Syksy on vilahtanut sellaisella vauhdilla, että blogi on jäänyt ihan jalkoihin – vaikka olisi ollut kerrottavaakin! Kuten esimerkiksi: erityisesti nuorille suunnattu novelliantologia Likainen tusina ilmestyi heinäkuun lopulla.
Tusinan julkistustilaisuudessa vuonna 2018 heitettiin vitsi, että seuraavaksi sitten likainen tusina. Hahhah, mitähän likaiset novellit voisivat olla? Mutta niin vain ajatus jäi itämään. Keväällä 2020 laitettiin nimet papereihin, eli minä ja Riikosen Marika lupasimme toimittaa Art Houselle toisenkin nuortennovelliantologian. Jonka nimi olisi tietenkin Likainen tusina.
Noin puolitoista vuotta myöhemmin teos on valmis, kansissa, luettavissa. Kannesta ja taitosta vastaa tälläkin kertaa Samppa Ranta, ja tähänkin antologiaan löytyy opettajan oheismateriaali Art Housen sivuilta.
Tekijänkappaleet! Aina niin sykähdyttävä näky.
Likaisen tusinan kirjailijakaarti on kokonaan eri kuin Tusinan. Tälläkin kertaa kirjailjat saivat kukin oman tehtävänantonsa, ja lisäksi heidän piti miettiä, miten likaisuus näkyy novellissa – ja kirjoittaa novelli nimenomaan nuorille. Mukana on scifiä, draamaa, säenovelli, selkonovelli, fragmentaarista rakennetta, fyysistä likaa, korttien innoittama teksti… Antologian lopussa kukin kirjailija kertoo hieman tekstistään.
Vaikka itse sanonkin, niin hieno tuli!
Ja hei: nämäkin sopivat myös aikuisten luettaviksi.
Kirjoittajaoppaat kuluvat lempilukemisiini. Olen loputtoman kiinnostunut erilaisista näkemyksistä luovaan työhön, innostun uusista sanataideharjoituksista ja antaudun mukaan pohdintoihin kirjoittamisesta.
Tämän vuoden puolella olen hankkinut sanataideopashyllyyni kaksi uutta teosta: Julia CameroninKuuntelemisen polun (suomentanut Einari Aaltonen, Like 2021) ja Dorothea BrandenKuinka kirjailijaksi tullaan -kirjan (suomentanut Elina Koivunen,Pääjalkainen 2020). Cameronin teos ei ole ihan kirjoittamisopas, mutta menköön nyt siihen kategoriaan, kyse on kuitenkin luovuuteen liittyvästä asiasta. Luin kirjat peräjälkeen ja yllätyin joistain yhtäläisyyksistä.
Dorothea Brande (1893–1948) oli amerikkalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, jonka Becoming a Writer ilmestyi vuonna 1934. Vuosien kuluminen ei ole hapertanut teosta. Brande opastaa kehittämään kirjailijan temperamenttia ja saamaan yhteyttä tiedostumattomaan. Hän ohjaa sitoutumaan kirjoittamiseen ja tutkimaan omia tekstejä kriittisin silmin. Mukana on selkeitä harjoituksia, joiden avulla edetä ja tutkiskella kirjoittajanluontoaan.
Julia Cameronin menestysteoksesta Tie luovuuteen on otettu lukuisia painoksia, ja sen pääteesit toistuvat Cameronin muissakin oppaissa: aamusivut ja taiteilijatreffit ovat onnistumisen perustana. Myös Kuuntelemisen polku alkaa näiden perustyökalujen esittelyllä, ja kolmantena mukana ovat kävelylenkit.
Aamusivut ovat päivittäinen harjoitus, jossa kirjoitetaan käsin kolme sivua tajunnanvirtaa. Ne ovat pohdiskelua, oman itsen kuuntelua, havainnoinnin väline. Cameron ei epäröi julistaa aamusivujen toimivuutta, ja myös Kuuntelemisen taidossa annetaan isoja lupauksia:
”Jos kirjoittaisit niitä [aamusivuja] säännöllisesti, sinulla ei olisi koskaan ongelmia”, Cameron sanoo kollegalleen. Ja täydentää vähän myöhemmin: ”Juopottelu, ylipaino, läheisriippuvuus – aamusivuista on apua niihin kaikkiin. Meitä patistetaan lähtemään oikeaan suuntaan, ja jos se ei auta, meitä tuupataan.”
Kiinnostavaa kyllä, myös Brande neuvoo kirjoittamaan heti aamusta, sillä silloin tiedostumaton on vielä vallassa. On herättävä puoli tuntia tai jopa tuntia aiemmin kuin tavallisesti, ja ryhdyttävä mahdollisimman pian kirjoittamaan mitä tahansa mieleen tulee. Laatuvaatimuksia ei ole, eikä seuraavana päivänä ole syytä palata edellispäivän kirjoituksiin – vasta paljon myöhemmin. Brandelle aamukirjoittaminen on keino tutkia omaa kirjoittajuutta, ei kokonaisvaltainen elämänhallinnan metodi.
Toinen Cameronin perusmenetelmä on taiteilijatreffit. Ideana on tehdä kerran viikossa jotain kiinnostavaa ja kiehtovaa – yksin. Tarkoitus on saada uusia ideoita, nauttia ja tehdä ehkä jotain leikkisää, näennäisen hyödytöntäkin. Pidän ideasta kovasti. Se muistuttaa virikkeiden tarpeellisuudesta ja siitä, että on hyvä olla utelias. Brande ei puhu taiteilijatreffeistä, mutta hänkin käsittelee kirjoittamisen virkistämistä. Hän varoittaa siitä, että olisimme koko ajan sanojen ympäröimiä. Liiallinen lukeminen voi olla jopa haitaksi! Tätä väitettä ei usein oppaista löydä.
”Jos haluat virkistää kirjoittamistasi, huvita itseäsi sanattomin tavoin”, Brande neuvoo. Hän kehottaa menemään sinfoniaorkesterin konserttiin tai museoon, matkustamaan yksin bussin yläkerrassa tai istumaan itsekseen puistonpenkillä puluja tarkkaillen. Ratsastaminen, neulominen ja pasianssi mainitaan myös, kun Brande kertoo kirjailijoiden keinoista tuulettaa mieltään. Näen näissä yhtäläisyyksiä taiteilijatreffien kanssa. Ja toisaalta ne muistuttavat monista luovuuskuvauksista, joissa kerrotaan ideoiden tulevan usein silloin, kun tekee keskittyneesti jotain ihan muuta.
Näistä parista yhtäläisyydestä huolimatta Kuinka kirjailijaksi tullaan ja Kuuntelemisen polku ovat tyystin erilaiset teokset. Brande keskittyy kirjoittamiseen ja antaa käytännöllisiä neuvoja. Hän kertoo esimerkkejä kollegoistaan ja opiskelijoistaan, hän on napakka muttei suinkaan nuiva.
Suomentaja Elina Koivunen tuumii alkusanoissaan, että Branden teos poikkeaa lähes kaikista luovan kirjoittamisen opaskirjoista, sillä se ei käsittele esimerkiksi juonta, dialogia tai romaanin rakennetta, eikä se ole ”tsemppikirja” Natalie Goldbergin tai Julia Cameronin tapaan. (Goldberg-fanina vähän nyrpistän tsemppikirja-käsitteelle, minusta hänen oppaissaan on kyse paljosta muustakin, vaikka sävy onkin kannustava.) Brandella on oma lähestymiskulmansa, totta, mutta ei sanataideoppaissa suinkaan aina paneuduta proosan elementteihin. Ehkä samanhenkisiä kirjoja voisivat olla ainakin Claes AnderssoninLuova mieli, Merete MazzarellanElämä sanoiksi ja miksei myös Torsti LehtisenSanojen avaruus. Ne ovat omanlaisiaan, kyllä, mutta samantyylistä kirjoittajuuden ja luovuuden pohdiskelua niistäkin löytyy. Eikä niissäkään keskitytä teoretisoimaan yksittäisiä tarinan elementtejä kovin pitkäksi aikaa. Mikään niistä ei silti ole Branden opas, ja toivotankin Kuinka kirjailijaksi tullaan -teoksen lämpimästi tervetulleeksi opashyllyyni ja sanataidekurssieni vinkkimateriaaliksi.
Kuuntelemisen polku jäi minulle valitettavan etäiseksi. Cameron kuvaa paljon arkeaan, kertoo taajaan Lily-koirastaan, käy keskusteluita eri taiteenaloja edustavien ystäviensä kanssa, kuvailee luontoa. Kuunteleminen sinänsä on kiinnostava aihe, ja sen tietoinen kehittäminen olennaista myös kirjoittajalle. Mutta mitään kovin uutta Cameron ei tuo esiin. Jossain vaiheessa alkaa jo huvittaa, kun Cameron referoi keskusteluitaan ja jokainen puhekumppani aloittaa kertomalla, että kuunteleminen on erittäin tärkeää. Uskotaan! Kirjassa on myös harjoituksia, joissa keskitytään kuuntelemaan eri asioita, kuten ympäristöä, muita ihmisiä, omaa itseä. Osa harjoituksista auttaa havainnoimaan ja suuntamaan huomion uusiin asioihin. Mutta etenkin toisten ihmisten kuuntelemiseen keskittyvässä luvussa harjoitukset toistavat itseään:
”Kuuntele tarkkaavaisesti ystävääsi. Pane merkille, mihin hän suhtautuu intohimoisesti ja kehu hänen antaumustaan.”
”Puhu kahden kesken ystäväsi kanssa. Ole tarkkaavainen ja pane merkille hänen innostuksensa. Esitä kysymyksiä saadaksesi hänet vielä enemmän ulos kuorestaan.”
Ehkäpä Kuuntelemisen polusta silti vielä jää jotain joko omaan kirjoittamiseen tai opetustyöhön, ainakin hieman jatkokehiteltynä. Branden kirjan ajatuksista tulen varmasti puhumaan opettaessani.
Ahne kun olen, jään jo odottelemaan seuraavia sanataideopasjulkaisuja. Lisää, lisää!
Instagramin joogakuvien yhteydessä näkyy toisinaan teksti #yogaeveryday. Ihanko joka ikinen päivä, olen epäillyt. Ja ehkä vähän kadehtinutkin, etenkin silloin, kun oma harjoitus on ollut takkuista ja tauot venyneet yhä pidemmiksi.
Viime vuoden lopulla tein asanaharjoitusta olohuoneessa, kun ajatus iski. Entä, jos kokeilisin joogata joka päivä? Vuodenvaihde lähestyi, ja päätös tuntui sopivalta uudenvuodenlupaukselta. Vähän epäilyttävältäkin, sillä tiedän kapinanhaluni kaikkea ”pakko tehdä asia X joka päivä” -juttuja kohtaan. Olisiko jokapäiväisyys liian ankaraa?
Minulla ja ystävälläni on tapana nimetä vuosia etukäteen, teemoittaa ne jotenkin. On ollut liikkeen vuosi, skumppavuosi, taiteen vuosi ja sensellaista. Nimeäminen on toive: tätä haluan enemmän, tätä kohti toivon meneväni. Päätin, että vuosi 2021 olkoon tasapainon vuosi. Niin henkisen kuin fyysisen.
Ostin muistikirjan ja kirjasin siihen oman #joogaajokapäivä-ajatukseni säännöt eli mitä jokapäiväinen jooga tarkoittaa:
asanaharjoitusta
meditaatiota tai
jooga-aiheisen kirjallisuuden lukemista (tai podcastin kuuntelua yms.)
Harjoituksen pituudella ei ole merkitystä. Se voi olla parin minuutin hengitysharjoitus, tunnin flowjooga tai jotain ihan muuta. Olennaisempaa on, että joka päivään kuuluu jonkinlainen tietoinen joogahetki.
Tiedän, etten jooga ole vain asanoita, mutta minulle fyysinen liike on tärkeä muistutus kaikesta muustakin joogaan liittyvästä. Itsensä kuuntelemisesta, mielenrauhasta, asioiden hyväksymisestä – ja tasapainon etsimisestä. Ja siitä, etten todellakaan kuvittele tietäväni, mitä kaikkea jooga pitää sisällään.
Teen muistikirjaan merkinnän joka päivä. Kerron, mitä tein ja miltä tuntui. Myönnetään, olen hilpeän ylpeä itsestäni, sillä toistaiseksi olen pitänyt päätöksestäni kiinni. Olen tehnyt asana- tai meditaatioharjoituksen (tai molemmat) joka päivä. Minimissään harjoitus on ollut parin tasapainoasanan mittainen oppituntien välissä, pieni tovi itselle ja keskittymiselle. Mutta yleensä viivyn joogamatolla pidempään.
Koska joogaharrastukseni ulottuu vuosien taakse, jotain tietoa on ehtinyt kertyä. Pystyn suunnittelemaan asanaharjoituksen itsenäisesti, jos tarvitsee. Ja mielelläni välillä improvisoinkin senhetkiseen fiilikseen sopivan sarjan. Mutta tylsää olisi, jos vain itseni varassa olisin.
Tilasin syksyllä PlayPauseBe-joogakortit, joiden avulla olen rakennellut harjotuksia. YouTuben joogavideot ovat osoittautuneet suureksi avuksi ja iloksi. Eniten olen katsonut Yoga with Kassandra -kanavan videoita. Pidän Kassandran tavasta ohjeistaa: hän on selkeä, lämmin ja antaa usein riittävästi vaihtoehtoisia asentoja vaikeammille asanoille. Alkuvuodesta osallistuin Ivalo Yogan meditaatiokurssille, ja juuri pari päivää sitten tilasin Om Yoga -koulun videopankin huhtikuun ajaksi.
Etäjoogailuun opin jo muutama vuosi sitten. Epäsäännölliset työajat ja yleinen laiskuus lähteä liikuntapaikkoihin saivat minut tajuamaan, että kotona harjoittelu on vallan toimiva ratkaisu minulle. Toki välillä olisi hyvä käydä livetunneilla, jossa kokenut ohjaaja voisi puuttua mahdollisiin virheasentoihin tai antaa henkilökohtaisia vinkkejä. Ehkä sitten, kun korona helpottaa.
Työhuoneeni on joogasalini. Mahdun juuri sopivasti levittämään mattoni ja pötköttämään lattialla. Jos levitän käteni, joudun vähän sovittelemaan, etten vahingossa osu huonekaluihin. Seisaalla ollessa kannattaa tarkistaa, etten huitaise kattolamppua. Huoneessa ei ole vapaata seinäpintaa, jota vasten voisi vaikkapa harjoitella käsilläseisontaa. Olosuhteet eivät ole aivan ideaalit, mutta riittävän hyvät. Haaveilen kyllä asunnosta, jossa olisi iso huone vain joogaa ja vaikka tanssimista varten… mutta iloitsen pienestä tilastanikin. Joogablokit, joogavyö, liukumaton matto ja meditaatiotyyny ovat aina lähettyvillä kirjahyllyn alakaapissa. Usein laitan aromadiffuuserin taustalle pöhisemään, mikäli se ei ole saanut tuprutella jo työpäivän aikana.
Toistaiseksi jokapäiväisyys on toiminut mainiosti. Tietenkin joukkoon mahtuu muutama päivä, jolloin ei olisi huvittanut ihan hirveästi tai jolloin olen aikatauluttanut päiväni niin, ettei joogahetkelle ole kunnolla tilaa. Mutta ikinä ei ole harmittanut, että tulipas meditoitua tai liikuttua. (Pelkää joogalukemista sisältäviä päiviä ei ole vielä kertynyt.) Enkä myöskään ole unohtanut joogata! Sitä epäilin etukäteen eniten.
Päätin tammikuussa, etten ota ennen-kuvia. Toisaalta olisi kiinnostavaa seurata omaa kehittymistä visuaalisesti, mutta toisaalta en halua ohjata harjoitteluani liikaa ulkoiseen. Teen mitä teen, opin ja kehityn omaan tahtiini. Saan jo varpaistani kiinni helpommin kuin kolme kuukautta sitten, mutta se ei ole päätavoitteeni. Alkuvuoden harjoitus on ollut rauhallista, paljon yin-joogaa tai muuten hitaampaa liikettä. Nyt, kenties kevään innoittamana, dynaamisempikin harjoitus on alkanut kiinnostaa. Onneksi ei tarvitse valita vain yhtä tyyliä.
Tasapainon vuosi. Liikettä kehoon ja mieleen, tasapainoa kaiken tekemisen ja olemisen suhteen. Ei tähän savottaan yksi vuosi riitä, mutta jospa ainakin jotain tapahtuisi.
Seuraava ihka oma kirjani ilmestyy syksyllä 2021 Art Housen kustantamana. Olen jo nähnyt kirjan kannen, muokannut kustannustoimittajani kanssa katalogitekstiä ja lähettänyt pari kirjailijakuvaa. Vaikka viime syksynä allekirjoitettu kustannussopimuskin valoi uskoa ja toi konkretiaa, tämä vaihe toi sitä lisää. Nyt tähän on sotkettu jo muitakin ihmisiä! Ja kohta kirja näkyy kustantamon katalogissakin! Kaikelle kansalle!
Kirjoittamisen prosessi on minusta äärimmäisen mielenkiintoinen aihe. Mm. Eeva Åkerbladin blogissa on mainio tiivistys kirjoittamisen vaiheista, ja Anneli KannonNousee hirmuinen prosessi on teksti, johon palaan. Olen lukenut luovuusteorioita ja kirjailijoiden työpäiväkirjoja. Prosesseissa on aina jotain tuttua ja aina jotain omanlaistaan. Se kiehtoo minua.
Olen jo luopunut siitä kuvitelmasta, että voisin joskus tietää varmasti, miten oma kirjoitusprosessini etenee. Se kun keksii joka kerta uusia jujuja. Tutut elementit pysyvät, mutta jonkin vaiheen kesto onkin jotain ihan muuta kuin ennen tai hyviksi luullut juminpurkukeinot eivät toimikaan.
Tämän käsikirjoituksen kanssa on ollut jo monenlaista. Innostusta, pidättelyä (kun ihan vielä ei ollut viisasta aloittaa), sujumista, hurmaantunutta lähdekirjojen lukemista, innokasta kirjoittamista, tuskailua aikataulujen kanssa (heippa hei, viime marraskuu, jolloin en kirjoittanut käytännössä mitään), oivalluksia, kokeiluja. Muistan, miten ihanaa joulukuun alussa oli päästä kirjoittamaan, kun sitä ennen kaikki aika oli mennyt muihin asioihin. Muistan helpotuksen, kun tekstiä syntyi, vihdoinkin sille oli tilaa.
Mutta tammikuussa fiilis oli toisenlainen. Olin viettänyt joululomaa, levännyt kunnolla. Olin saanut Suomen tietokirjailijoilta apurahan, jonka turvin kirjoittaa alkuvuosi. Deadline siinsi tarpeeksi etäällä – ei paniikkia mutta ymmärrys, että ei tässä toimettomana kannata olla. Olin saanut kannustavaa ja rakentavaa palautetta niin ystävältä kuin kustannustoimittajalta. Ja sitten mikään ei tuntunut toimivan.
Kirjoittaminen ei vain tökkinyt, se tuntui vastenmieliseltä. Keksin sijaistoimintoja. Printtasin tekstin, koska toivon sen auttavan. Ei auttanut. Piirtelin nuolia ja kirjoitin marginaaliin kysymyksiä, mutten osannut jatkaa. Kirjoitin päiväkirjaan, että mikä on kun en saa tekstistä otetta. Luin liuskojani ja tiesin, että jotain pitää tehdä – mutta mitä ja miten?
Olen tietoisesti yrittänyt välttää keskeneräisen tekstini haukkumista. Kyllä, sen on vaiheessa, se on osin jäsentymätöntä, sieltä puuttuu asioita, väitteiden perusteet onnahtelevat eivätkä lauseet ole aina mallikelpoisia. Ja niin pitääkin olla, sillä teksti on KESKEN. Se on versio, se on prosessissa, se on vasta muotoutumassa. Minua ei auta eikä kannusta, jos nimittelen tekstiäni hirveäksi tai kuraksi tai paskaksi, tai itseäni huonoksi kirjoittajaksi joka ei osaa mitään. (Niinkin on kyllä tullut tehtyä – mutta kuten todettua, se ei edistä kirjoittamistani, päinvastoin. Tulee vain surkeampi olo.)
Pyrin olemaan armollinen ja näkemään prosessin vaiheita. Arvostamaan sitä, että tiedostossa on edes hataraa viritelmä, josta voi vielä kasvaa oikea luku. Anne Lamott kirjoittaa mainiossa kirjoittajaoppaassaan ensimmäisistä karmeista versioista, first shitty drafts. Ne kuuluvat asiaan, niistä täytyy aloittaa. Koska ilman sitä ensimmäistä, haparoivaa versiota ei voi kirjoittaa toista, kolmatta, neljättä versiota.
Silti keskeneräisyyden sietäminen on välillä vaikeaa. Etenkin, jos ei saa tekstiä liikahtamaan. Tietää vain, että jokin on pielessä muttei pysty tarkentamaan, mikä.
Oma jumini talttui tällä kertaa pienellä huijauksella. Koska vanhan muokkaaminen ei sujunut, päätin jättää sen tuonnemmaksi ja kirjottaa uutta – sitäkin tarvittiin. Ja koska monikymmensivuisen tiedoston avaaminenkin kauhistutti, loin jokaiselle uudelle luvulle uuden tiedoston. Sillä tavoin edessäni oli aina hallittavan kokoinen tekstikappale. Muutama sivu, kyllä tämän kanssa pärjätään! Minä vain tätä pientä välilukua tässä kirjoitan, en sen enempää!
Toinen keinoni oli lukea. Etenkin esseitä, omakohtaisia tekstejä, tietokirjallisuutta jossa kertoja on mukana. Olin pohtinut paljon sitä, missä määrin oma kokemukseni on kiinnostava. Miksi minä olisin kiinnostava? Teki mieli vain paeta faktojen alle. Muiden kirjoittamista kirjoista muistin, miten tärkeää omakohtaisuus on. Se, että on itse läsnä, pohtimassa ja kutsumassa lukijaa keskusteluun.
Nyt käsikirjoituksen deadlineen on alle kuukausi. Huomasin viime viikolla, että sisäinen editoijani alkaa olla hereillä. Tervetuloa, teki mieli huutaa, sinua onkin odotettu. Ensi töikseen se yhdisti kaksi lukua, joiden tiesinkin kuuluvan yhteen mutten ollut hahmottanut, miten ne voisi lomittaa. Sittemmin editoija on tarttunut muihinkin lukuihin ja keksinyt jopa pari väliotsikkoa. (Se on saavutus, sillä otsikointi on tuskallista.) Välillä se täydentelee lukuja ja antaa minun lukea vielä paria lähdekirjaa.
En tiedä, millaisia yllätyksiä prosessiin ehtii vielä tulla. Mutta prosessissa ollaan ja pysytään, ja käsikirjoitus valmistuu tavalla tai toisella. Yritän olla ihan zen ja cool ja peace and love. Kyllä tämä tästä.
Yksi alkuvuoden lempirutiineistani: menneen vuoden lukemisten tutkiminen ja numeroistaminen. Vuorossa on siis katsaus lukuvuoteen 2020 numeroiden kera. Aiempien vuosien tilastoinnit löytyvät avainsanalla lukupäiväkirja.
Kuten tavallista, mukana ovat vain kokonaan luetut (tai kuunnellut) kirjat. Mukana ei ole arvostelupalveluun lähtettyjä tekstejä tai kirjoituskilpailun esiraatihommissa luettuja käsikirjoituksia tai muutakaan ei-vielä-julkaistua.
Lasken äänikirjojen kuuntelun lukemiseksi. Viime vuonna en eritellyt, mitkä kirjat kuuntelin ja mitkä luin e-kirjana – nuo molemmat ovat samaa kategoriaa. Tänä vuonna taidan merkkailla äänikirjatkin erikseen.
Vuonna 2020 luin kirjoja noin 37 165 sivun verran. Sanon noin, koska ihan kaikissa ei ollut sivunumeroita. Alusta loppuun luin 160 kirjaa.
Aiempien vuosien perusteella osasin arvella, että tietty tuttuus kirjavalinnoissa jatkuu: uutta kotimaista, eniten proosaa ja naisten kirjoittamaa. Näin olikin, mutta joitain yllätyksiäkin mukaan mahtui.
Tietokirjojen osuus kasvoi, ja kaikista luetuista niiden osuus oli 33 %. Ylivoimainen ykkönen on kaunokirjallinen proosa, 52 %. Runot ja sarjakuvat saivat 14 %, ja viimeiseen prosenttiin jää jokunen kuvakirja. Yli 60 % luetuista oli naisten (tai naisoletettujen) kirjoittamia, mieheksi olettamieni osuudeksi jäi 29 %.
Eniten yllätti ääni- ja e-kirjojen iso osuus: peräti 43 % (eli 69 kappaletta!) kaikesta lukemastani olen joko kuunnellut tai lukenut e-kirjana. Alkuvuoteen mahtuu vielä jokunen kirjastosta lainattu e-kirja, mutta toukokuussa tapahtuu käänne: otin kokeiluun Suomalainen Plus -lukuaikapalvelun. Olin epäileväinen, sillä en ollut aikaisemmin kokenut äänikirjoja omakseni, ja kännyän ruudulta lukemiseenkaan en ollut ihastunut. Mutta nyt kävi toisin. Äänikirjat ovat ihania kävelylenkeillä ja neuletöiden parissa, mutta vielä enemmän olen lukenut kirjoja juuri siltä parjaamaltani älypuhelimen ruudulta.
Todennäköisesti ruudulta lukemista on lisännyt eräs ikävä riesa: yövalvominen. Se, kun herää aamuyöllä neljän-viiden aikaan eikä saa nukahdettua uudelleen. Paitsi parin tunnin kuluttua, kun herätyskellon soimiseen ei olekaan enää kovin pitkä aika… Paperikirjaa varten pitäisi sytyttää valo (mikä kuulemma ei siippaa haittaisi), mutta puhelimen ruutu ei valaise yhtä ärhäkkäästi. Ja niinpä olen käyttänyt aamuyön tunteja lukemiseen. Etenkin kevyehköt käännösromaanit ovat sopineet niihin erinomaisesti.
Kesällä vaihdoin lukuaikapalvelun BookBeatiin. Syy oli hyvin käytännöllinen: hinta. Siipalla oli jo BookBeat-tili, ja siihen oli mahdollista tehdä perhetilaus, jota Suomalainen Plussalla ei ollut.
Lukuaikapalvelu on varmasti vaikuttanut kirjavalintoihini jonkin verran. Keväällä, kun kirjastot olivat tyystin kiinni, oli ihanaa valita laajoista valikoimista uutuuksia ja tuntemattomia houkutuksia. Etenkin amerikkalaisia, viihteellisehköjä romaaneja on hyvin tarjolla ja tyrkyllä, ja niihin olenkin tarttunut tavallista useammin. Toisaalta olen lukenut myös esseitä ja nuortenkirjoja, eli yksipuoliseksi ei ole päässyt. Mutta luulenpa, että käännöskirjojen aiempaa isompi osuus lukemistani liittyy lukuaikapalveluihin. Toisaalta nautin myös osan paperisista sarjakuvistani ja tietokirjoistani englannin kielellä. Kotimaisen kirjallisuuden osuus on silti iso: 66 %.
Uutuuskirjat kuuluivat lukuvaliooni yhä ja edelleen. Neljä kymmenestä luetusta oli julkaistu vuonna 2020, ja 48 % 2010-luvulla. Ennen vuotta 2000 ilmeistyneitä nimikkeitä oli alle kymmenen.
Kuukausissa oli eroja. Tammikuu oli lukumäärällisesti vaisuin, kahdeksan luettua teosta. Sivumäärällisesti heinäkuu oli alhaisin, 1914 sivua. Myös marraskuussa oli hiljaista, yhdeksän kirjaa ja parisen tuhatta sivua. Enkä ihmettele. Tammikuut ovat minulle perinteisesti laiskoja lukukuukausia – en tiedä, miksi. Heinäkuussa lomareissu hidasti lukemista, ja kaiken nähdyn ja koetun keskellä kirjat jäivät vähän sivummalle. Marraskuussa puolestaan rämmin upottavan työsuon keskellä, enkä iltaisin jaksanut juuri muuta kuin Netflixiä katsella.
Aktiivisin kuukausi oli joulukuu: 22 luettua kirjaa, 5019 sivua. Osinhan kuukausikohtaiset luvut myös valehtelevat: olen saattanut lukea 400-sivusesta kirjasta valtaosan edellisessä kuussa, mutta koska viimeiset sivut luetaan seuraavan kuun puolella, teos kirjataan sinne.
Lukuvuosi 2020 näyttää hyvältä. Sinne on mahtunut kaikenlaista: esseitä, tutkimustietoa, runoja, uudelleen luettuja teoksia, YA-kirjallisuutta, kotimaisia romaaneja, englanninkielistä sarjakuvaa, pienkustanteita, ystävien kirjoittamia kirjoja, säeromaaneja, novelleja, sanataideoppaita ja mitä vielä.
Samaa toivon lukuvuodelta 2021. Ja yhden lukemiseen liittyvän uudenvuodenlupauksenkin olen tehnyt. Koska tyypillinen lukemani kirja on 2000-luvulla ilmestynyt, noin 200-sivuinen naisen kirjoittama teos, aion muistutella itseäni myös näihin tavanomaisuuksiin sopimattomista kirjoista. Lupaan, että vuonna 2021 pyrin lukemaan ainakin yhden Kalle Päätalon kirjoittaman romaanin. Olen jo hakenut kirjastosta Iijoki-sarjan aloitusosan. Huonemiehen poika ilmestyi vuonna 1971, ja siinä on rapsakat 600 sivua.
Eilen listasin viisi top kolmosta tältä vuodelta, jatketaan samaan tapaan:
6. Kuvataide-elämykset
Tommi Toija: Omia kuvia, Hämeenlinnan taidemuseo. Oli työlauantai Hämeenlinnassa, ja olin päättänyt mahduttaa työpäivän ja kotiinpaluun väliin visiitin Hämeenlinnan taidemuseoon. Mietin, miten vastaanottavainen olen opetustuntien jälkeen, mutta turhaan. Tommi Toijan maalaukset ja etenkin toiseen kerrokseen sijoitetut veistokset riemastuttivat. Inhimilliset, hassutkin veistoshahmot olivat sympaattisia kohdattavia, joista saattoi nähdä uusia puolia kunhan malttoi pysähtyä katsomaan. Yhdessä huoneessa pienet veistokset miltei täyttivät lattian, ja niiden keskellä sai kävellä. Olla yksi niistä?
Jussi TwoSeven: All Is One, Kimmo Pyykkö -taidemuseo. Kevään koronarajoitteita oli purettu, ja kesäkuussa oli hyvä hetki pistäytyä Kangasalla – päästä pitkän tuntuisen tauon jälkeen taidenäyttelyyn. Jussi TwoSevenin katutaidevaikutteiset teokset olivat isoja ja vaikuttavia. Luontokappaleet ja urbaanit maisemat kävivät vuoropuhelua ja esittivät suoria kysymyksiä ihmisen toiminnasta. Näyttelyyn muuten pääsee edelleen, museon sivuille on koottu verkkonäyttely teoksista.
Galleria Kone, Hämeenlinna. Myönnetään, nyt vähän oikaisen – mutta on mahdotonta valita vain yhtä Koneen näyttelyä tai toisaalta täysin erottaa niistä siitä kontekstista, jossa ne koen. Olen pitänyt Galleria Koneessa kokoontuvaa kirjoittajakurssia vuodesta 2013. Idea on yksinkertainen: kokoonnumme kerran kuussa kirjoittamaan senkertaiseen näyttelyyn tavalla tai toisella liittyviä tekstejä. Tutustun aina näyttelyyn etukäteen ja mietin jokusen kirjoitustehtävän ja keskusteluaiheen. Ja sitten vietän ryhmän kanssa 90 minuuttia galleriatilassa, teosten keskellä. On huimaa, miten teokset saavat uusia syvyyksiä ja tulkinnat laajenevat, kun tekstejä luetaan ja peilataan ympärillä oleviin töihin. Näyttelyt tuntuvat läheisemmiltä ja niiden teemat koskettavat vahvemmin kuin tavallisesti. Kirjoituksia Koneesta -kurssi on minulle tärkeä tapa kokea kuvataidetta ja saada yhteys muihin.
7. Parhaat hetket yksin
Näitä miettiessäni havaitsin, että vuonna 2020 yksinoloon liittyy usein käveleminen. Kävelylenkit ovat olleet tapa viettää tovi itsekseni, ajatella kaikenlaista tai kuunnella äänikirjaa.
Eräänä toukokuun alkupuolen päivänä oli sen verran lämmin, että pakkasin reppuuni teetermarin ja kirjan, hain kaupasta evääksi suklaapatukan – ja ostin käsidesiä. Kaipasin kahviloita, mutta ne olivat kiinni. Niinpä kävelin Koskipuistoon, täytin kuksani teellä ja annoin auringon lämmittää puistonpenkillä istuessani. Koskipuisto oli melko hiljainen, satunnaiset ohikulkijat ohittivat kaukaa. Joku puhui kovaan ääneen puhelimessa vähän kauempana. Ilmassa oli kevään tuntua, vaikka sää vielä viileä olikin. Koronakevään outous leijui kaikkialla, mutta silti tuossa puistohetkessä oli vapautta.
Kesäkuun alussa kävelin Mältinrantaan. Eväiden kanssa, tietenkin. Edellisenä päivänä oli ollut Annikin runofestivaalin suora lähetys, jonka olin juontanut. Tapahtuma toteutettiin ilman yleisöä ja striimattiin YouTubeen. Päivä oli lämminhenkinen ja onnellinen, ja seuraavana päivänä tarvitsin aikaa kaiken tapahtuneen sulatteluun. Kävelin Pinninkadun Runopuu-muraalin ja Ranta-Tampellan Tärkeitä asioita -teoksen kautta Mältinrannan uimapaikan tienoille, katselin ohikulkevia ihmisiä ja punatiilisiä rakennuksia. Tuntui hyvältä ihan vain olla, rauhoittua, hymyillä tapahtuneille asioille.
Kaupin lenkkipolut kulkevat Näsijärven kupeessa, ja olenkin alkanut kutsua rantakallioita Tampereen parhaaksi teehuoneeksi. Välillä (liian harvoin!) otan suunnaksi järvenrannan ja istahdan harmaille kallioille nauttimaan teetä kiireettä. Välillä kuuluu ohikulkevien lenkkeilijöiden puhetta tai kävelysuvojen suihketta, joskus jonkun koira pyrkii moikkaamaan istuskelevaa ihmistä, joskus joku ihminenkin jää juttusille. Mutta useimmiten saan olla yksikseni. Kuuntelen laineita, katselen pilviä, tunnustelen tuulta. Hengittelen.
8. Juomareseptit
Orange bitter. Törmäsin jossain drinkkiohjeeseen, jossa lorautettiin hieman orange bitteriä juomasekoitukseen. Nettihaku tuotti joukon ohjeita, miten tätä ainetta voisi tehdä itsekin. Siispä kokeilemaan. Lopputuloksena on oiva, varsin appelsiininen mauste, jota en suosittele sellaisenaan nautittavaksi vaan nimeomaan drinkkien osana. Tilkkanen esimerkiksi Negroniin sopii vallan mainiosti. Sovelsin David Lebowitzin ohjetta, mutta monia muitakin reseptejä löytyy.
Mustikkalikööri. Pakastimessa lojui muutaman vuoden takaista mustikkasatoa – miksipä en kokeilisi liköörin tekemistä niistä? Kääpiölinnan köökissä -blogissa on lukuisia ohjeita ja vinkkejä liköörien valmistamiseen, ja heidän neuvoillaan valmistuikin pieni satsi mustikkalikööriä. Väri on todella tumma, mustikkaisen violetti ja maku kaukana esansseista.
Kaneliviski. Ostimme joskus Rocket Cat -nimistä juomasekoitusta, jossa maistuivat kaneli ja viski. Fireball on tunnetumpi versio tästä, mutta Rakettikissaan mieltyneinä emme ole hankkineet sitä baarikaappiimme. Loppuvuodesta havahduin miettimään, miten vaikeaa omatekoisen kaneliviskin valmistaminen nyt sitten voisi olla. Ensimmäisessä kokeilussa viskin sekaan meni muutama ceyloninkanelitanko. Kumariinia vähemmän, mutta niin myös makua. Toisessa kokeilussa vaihdoin kanelin kassiakaneliin, ja johan alkoi kaivattu maku löytyä! Viski ja kaneli saivat maustua noin viikon, jonka jälkeen lisäsin joukkoon sokerisiirappia. Joissain ohjeissa juomaa maustetaan appelsiinilla tai chilillä, itse en kaivannut mitään ns. ylimääräistä. Mutta kukin omien makunystyröidensä mukaan.
9. Kestävimmät kirjoitusvirheet
Oma nimi. Miten monta kertaa olenkaan kirjoittanut sähköpostin loppuun Päii, Pväivi tai Päiiv. How hard can it be?
Kurja kurjallisuus. Etenkin kännykällä kirjoitettaessa klassikko. Kirjoista tulee kurjia, kirjallisuudesta kurjallisuutta, kiitos iin ja uun vierekkäisyyden näppäimistössä. Vai olisiko Freudilla jokin muu selitys?
Luultavasti en vain tunnista omia perusmokiani tai kiinnitä niihin tarpeeksi huomiota, sillä en osaa nimetä kolmatta selkeää vakiomokaa. Mutta tiedän, että etenkin väsyneenä kirjaimet menevät helposti sekaisin. Mutta lähinnä koneella kirjoittaessani, eivät käsin kirjoitettuna! Kaksoiskonsonantit vaihtavat paikkaa (kenkä onkin keknä) tai diftongin toinen vokaali karkaa väärään kohtaan (voitelu onkin votielu).
10. Levyt
En seuraa uutta musiikkia aktiivisesti, olen säännönmukaisesti pihalla uusista bändeistä ja artisteista. Mutta ilahdun, kun löydän jotain itselleni uutta – oli se ilmestynyt vuonna 2020 tai kymmeniä vuosia aikaisemmin.
Antti Tuisku: Valittu kansa. Antti Tuiskun musiikki ei ole ollut minulle erityisen läheistä koskaan – paitsi nyt. Kun Valittu kansa -albumi ilmestyi alkuvuodesta, laitoin sen itsellenikin yllätykseksi soimaan. Ja hurmaannuin. Välillä mahtavaa discotykitystä, sitten taas balladimpaa, ja pikkuisen räpäytystäkin. Levyn kaikki kappaleet käsittelevät tavalla tai toisella uskontoa ja/tai hengellisyyttä, ja välillä mukana on hienoa itseironiaa. Lyriikat ovat oivaltavia ja intertekstuaalisuus toimii. Motherfucking aamen tälle.
Matthew Halsall & The Gondwana Orchestra: Into Forever. Tämä jazzlevy karkasi kuunnelluimpien joukkoon vähän vahingossa. Luultavasti Spotify suositteli sitä jollain listallaan, ja nappasin levyn tarkempaan soittoon. Välillä keinun mukana, välillä vain fiilistelen.
Minnie Riperton: Come to My Garden. Miten tämä levy on voinut mennä ohitseni? Mutta onneksi tajusin sen olemassaolon tänä vuonna. Ripertonin esikoisstudioalbmi vuodelta 1970 tarjoaa soulhenkistä meininkiä ja Ripertonin upeaa ääntä. Ah.
Sellainen(kin) oli vuosi 2020. Listojen painopiste on muualla kuin töissä, ehkä juuri siksi, että erilaiset työpaineet ja -sumat ovat leimanneet tätä vuotta. Ja kuitenkin olen saanut tehdä hienoja juttuja sanataiteen parissa. Ehkä bonuslistaksi kuuluukin tiivis työasioiden top 3 -lista: Kariston kirjoituskilpailun esiraatityö – Kaksi allekirjoitettua kustannussopimusta – Suomen tietokirjailijoilta saatu apuraha ensi vuoden työskentelyä varten. Kirjaprojekteista lisää tuonnempana, lupaan!
Heippa vaan, vuosi 2020. Oli, noh, monipuolista ja unohtumatonta, monella tapaa.
Miten tiivistää monin tavoin yllättävä vuosi 2020? Ei mitenkään. Mutta kokosin muutaman top 3 -listan tämän vuoden asioista. Asiat eivät välttämättä ole parhausjärjestyksessä, ovatpahan vain kärkikolmikossa tasavahvoina.
Neuletyöt
Maailman synty -villapaita. Ensimmäinen kirjoneulevillapaitani, luulisin. Olin kuvitellut, etteivät kirjoneuleet ja ylipäätään isot neuletyöt ole minun juttuni, mutta tätä tein riemumielin.
Anna huolia hevosen -villapaita. Kun eka kirjoneule meni ihan kivasti, voikin jo lupautua tekemään toisen lahjaksi kaverille, eikö? Ystäväni Marika Riikonen julkaisi tänä vuonna kaksi esikoiskirjaa (miksi tyytyä yhteen), molemmat hevosaiheisia. Oli aika selvää, että tämä paita kuuluu hänelle.
Suolaulu-villapaita. Lisää kirjoneuletta! Ja edellisiä ohuemmalla langalla! Neulekuvion kanssa oli välillä hiki, mutta lopputuloksesta tuli ihana.
Kaikki edellämainitut kuuluvat Jenna K:n (Instagramissa nimellä @ihtiriekkoknits) Neulottu Kalevala -projektiin, ja ohjeet löytyvät Ravelrysta.
2. Itse leivotut kakut
Kyllä, minäkin aloin leipoa tavallista enemmän, kun koronakevät iski.
Appelsiinikakku. Kuivakakku kuulostaa masentavalta, mutta sen ei tarvitse olla sitä. Kamomillan konditorian appelsiinikakku on helppo, eikä sen ainesosia tarvitse metsästää kaukaa. Useimmiten korkeintaan appelsiini puuttuu. Ja tämä kakku sopii myös vegaanille. Jouluna vaihdoin sokerin fariinisokeriin ja kuorrutin komeuden Biscoff-tahnalla. Toimii.
Kolmen ainesosan limettipiirakka. Tämäkin vaatii joitain tunteja odottelua, mutta lopputulos on erittäin hyvä. Limetit voi vaihtaa sitruunaan, ja jos ainesosat puolittaa, saa oikein soman piirakan, joka sopii mainiosti 20-senttiseen vuokaan. Sitrus taittaa makeutta, jota tässä piirakassa kyllä riittää.
Valkosuklaajuustokakku. Tämäkään ei vaadi mahdottomasti osaamista – suklaan sulattaminen lienee vaativin osuus. Ja se, että kakun pitää antaa hyytyä rauhassa. Liivatteiden kanssa ei tarvitse läträtä, täyte asettuu muutoinkin. Kuvan kakku on koristeltu valkosuklaarouheella ja salmiakki-lakritsi-suklaapalloilla, mmm.
3. Parhaat hankinnat
Harkitsin otsikoivani tämän listan ”parhaat hankinnat joita ilmankin voisi elää”, mutta enpäs nyt viitsi nimitellä näitä turhakkeiden sukulaisiksi. Kyllä, ilmankin voi elää, mutta nämä ovat sulostuttaneet arkeani todella paljon. Ja se ei ole pikkujuttu se.
Diffuuseri. Harkitsin aromadiffuuserin hankkimista yli vuoden, kunnes tänä syksynä tein ostopäätöksen. Esinettä kutsutaan meillä kotoisesti Pöfiksi, ja se tupruttelee yleensä työhuoneessa arkipäivinä. Olen pitänyt eteeristen öljyjen hankkimisen yllättävän maltillisena (hyvä minä!), mutta muutama vaihtoehto toki löytyy. Suosikkituoksuni on mänty.
Robotti-imuri. Tästä haaveilin vuosikausia, mutta jostain syystä epäilin, toimisiko se mattojen kanssa ja huonekalujen seassa. Kyllä toimii. Imurimme nimettiin Ridgeksi, ja se siivoaa aina yhtä tarmokkaasti. Imurointi oli eniten inhoamani kotityö, mutta Ridgen käynnistäminen ei harmita. Väitän, että kotona on Ridgen ansiosta pölyttömämää kuin ennen.
Pesupussi. Kuulostaa tylsältä eikä mitenkään juhlavalta, tiedetään. Toinen pesupussi roikkui kuukausia kauppalistalla, mutta aina se joko unohtui tai sitten kaupassa ei ollut pesupusseja. Kesälomamatkalla Kittilässä poikkesimme Tiinan torilla (vai mikähän sen nimi oli…), puodissa, jossa myytiin ns. kaikkea. Ja kas: siellä oli myös pesupusseja! Villasukat, sukkahousut, kasvomaskit ynnä muut pussipesua arvostavat tekstiilit kiittävät. Tai minä ainakin.
4. Matkakohteet
Saana. Meidän oli tarkoitus kiivetä Saanan huipulle vasta saapumistamme seuraavana päivänä, mutta säätiedotus enteili sadetta ja surkeutta. Nyt sen sijaan oli mukavan aurinkoista. Joten miksipä emme tuntikausien autossa istumisen jälkeen lähtisi tunturin lakea kohti? Vähän iltayhdeksän jälkeen olimme suihkineet yllemme hyttyskarkoitteita ja varanneet mukaan juotavaa ja syötävää. Vanhan laulun mukaan Kilpisjärven mahtava Saana on ”tunturi tuimien tuulien”, mutta me osuimme paikalle, kun oli erittäin tyyntä. Takit ja huivit saivat pysyä repussa, lämpöä riitti. Kellonajasta johtuen Saanalla oli melko vähän ihmisiä mutta hyttysiä sitäkin enemmän. (Kuvista voi bongailla photobombaavia inisijöitä!) En tiedä, mitä odotin, mutta sain paljon: kauniinlämpimän yöttömän yön valon, upeat maisemat, vapauden ja rakkauden tunteen.
Helvetinkolu. Syyskuussa teimme retken Helvetinjärven kansallispuistoon Ruovedelle. Pakkasimme eväät mukaan ja hurautimme kohti Helvettiä. (Matkakohteen nimestä saa loputtomasti enemmän tai vähemmän hyviä vitsejä.) Matkamusiikiksi laitettu Spotify-lista oli hengessä mukana, ja päräytti AC/DC:n Highway to Hellin soimaan, kun käännyimme Helvetinkoluntielle. Kiersimme neljän kilometrin mittaisen Helvetistä itään -luontopolun ja nautimme näköalapaikalla termarikaffeet. Varsin sopiva reippailu lempeänä syyskuun päivänä.
Yltä ja alta, Up and Under. Pääsiäiseksi haaveiltu kylpyläreissu muuttui lähimatkailukohteeksi. Sopivaa kohdetta googlaillessani löysin Nancy HoltinYltä ja alta -maataideteoksen. Jostain syystä sen olemassaolo oli mennyt kokonaan ohi – ja asiahan piti korjata. Termoskaffeet ja käsidesi mukaan, juhlan hengessä myös muutama pieni suklaamuna. Aurinkoinen kevätpäivä oli otollinen käveleskelyyn ja teoksen ihmettelyyn. Myöhemmin teimme vielä toisenkin reissun samoihin maisemiin, ja kiipesimme läheisen Puuvuoren laelle.
Matkakohde-kategoria on paha, tekisi mieli lisätä siihen paljon enemmän kohteita! Kuten Rovijoen putous ja Yykeänperä Norjan puolella, Posion Riisitunturi, Tampereen hautausmaat tai Pölkinvuoren kasvimaailma Urjalassa.
5. Tapahtumatta jääneet tapahtumat
Luovan kirjoittamisen kurssi Valamossa. Olin unelmoinut Valamossa käymisestä ja Torsti Lehtisen kirjottajakurssista jo pitkään, ja toukokuussa 2020 haaveeni piti vihdoinkin toteutua. Ilmoittauduin kurssille kuukausia etukäteen ja selvittelin, miten pääsisin julkisilla perille. Kurssi peruuntui.
Syksyn kirjamessut. Jo vuosikausien ajan syyskauden ohjelmaani ovat kuuluneet kirjamessut niin Turussa kuin Helsingissä. Olen haastatellut kirjalijoita, välillä ollut itsekin haastateltavana. Pidän messuhaastatteluiden tekemisestä, niissä on ihanaa iloa uusista kirjoista ja parhaimmillaan lyhyet haastattelutkin kasvavat ihaniksi keskusteluiksi. Mutta kuten tiedämme, Turun messut jäivät kokonaan pois ja Helsingissä messuttiin virtuaalisesti. Katselin menoa kotisohvalta.
Taidekaaren sanataidepajat kolmasluokkalaisille. Minä ja kaksi kollegaani olimme valmistautuneet kiertämään kaikissa Tampereen kolmosluokissa pitämässä tunnin mittaiset sanataidepajat. Työhuoneessani oli yli 600 tehtävämonistetta oppilaille jaettavaksi. Vain muutamaa päivää ennen pajarupeaman alkua kaikki peruttiin.
Päiviä 