Suurin osa siitä, mitä kirjoitan, on tarkoitettu luettavaksi paperilta tai näytöltä. Minä naputtelen sanoja omassa hiljaisuudessani, lukija lukee omassa hiljaisuudessaan. Joskin hiljaisuus ainakin omalla kohdallani on näennäistä: päässä käy välillä kova meteli, saatan puhua ääneen, huokailla, hakeutua kahvilaan kuullakseni elämää ympärilläni. Mutta teksti, se on mukahiljaisena merkkijonona.
Luulen, että jotain tapahtui syksyllä, kun kirjoitin tekstin nimeltä Seitsemän kohtausta eron jälkeen. Lähetin sen ensin WhatsAppin ääniviestinä ystävälleni testikuunneltavaksi, sitten luin sen syyskuun Proosekko-iltamassa ja myöhemmin Orivedellä Luovan kirjoittamisen opettamisen päivien open micissä. Tiesin, että tämä teksti pitää lukea ääneen. Tämä teksti on tarkoitettu kuultavaksi, ei luettavaksi.
Joulukuussa kirjoitin muistikirjaan hajanaisia teksti-ideoita. Lähdin kasvattamaan yhtä, jonka työnimeksi annoin Vuosikatsaus 2015. Tekstiä oli vain vähän, kun tiesin: tämäkin pitää kuunnella, ei lukea paperilta.
Molemmat tekstit voisivat olla totta. Ehkä ne vähän ovatkin. Mutta se ei ole olennaista.
Vaivasin paljon päätäni miettimällä, mitä nämä nyt sitten ovat. Runoa? Nnnooo… ei kai. Proosaa? Tavallaan, mutta ei ihan kuitenkaan. Proosarunoa? Tuskin. Fragmentaarista proosaa? Ehkä. Genremäärittelykään ei lopulta ole olennaista.
Lupasin itselleni, että ennen kuin vuosi vaihtuu, nauhoitan tekstit ja – iik – julkaisen. Ei se niin vaikeaa voi olla, ajattelin, ja salaa ehkä toivoin, että GarageBandin käyttö olisi sittenkin ylivoimaista tai mikrofoni ottaisi hirveästi hälyääntä eikä koko jutusta tulisi tekniikan takia mitään. Kysyin itseltäni, miksi nämä pitäisi jakaa muillekin. Ketä kiinnostaa? Ja eikö julkistettavien tekstien pitäisi olla aivan erityisen hyviä? Luin Hesarista jutun, jossa Jari Tervo sanoi kirjoittamisen olevan kehtaamislaji. No niin, siitä sait, tokaisin ääneen. Kehtaa nyt vaan.
Luin, kuuntelin, muokkasin, otin uusiksi, testasin, kuuntelin. Ääneen lukeminen on tuttu metodi, käytän sitä usein, kun täytyy editoida tekstiä. Ääneen lukeminen paljastaa asioita, joita paperia tai näyttöä tuijottamalla ei huomaa. Kuunnellessa huomio kiinnittyi muuhunkin kuin sisältöön: Miksi ääni narisee? Ei saa niellä lopputavua! Kylläpä hymy kuuluukin äänessä. Virhe! Toinen! Kehtaa nyt vaan, toistin.
Siellä ne nyt ovat, Seitsemän kohtausta eron jälkeen ja Vuosikatsaus 2015. Ei äänimaisemia, ei alkumusiikkeja. Vain ihmisääni. Saa kuunnella.
Päiviä 