käsikirjoitukseni mukaan. Aina tulee muutoksia, aina pitää improvisoida, aina pitää olla valmis muutoksiin. Ja sekin on ihanaa.
Juontaja on paljon esillä, mutta hän ei ole keskipiste, hän ei ole se tärkein tyyppi. Juontajan tehtävä on kiinnittää ihmisten huomio loistaviin esiintyjiin, parhaimmillaan saada heidät säteilemään. Sitä kohti yritän mennä, sillä tavalla toimia.
Ylläolevan kuvaparin nappasi Hannu Peltonen. Tunnelmasta toiseen mentiin!
Ja tästä allaolevasta kuvaparista saan kiittää Hanna Kaistia. Muistaisinpa, mitä esiintyjää tuossa kuuntelen! Toisessa kädessäni pitelen puhelinta (kello!) ja juontopaperia, valmiudessa ollaan siis.
Mutta näin onnellinen ihminen on kuunnellessaan runoutta. (Mekko on muuten suomalaisen Haldin-merkin tuotantoa, ja se sopi hivenen viileään kesäpäivään loistavasti. Rakastuin printtiin, jonka nimi on cheesepuff leopard – juustonaksuleopardi! Ja vieläkin olennaisempaa: mekossa on taskut. Ah käytännöllisyys! Myös korvakorut ovat Haldinin.)
Vaikka olinkin onnellinen koko lauantaipäivän, vasta seuraavan päivän iltana aloin kunnolla ymmärtää, millaisen hienouden keskellä olin jälleen saanut olla. Selasin Facebookissa ja Instagramissa ihmisten ottamia kuvia, luin tunnelmia ja vähän liikutuinkin siitä kaikesta.
Kahden vuoden kuluttua jälleen. Silloin lavalla lienee toinen juontaja, ja minä nautiskelen Annikin Runofestivaalista yleisön penkeiltä. Tässä välissä voisikin lukea lisää runoja. Ehkäpä kirjoittaakin muutaman.
Päiviä 