Joulukonserttiin, tulkaa!

Jos joulutunnelma on vielä hakusessa ja liikutte ensi lauantaina Riihimäen suunnalla, rohkenen ehdottaa alkuiltaan jouluista menoa:

Tämä on jo toinen syksy, kun tiistai-iltani ovat vierähtäneet Riihimäen Kerhotalolla kuoroharjoituksissa. En ole vuosikausiin harrastanut mitän säännöllistä ja ohjattua, mutta nyt Riihimäen Naislaulajat ovat saaneet minut raivaamaan yhden illan viikosta täysin vapaaksi. Lauantaina 14.12. klo 17 Riihimäen Kappelikirkossa selviää, millaisia harmonioita harjoittelu on synnyttänyt. Laulamme paljon tuttuja joululauluja, mutta on mukana jokunen tuntemattomampikin sävelmä. Tontturallatuksilta vältytte, Seimen äärellä -konsertin ohjelmisto on kirkkokelpoista. Ja se ei sulje iloa pois! Olen itse innoissani joululauluistamme ja ennen kaikkea niiden hienoista sovituksista. Neliääninen laulanta, ei siinä ehdi säestyksiä kaivata! (No, on meillä muutamassa biisissä pianosäestys.)

Kuoroharrastus tuo ihmisestä uusia puolia esiin. Sävelkorva kehittyy, niin ainakin hartaasti toivon. Mutta sitä en tiennyt, että pystyn tekemään edes auttavannäköisen julisteen. Ei tuolla julkalla vuoden graafikko -palkintoja voiteta, mutta asia käynee ilmi, eikö? Eikä ihan tuhottomasti satu silmiin? Älkää pelätkö, en aio vaihtaa alaa kuitenkaan…

Tämän vuoden lempijoululaulun valinta konserttiohjelmasta on taas vaikeaa. jouluyö, juhlayö on loputtoman hieno kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta kärkeä kurottelee myös Arkihuolesi kaikki heitä. Aiemmin en kyseisestä kappaleesta juurikaan perustanut, mutta Ilmo Riihimäen tekemä kuorosovitus on niin hieno, että vanha klassikko hivelee korviani.

Joululauluisaa taidankin olla melkoinen konservatiivi – mitä vanhempi, sen parempi.

Kun joulu oli ja on

Ainakin Facebookin perusteella osa ihmisistä karistelee jo joulua pois mielestään ja kodeistaan ja näköpiiristään. Meillä moisesta ei ole edes puhuttu, ja tällä hämäläistahdilla (jonka kaksi ihan muuta kuin hämäläissyntyistä ovat omaksuneet kiitettävästi) mennään tukevasti tammikuun puolelle ennen joulukoristeiden riisumista. Ja johan vanha kansakin tiesi, että loppiaiseen asti se joulu. Tai jopa nuutinpäivään. Tätä kirjoittaessani vanha joululaulu asettelee itseään korvamadoksi – muistan, että lapsuudenkodissa kuunneltiin sellaistakin joululaulua, jossa laulettiin että ”joulu on tullut taas ja joulu on tullut taas ja pääsiäiseen asti kestää. Sitten on pääsiäinen ja sitten on pääsiäinen, jouluun asti sitä kestää.” Tuon asenteen mukaan elämä on yhtä juhlaa!

Ei joulunaikaa kuviin voi vangita, mutta ehkä pieniä tuokioita, välähdyksiä sentään. En muuten näissä kuvissakaan suostu siihen, että joulu tarkoittaa vain jouluaattoa. Kyllähän se jo aikaisemmin alkaa! Kyllähän se myöhemmin päättyy!

Etikkasipuleita Mummin reseptillä. Kuva on otettu heti purkittamisen jälkeen, eli väri on vielä hailakka. Jo parin päivän tekeytymisen jälkeen punasipulit ovat huikean värisiä – olisiko fuksia lähin sana kuvaamaan?

 

Joulukakku in the making. Silppusin kuivattuja hedelmiä ja huokailin, miten kauniilta ne näyttävät.

 

Joulutunnelmoin Manifestumin joulukonsertissa Johanneksen kirkossa Helsingissä…

 

…ja Riihimäen naislaulajien riveissä Hyvinkään taidemuseossa.

 

Tänä vuonna ei joulukuusta. Sen sijaan jouluseinä, johon kokosin korttien lisäksi joitain koristeita. Yllättävin ja liikuttavin kortti tuli Riihimäeltä Pohjoisen koulun oppilailta. Olin pitänyt heille pari runopajaa hiljakkoin, ja oppilaat yllättivät lähettämällä minulle kortin jouluksi. Runollista joulua, he toivottivat – ja vieläpä kettukortilla! (Ketuissa on jotain kiehtovaa.)

 

Ystävällä oli paitsi suloinen keittiö myös olennaisia piparkakkumuotteja.

 

”Ettekä sitten syö ennen tänne tuloanne”, samainen ystävä komensi. Hyvä kun aamupalaa uskalsin nakertaa… Kuvassa on vain minimaalinen osa ihanista tarjoiluista – ja harvinainen tilannekuva sikälikin, että skumppalasi on tyhjä.

 

Omassa joulupöydässä oli kaikkea tarpeellista riittävästi. Perunalaatikko ei ehkä yltänyt täydellisyyteen, mutta hyvää se oli silti. Ehkä ensi vuonna sitten?

 

Voi valaistus, kun et tee oikeutta punajuuriterriinille!

 

Joulupöydän jälkiruoka kirvoitti vilpittömän onnellisia huokauksia. Armaani teki elämänsä ensimmäisen creme bruleen, ja siitä tuli hillittömän hyvää. Ja (tietenkin, gnaah!) sokeripinnan tekeminen onnistui uunivastuksillakin, siihen mitään kaasutohottimia tarvita. (Sitä tässä vaan ihmettelen edelleen, että miksi minä en saanut tuollaista pintaa kun viimeksi yritin? Ai niin, eri uuni. Siitähän tässä vain on kyse. Ihan selvästi. Ja varmasti. Todellakin.) Elämän pieniin, onnellisiin luksushetkiin kuuluu se, kun saa rikkoa lusikalla creme bruleen pinnan.

 

Loma jatkuu. Ja joulukin vielä.

Naisääniä, joululauluja

En voi olla mainostamatta! Tervetuloa huomenna Riihimäen varuskuntakirkkoon:

Ja jos seuraava viikko passaisi paremmin, niin mikäs siinä: RNL ja Solina esiintyvät tiistaina 18.12. klo 19 Hyvinkään taidemuseossa.

 

Kirkonmäeltä Italiaan

Voi olla, että olen viime päivinä laulanut ja kuunnellut musiikkia enemmän kuin lukenut tai kirjoittanut. Voi olla, ettei se haittaa lainkaan. Riihimäen naislaulajat esiintyivät sunnuntaina Riihimäen rautatieläisten soittokunnan joulukonsertissa Riksun keskuskirkossa. Siellä lauloin siis minäkin, nuotit ojennuksessa ja alttoääni avattuna. Ei voi mitään, Jouko Saaren Jouluhymnin viimeisen säkeistön viimeisten sanojen aikana liikutun aina. ”Rakkaus voittaa”, siinä lauletaan (sanat Toivo Hyyryläinen), eikä sen kummempaa tarvita, kun ääni alkaa väristä ja fraasia ei melkein pysty laulamaan niin pitkänä kuin pitäisi.

Laulaminen tekee hyvää. On ihanaa olla yksi monesta äänestä, osa äänikokonaisuutta, olla osaltaan muodostamassa jotain, mihin ei pelkän oman äänen varassa pystyisi. Keskellä ääntä.

Joululaulujen ja vaskipuhallinten soiton jälkeen siirryimme toisenlaisiin tunnelmiin – joskin vähintään yhtä lämpimiin. Kirkolta oli lyhyt matka Vihreälle talolle, jossa sunnuntaina nautittiin suomalais-italialaisesta jazztriosta nimeltä Threetaly. Koska soitto oli alkanut samaan aikaan kuin kirkkokonsertti, ehdimme kuulemaan vasta toisen setin. Mutta onneksi sentään sen! Oi onnea, kun astuu Vihreän talon hämyisään tunnelmaan, jazz soi, isäntä istuttaa meidät vapaaseen pöytään ja kantaa eteen lautaselliset pientä syötävää ja lasilliset punaviiniä.

Tuli sellainen olo, että tänä sunnuntaina on juuri oikeassa paikassa juuri oikeiden ihmisten kanssa. Ja että mikä onni, että tällaista saa kokea tässä kaupungissa, tässä tämänhetkisessä kotikaupungissa, jota edelleen opettelen tuntemaan.