Uutta kohti, huvin vuoksi

 

Vuosi 2012 alkaa olla lopuillaan. Olen joskus tuhahdellut kyynisesti pakkojuhlinnalle ja sille että raketteja ammutaan uuden kalenterin kunniaksi. En edelleenkään innostu raketeista, mutta juhlistan uutta vuotta mielelläni. On ihan hyvä, että tulee tällaisia sovittuja hetkiä, jolloin voi ja saa katsoa mennyttä ajanjaksoa ja miettiä tulevaa. Ehkä vähän toivoakin. Toiset jopa lupailevat, minä taidan jättää sellaisen väliin. Toivominen on hauskempaa.

Olen jo miettinyt, mitä haluan jättää taakseni vuonna 2013. Tämän vuoden summaaminen on vielä kesken, eikä kaikkea varmasti voikaan ymmärtää vielä tässä vaiheessa. Mutta vuonna 2012 riitti paljon hauskoja hetkiä, ja niitä haluan lisää. Lealiisa Kivikari julkaisi Lahti Sounds Poetryn blogissa 17.12. runon, joka jäi soimaan mielessäni. ”Ihan vain huvin vuoksi on Ihminen täällä olemassa”, runo alkaa. Ehkä kirjoitan sen paperille ja laitan laukkuun. Mutta haluaisin muistaa tuon. Että huvin vuoksi.

Huvin vuoksi nuo herneenpalotkin. Koska muistan miten silloin paistoi aurinko. Koska muistan maun. Koska olivat kauniita tyhjinäkin, herneenpalot. Koska vihreä.

 

Hyvää, kaunista ja hauskaa vuotta 2013!

Jää

Kiitos talven ja parvekelasien, olohuoneesta voi seurata jatkuvaa ja muuttuvaa jäätaidenäyttelyä.

Kun joulu oli ja on

Ainakin Facebookin perusteella osa ihmisistä karistelee jo joulua pois mielestään ja kodeistaan ja näköpiiristään. Meillä moisesta ei ole edes puhuttu, ja tällä hämäläistahdilla (jonka kaksi ihan muuta kuin hämäläissyntyistä ovat omaksuneet kiitettävästi) mennään tukevasti tammikuun puolelle ennen joulukoristeiden riisumista. Ja johan vanha kansakin tiesi, että loppiaiseen asti se joulu. Tai jopa nuutinpäivään. Tätä kirjoittaessani vanha joululaulu asettelee itseään korvamadoksi – muistan, että lapsuudenkodissa kuunneltiin sellaistakin joululaulua, jossa laulettiin että ”joulu on tullut taas ja joulu on tullut taas ja pääsiäiseen asti kestää. Sitten on pääsiäinen ja sitten on pääsiäinen, jouluun asti sitä kestää.” Tuon asenteen mukaan elämä on yhtä juhlaa!

Ei joulunaikaa kuviin voi vangita, mutta ehkä pieniä tuokioita, välähdyksiä sentään. En muuten näissä kuvissakaan suostu siihen, että joulu tarkoittaa vain jouluaattoa. Kyllähän se jo aikaisemmin alkaa! Kyllähän se myöhemmin päättyy!

Etikkasipuleita Mummin reseptillä. Kuva on otettu heti purkittamisen jälkeen, eli väri on vielä hailakka. Jo parin päivän tekeytymisen jälkeen punasipulit ovat huikean värisiä – olisiko fuksia lähin sana kuvaamaan?

 

Joulukakku in the making. Silppusin kuivattuja hedelmiä ja huokailin, miten kauniilta ne näyttävät.

 

Joulutunnelmoin Manifestumin joulukonsertissa Johanneksen kirkossa Helsingissä…

 

…ja Riihimäen naislaulajien riveissä Hyvinkään taidemuseossa.

 

Tänä vuonna ei joulukuusta. Sen sijaan jouluseinä, johon kokosin korttien lisäksi joitain koristeita. Yllättävin ja liikuttavin kortti tuli Riihimäeltä Pohjoisen koulun oppilailta. Olin pitänyt heille pari runopajaa hiljakkoin, ja oppilaat yllättivät lähettämällä minulle kortin jouluksi. Runollista joulua, he toivottivat – ja vieläpä kettukortilla! (Ketuissa on jotain kiehtovaa.)

 

Ystävällä oli paitsi suloinen keittiö myös olennaisia piparkakkumuotteja.

 

”Ettekä sitten syö ennen tänne tuloanne”, samainen ystävä komensi. Hyvä kun aamupalaa uskalsin nakertaa… Kuvassa on vain minimaalinen osa ihanista tarjoiluista – ja harvinainen tilannekuva sikälikin, että skumppalasi on tyhjä.

 

Omassa joulupöydässä oli kaikkea tarpeellista riittävästi. Perunalaatikko ei ehkä yltänyt täydellisyyteen, mutta hyvää se oli silti. Ehkä ensi vuonna sitten?

 

Voi valaistus, kun et tee oikeutta punajuuriterriinille!

 

Joulupöydän jälkiruoka kirvoitti vilpittömän onnellisia huokauksia. Armaani teki elämänsä ensimmäisen creme bruleen, ja siitä tuli hillittömän hyvää. Ja (tietenkin, gnaah!) sokeripinnan tekeminen onnistui uunivastuksillakin, siihen mitään kaasutohottimia tarvita. (Sitä tässä vaan ihmettelen edelleen, että miksi minä en saanut tuollaista pintaa kun viimeksi yritin? Ai niin, eri uuni. Siitähän tässä vain on kyse. Ihan selvästi. Ja varmasti. Todellakin.) Elämän pieniin, onnellisiin luksushetkiin kuuluu se, kun saa rikkoa lusikalla creme bruleen pinnan.

 

Loma jatkuu. Ja joulukin vielä.

Joulu + loma + kirjat

Joulu jatkuu. Söin eilen liikaa ja vielä sen tajuttuanikin vähän lisää, hävisin kaksi Carcassonne-peliä, sain ja jaoin lahjoja ja riemastuin Ajattaran Joulupukki puree ja lyö -versiosta.

Tänään on lukupäivä. Olen jo pitkään herkutellut ajatuksella kiireettömästä päivästä, jolloin voin vain lukea, keittää teetä, lukea, syödä suklaata, lukea, lukea. Nyt on se päivä. Omasta kirjahyllystä löytyy lukematonta luettavaa, mutta pitihän kirjastossakin käväistä hakemassa jotain. Kun ei voi etukäteen tietää, mitä haluaa pyhinä lukea, pitää olla vaihtoehtoja! Tilasin Ntamon verkkokaupasta pari viikkoa ennen aattoa klassikon (Aaro Hellaakoski: Jääpeili) ja uutuuden (Jorma Martikainen: Möysäläisen runouden seura), mutta kumpikaan ei ehtinyt luokseni jouluksi, vaikka toisin kuvittelin. Eipä silti, on talossa runoutta tästä vastoinkäymisestä huolimattakin. Ehkä pääsen aloittamaan uuden vuoden näiden säkeiden parissa.

Riihimäen kirjastossa muistin kirjan, jota ystäväni on enemmän kuin painokkaasti suositellut minulle jo kauan sitten. Ja Eeva Kolu, jonka kirjoitustyyliä jaksan ihailla (miten joku voi olla yhtä aikaa ainakin hauska, kepeä, pohdiskeleva, itseironinen, viisas ja sympaattinen?), kirjoitti myös kyseisestä kirjasta tänä syksynä. Ja nyt kirja odotti minua kirjastossa! Kaappasin sen syliini ehdalla my precious -asenteella. Ei, ei haitannut, vaikkei ympärillä kärkkynyt ketään edes etäisesti kirjasta kiinnostunutta. Urbaani metsästäjä ja vaistot ja niin edespäin, kyllähän te tiedätte. Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on kuorrutettu suurilla odotuksilla, mutta olen luottavainen. Joulurauha ja liki 900 sivua proosaa, we have a date!

 

Joulutervehdys ja kynttiläohje

Aatonaaton tunnelmaa! Me kypsensimme juuri seitankinkkumme, ja lanttulaatikko on paistamista vaille valmiina kylmäkellarissa. Perunalaatikko imeltyy (näin toivomme) yön aikana, creme brulee -annokset hautuvat juuri uunissa. Cheviche ja graavilohikin pääsivät jääkaappiin joulupöytäpaikkaansa odotelemaan. Ai miten niin ruoka on tärkeä osa joulua?!

 

Tärkeää on myös valaista koti kynttilöillä. Kuvan pienet kynttiläiset tein ihan itse, kun aamulla greipinpuolikasta maiskuttaessani muistin Facebookissa nähneeni ohjeen. Kas: tarvitaan sitrushedelmä, terävä veitsi ja rypsiöljyä. Sitrus puoliksi, hedelmäliha ja kalvot irti – mutta pitää säästää se keskellä oleva säie (voi kertokaa, jos tiedätte miksi sitä pitäisi kutsua). On muuten helpompaa, jos kääntää puolikkaan ikään kuin nurinpäin, koverasta kuperaksi. Ja veitsen terävyys tekee myös hommasta paljon sukkelampaa. Skalpeerattua sisusta ja jäljelle jätettyä ”sydänlankaa” voi taputella kuivemmaksi talouspaperilla, eikä pahitteeksi ole jättää kuorta kuivahtamaan toviksi – muutama tuntikin on jo avuksi. Sitten vain rypsiöljyä kuoreen. Öljyä imeytyy aluksi kuoren valkoiseen osaan, joten sitä voi joutua hetken kuluttua vähän lisäämään. Mutta sitten kynttilä onkin valmis: ei muuta kuin sydänlanka palamaan!

Greipin tuoksu on lähes olematon, eli mitään vahvaa tuoksukynttilää tästä ei saa. Hedelmän reunat voisi halutessaan leikata koristeellisemmin, näissä testiversioissani mennään nyt hyvin pelkistetyllä linjalla. Kuvallinen ohje löytyy myös mm. täältä. Vielä en tiedä, kauanko ja miten nätisti nuo jaksavat palaa, mutta nyt ovat jaksaneet nelisen tuntia, eikä öljyä ole juurikaan kulunut.

Syömisen lisäksi suunnitelmissa on myös Carcassonne-pelin pelaamista. Ostimme tänään itsellemme joululahjaksi Kirkot ja kievarit -lisäosan – ennustan myöhään yöhön jatkuvia turnajaisia.

Lempeää ja rauhallista joulua, ihmiset hyvät!

Naisääniä, joululauluja

En voi olla mainostamatta! Tervetuloa huomenna Riihimäen varuskuntakirkkoon:

Ja jos seuraava viikko passaisi paremmin, niin mikäs siinä: RNL ja Solina esiintyvät tiistaina 18.12. klo 19 Hyvinkään taidemuseossa.

 

Kirkonmäeltä Italiaan

Voi olla, että olen viime päivinä laulanut ja kuunnellut musiikkia enemmän kuin lukenut tai kirjoittanut. Voi olla, ettei se haittaa lainkaan. Riihimäen naislaulajat esiintyivät sunnuntaina Riihimäen rautatieläisten soittokunnan joulukonsertissa Riksun keskuskirkossa. Siellä lauloin siis minäkin, nuotit ojennuksessa ja alttoääni avattuna. Ei voi mitään, Jouko Saaren Jouluhymnin viimeisen säkeistön viimeisten sanojen aikana liikutun aina. ”Rakkaus voittaa”, siinä lauletaan (sanat Toivo Hyyryläinen), eikä sen kummempaa tarvita, kun ääni alkaa väristä ja fraasia ei melkein pysty laulamaan niin pitkänä kuin pitäisi.

Laulaminen tekee hyvää. On ihanaa olla yksi monesta äänestä, osa äänikokonaisuutta, olla osaltaan muodostamassa jotain, mihin ei pelkän oman äänen varassa pystyisi. Keskellä ääntä.

Joululaulujen ja vaskipuhallinten soiton jälkeen siirryimme toisenlaisiin tunnelmiin – joskin vähintään yhtä lämpimiin. Kirkolta oli lyhyt matka Vihreälle talolle, jossa sunnuntaina nautittiin suomalais-italialaisesta jazztriosta nimeltä Threetaly. Koska soitto oli alkanut samaan aikaan kuin kirkkokonsertti, ehdimme kuulemaan vasta toisen setin. Mutta onneksi sentään sen! Oi onnea, kun astuu Vihreän talon hämyisään tunnelmaan, jazz soi, isäntä istuttaa meidät vapaaseen pöytään ja kantaa eteen lautaselliset pientä syötävää ja lasilliset punaviiniä.

Tuli sellainen olo, että tänä sunnuntaina on juuri oikeassa paikassa juuri oikeiden ihmisten kanssa. Ja että mikä onni, että tällaista saa kokea tässä kaupungissa, tässä tämänhetkisessä kotikaupungissa, jota edelleen opettelen tuntemaan.