”Millaisia kirjoja sä yleensä luet?” kysyi eräs 15-vuotias minulta hiljattain koulukeikalla. ”Kaikenlaisia”, taisin aloittaa vastaukseni, vaikka saman tien tiesin, että tällainen vastaus on mitäänsanomaton. Kaikenlaisia ei avaa kirjallisuuden monimuotoisuutta, vaikka väite olisikin totta. (Ja harvoin tuollainen on – useimmilla taiteen kaikkiruokaisilla on kuitenkin omat suosikkinsa, joiden pariin hakeutuu useammin.)
Minulla on se ilo, että työ pitää huolen lukemisen monipuolisuudesta. Koska luen sekä vapaa-ajallani että ammatikseni, on selvää, etten voi valita kaikkea lukemaani. Etenkin kirjahaastattelut ja opiskelijoiden tekstit voivat tuoda eteen tekstejä, joihin en välttämättä vapaa-ajallani osaisi tarttua. Ja se on mahtavaa.
Vierastan ajatusta, että pitäisi pysytellä yhdessä genressä – tai että yhden genren pitäisi riittää. Tiedän ihmisiä, jotka lukevat lähes ainoastaan dekkareita tai tietyntyyppistä fantasiaa. Tai vain sotakirjoja. Jos se on heille, hyvä, mikäs siinä. Minulle se ei olisi.
Pelkästään tänä syksynä olen lukenut feminististä esseistiikkaa, tosipohjaista sotakirjallisuutta, isonvihan aikaan sijoittuvaa historiallista proosaa, satumuunnelmia, jännärin sormia katkovasta naisesta, valokuvaa ja runoa yhdistelevän teoksen, romantiikkaa maaseutumiljöössä, japanilaista runoutta ja kertomuksia dekkareiden synnystä. Muiden muassa. Osan kirjoista olen lukenut vapaa-ajallani, osan töihin liittyen.
Jos jotain yhteistä nimittäjää yrittäisin lukemistani kirjoista etsiä, voisin poimia ainakin nämä: uutta ja kotimaista. Eniten proosaa, realismipainotteista (jos vastakohtana on spefi). Mutta tuohon realismiinkin mahtuu lajikirjoa viihteestä esseeseen, dekkarista lasten seikkailuromaaniin.
Luetun monipuolisuudesta huolimatta olen koko ajan tietoinen siitä, miten paljon kaikenlaista kiinnostavaa on jäänyt viime aikoina vähemmälle lukemiselle. Sarjakuvat, novellit, kuvakirjat, uusi käännetty kauno… Lisää tunteja lukemiselle, mistä?
Päiviä 