Juoksuaskelia kirjassa ja tosielämässä

20120818-104937.jpg

Jos joku olisi väittänyt vuosi sitten, että kesällä 2012 neiti Haanpää harrastaa juoksemista, olisin pitänyt sitä melkoisena vitsinä. (Ja niin olisi pitänyt suurin osa ystävistä ja lähisukulaisistakin.) Juokseminen. Miksi, oi miksi juoksisin yhtään mihinkään? Kävellenkin ehtii, ja jos on oikein kiire, voi polkaista fillarilla tai hypätä autoon. Juostessahan tulee hiki, ja lenkkarit ovat rumia, juoksuvaatteista nyt puhumattakaan.

Kesä 2012 on lopuillaan, ja katso: neiti Haanpää harrastaa juoksemista. Olen edelleen sitä mieltä, että jos on tarve päästä jonnekin, kävellen ehtii ja muut kulkuvälineet ovat näppärämpiä kuin suunnittelematon ja usein ei-toivottu juoksupyrähdys toivottuun kohteeseen. Olen myös edelleen sitä mieltä, että suurin osa lenkkareista on tolkuttoman rumia (hopeaa ja pinkkiä, miksi?), enkä suostu hankkimaan juoksutrikoita. (Miksi ihmisen pitäisi juosta taskuttomissa, ihonmyötäisissä tekokuituvermeissä, jotka saavat ainakin omat kinttuni näyttämään hämähäkin koivilta?) Hikikin juostessa tulee, mutta se on jollain tapaa jopa miellyttävää.

Mutta keväällä vain tuli sellainen tunne. Että jos koettaisi. Että ensimmäistä kertaa elämässä huvittaisi juosta. Ainakin kokeilla, miltä se tuntuisi. Ei siksi, että pitäisi osallistua (puoli)maratonille. Ei siksi, että pitäisi laihduttaa. Ei siksi, että joku olisi sanonut, että kyllä sinun nyt olisi hyvä vähän harrastaa liikuntaa. Vaan siksi, että se tuntui hyvältä ajatukselta. Ehkä istumatyöläisen kroppani tuli siihen tulokseen, että jonkinlainen lisärasitus tavallisen hyötyliikunnan oheen voisi tehdä hyvää. Tai sitten Riihimäen ilmastossa / vedessä on jotain erityistä…

Havaitsin, että olimme muuttaneet miltei lenkkipolun viereen – kilometrin päästä kotiovesta alkaa metsäulkoilureitti. Sinne siis. Ja mikä riemu, kun en hyytynytkään ensimmäisen sadan metrin jälkeen! Hyötyliikunnalla on kuin onkin merkitystä kunnon kannalta, en ollut päässyt ihan rapakuntoon. Ompelin itse housut juoksemista varten (niissä on taskut avainta ja puhelinta varten) ja hankin alekengät Prismasta, urheilukaupan juoksukenkähyllylle en ollut vielä valmis menemään. Ja sitä paitsi marketista sain kohtuukauniit kengät. Viime viikolla juoksin ensimmäistä kertaa yli 5 km. Enkä kävellyt metriäkään. Tosin juokseminen lienee hieman yliampuva termi, menoni on vielä rauhallista hölköttelyä – kaukana tosiurheilijoiden uljaasta askelluksesta! Mutta edistymistä havaittavissa.

Jotain innostuksestani (ja optimististani) kertoo sekin, että otin juoksuvermeet mukaan Varsovan matkalle. Käytinkö niitä kertaakaan? En. En voinut kuvitellakaan juoksevani Varsovan helteissä. Sen sijaan kävelin paljon. Ja luin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa – senhän voi melkein jo laskea juoksemiseksi, kun lukee juoksemisesta.

Uskon, että Maaninkavaara olisi ilahduttanut minua ennen juoksukokemuksianikin, mutta nyt hihittelin ehkä hivenen lisää. Oma treenaamiseni (vähän epäilyttää edes käyttää moista ilmausta) on kaukana Martti Huttusen meiningistä, eikä Martti varmasti voisi sietää tavoitteettomuuttani.

Miika Nousiainen on suosikkikirjailijoitani erityisesti huumorinsa takia. Nautin Vadelmavenepakolaisesta, ja Maaninkavaara hytkytti vielä enemmän. Maaninkavaaran toinen päähenkilö Martti Huttunen elää kestävyysjuoksulle. Kun hänen poikansa ja valmennettavansa Jarkko katoaa on Martti surun vallassa. Martin tytär Heidi päättää piristää isäänsä ja ryhtyy juoksemaan. Martti valmentaa, tietenkin. Nousiainen paisuttaa Martin pakkomielteisyyden hillittömään absurdiuteen saakka.

Maaninkavaara aiheutti ääneenlukutarpeita. ”Hei kuuntele, täällä on ihan mahtava kohta”, taisin sanoa armaalleni useammankin kerran. Ja lukea katkelmia ääneen, koska yhdessä nauraminen on vielä parempaa kuin yksin nauraminen.

Istuin tällä viikolla paikallisjunassa vastapäätä naista, joka luki Maaninkavaaraa. Myönnän: tarkkailin naisen ilmeitä. Nauraako? Hymyileekö edes? Ei. Ilmekään ei värähtänyt lyhyen lukutuokion aikana. Poistuin junasta hämmästyneenä – ja saman tien järkeilin, että nainen oli vasta kirjan alkupuolella. Kyllä hän loppua kohti alkaa tirskahdella.

Mainokset

Tietoja Päivi

Kirjallisuuden sekatyöläinen. Elämästä nauttija. Näytä kaikki artikkelit kirjoittajalta Päivi

3 responses to “Juoksuaskelia kirjassa ja tosielämässä

  • hanna

    Maaninkavaara on mahtava! Harmi kun asut eri kaupungissa, lenkkeily on kivaa ja vielä kivempaa yhdessä.:)

  • Päivi

    En tohtisi vielä lähteä kenenkään muun kanssa juoksemaan – ettei tulisi paineita vauhdista (jota ei ole)! Mutta ehkä voidaan yhteislenkkeillä välimatkasta huolimatta siten, että sovitaan aika ja juostaan tahoillamme? ;) Loppuvenyttelyt skypen kautta!

  • Terhi

    Just lenkillä mietin samaa: juoksukaveri olisi kiva (omakin vauhti on hidas)! Mutta etänä sitten. :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: