Muinaisia kuvia

Koska nettimaailmassa kaikki on nopeaa, nämä kuukauden (!!!) takaiset kuvat tuntuvat jo kaukaisilta. Kuka nyt enää Turkua ja silloisia messuja muistaa? Hesakin meni jo!

Mutta tämä hämäläinenpä muistaa ja puolustautuu sillä, ettei ehtinyt tai jaksanut lausua mitään Turusta silloin, kun se humu oli lähempänä.

Itse messualueelta minulla ei ole ainuttakaan kuvaa, siellä keskityin ihmisiin. Haastattelin kahtena päivänä Kariston kirjailijoita. Mikä ilo puhua hyvien ihmisten kanssa hyvistä kirjoista! Jututin Vilja-Tuulia Huotarista, Maria Autiota, Sini Ezeriä, Magdalena Haita, Hannu Hirvosta, Jukka-Pekka Palviaista, Juha-Pekka Koskista, Janne Salmea, Jussi Raittista, Päivi Lukkarilaa, Maija Paavilaista, Anneli Kantoa ja Mila Terästä. Kahdeksan haastattelua, 14 kirjaa, kaksi päivää.

Messuviikonloppu (3.-5-10.) oli lämmin ja aurinkoinen. Koska haastattelukeikkani osuivat perjantaille ja sunnuntaille, sain vapaan lauantaipäivän, oikeastaan miniloman. Vaeltelin Turun keskustassa, kävin kahviloissa ja söin Pizzariumin loistopizzaa. Istuin Aurajoen rannalla, join kirjaston kahvilasta ostamaani teetä ja luin Terhi Rannelan Läpi yön -romaania, joka oli todella vahva lukukokemus. Kävin Aboa Vetus & Ars Nova -museossa, jossa kirjoitin tunnetilani vahatauluun ja tutkin nykytaidetta – ja sain erinomaista asiakaspalvelua museokaupassa. Ekakertalainen arvostaa, kun henkilökunta osaa opastaa (leppeällä turun murteella), miten rakennuksessa liikutaan. Muutoinkin turkulaiset olivat ah niin ystävällisiä ja mukavia. Yksi kehui kengät, toinen korvakorut ja kolmas koko asukokonaisuuden.

Ison kaupungin kaipuu iskee välillä, ja tällaiseen ikävään Turku-lauantai vastasi erinomaisesti. Kahviloita. Ruohonjuuri (josta saa dinosauruksen muotoisia maissinaksuja!!!). Puistonpenkkejä joen varrella. Gallerioita. Akateeminen kirjakauppa. Ruutukaava, ettei turisti eksy ihan niin helposti. Tori. Myönnetään, lähetin Darlingille Aurajoen rannalta tekstiviestin, jossa kysyin, voitaisiinko muuttaa Turkuun heti…

Hei hei, Turku. Toivottavasti tapaamme viimeistään ensi vuoden messuilla.

Messuamaan!

Tämän viikonlopun ohjelma on selkeähkö: Turkuun!

Haastattelen Kariston kirjailijoita kirjamessuilla tänään perjantaina ja sunnuntaina. Ohjelma näyttää jotakuinkin tältä:

Ehkä tavataan Turussa?

Pikamessut ja epäonnistunut junakirjavalinta

Terveisiä Turusta! Päätin leikkiä puhelimen retrokameralla, joten saatte satunnaiset Turku-otokseni haaleampina kuin todellisuus ne minulle esitti. Eikä tietenkään yhtäkään kuvaa itse kirjamessuilta. Mutta kuvitelkaa kirjapinot, iloiset ihmiset, kirjailijat lavoilla, halauksiin ojentuvat kädet, venyvät kassien kantohihnat. Ja lisäksi muut aistit: puheensorinan ja mikrofoniäänien kakofonia, paperin ja painomusteen tuoksu, sileiden kansien tuntu sormenpäitä vasten, läikähdys rinnassa, kun kuulee runon.

Minä vain käväisin sunnuntaina. Haastattelin Timo Sandbergiä Fiore-lavalla ja tapasin ihmisiä, joiden kanssa en ollut sopinut tapaamisesta. Mainiota. Monta iloista yllätystä.

Junalukemisen valinnassa tein kohtalokkaan erheen. Jostain oikusta päätin jättää Kanto & Rannela -kaksikon Korkean puolison kotiin sohvannurkkalukemiseksi ja nappasin reppuun kirjastosta lainaamani Daniel Glattauerin romaanin Joka seitsemäs aalto. Kirja on jatko-osa aiemmin suomennetulle romaanille Kun pohjoistuuli puhaltaa, jonka luin keväällä Venetsian-matkallani. Kun pohjoistuuli puhaltaa oli mukavan kepeä matkalukeminen, jonka parissa en muistanut pelätä lentämistä erityisen paljon. Kirja kertoo Emmistä ja Leosta, jotka ryhtyvät sähköpostittelemaan toisilleen väärään osoitteeseen menneen sähköpostin seurauksena. Emmi on naimisissa, mutta hän kiinnostuu Leosta. Leollakin on suhteensa, mutta ihastuminen on väistämätön. Romaani rakentuu kokonaan sähköposteista, joita Emmi ja Leo lähettävät kymmeniä ja taas kymmeniä. Romaani loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että jatko-osa oli välttämätön. Muistan jo silloin ärtyneeni kirjan toiseen päähenkilöön, Emmiin – mutta en niin paljon, että olisin osannut karttaa tätä jatko-osaa. Niin. Emmi ärsytti minua erityisen paljon jatko-osassa. Henkilöhahmo on itsekäs, manipuloiva, lapsellinen – ja ärsyttävä.

Meininki on sama: sähköpostit lentävät, mutta nyt Leo ja Emmi myös tapaavat välillä. Luin kirjan kiltisti loppuun, vaikka välillä ihmettelinkin Leon loppumatonta kärsivällisyyttä. Ja huokailin. Ja pyörittelin silmiäni. (Kai VR salakuvaa lukevia matkustajiaan? Nyt ainakin oli ilmeitä tarjolla.) Ja lopullinen vääryys: kirja loppui kesken! Toisaalta, ehkä en olisi enempää Leon ja Emmin vekslaamista jaksanutkaan, mutta iso osa paluumatkasta meni ilman romaania! (Ostin messuilta Aloittamisen taidon, mutta se ei tyydyttänyt romaaninälkääni, pikemminkin pahensi.) Kysynkin nyt itseltäni: kuka pöljä lähtee Riihimäeltä Turkuun junalla eikä ota kuin yhden alle 300-sivuisen romaanin mukaansa? Kyllä tähän mennessä pitäisi tuntea itsensä jo paremmin.

En silti tiedä, oliko Joka seitsemäs aalto huono kirja. Minä en vain pitänyt sen toisesta päähenkilöstä. Ideahan on kiinnostava, ja rakkaudesta sopii aina kirjoittaa. Saatan kuitenkin olla aavistuksen varautunut seuraavan kerran, kun käsiini osuu Glattauerin romaani.

Turkuun en sen sijaan suhtaudu varautuneesti. Pikemminkin haluaisin tehdä lähempä tuttavuutta – on sääli, että piipahdan Turussa nykyisellään noin kerran vuodessa ja silloinkin kirjamessuilla. Tosin tämä visiitti oli jo toinen tänä vuonna, ja viime vuonnakin kertyi kaksi visiittiä. Ehkä me vielä lähennymme…