Teetä, kahvia, huhtikuun valoa

Tunnit, päivät, viikot, kuukaudet vierivät hätkähdyttävän nopeasti. On tekemistä, on  hyviä ihmisiä, on kasvava valon määrä ja kevään ilo. Kirjoitan liian paljon sähköposteja ja palautteita, liian vähän omaa käsikirjoitusta. Silti en haluaisi upota vain kässäriin, silti luotan siihen, että deadlineen mennessä on riittävän valmista. Olen joko saavuttanut jonkinasteisen zenin tai todellisuudentajuni on hämärtynyt.
Vaikka ruoka on tärkeä asia, kaksi juomaa ryhdistää päiviäni: tee ja kahvi. Olen hiljalleen ottanut kahvikupillisen päivärutiineihini mukaan – en ihan joka päivä, mutta aika usein. Kahvinkeitto on projekti: jauhan pavut myllyssä, keitän kahvin mutteripannulla, lämmitän kauramaidon pienessä kasarissa ja vaahdotan sen, kaadan kahvin ja maidon isoon mukiin ja ripotan päälle kanelia tai kaakaojauhetta. Yksi kupillinen on riittävästi, enempää kofeiinia en useimmiten siedä.

Teetä voi juoda paljon enemmän. Nyt kuluu mustaa chaita ja vihreää kirsikkateetä, iltaisin kamomillaa. Läppärin äärellä on orpo olo, jos vieressä ei ole teemukillista.


Luettavat kirjat, lehdet, tekstit hiipivät työhuoneesta muihinkin huoneisiin, mutta se tuntuu kotoisalta. Selailen kirjoja, joiden vuoro ei ole vielä, painan sormenjäljen kanteen, vilkaisen ihan vähän vaan. Unohdun kirjoittamaan päiväkirjaa ja toisaalta unohdan kirjoittaa päiväkirjaa. Ehkä kaikki onkin ihan tasapainossa.


Säläsilppupäivä

Taas niitä työpäiviä, jolloin tuntuu, ettei ole saanut aikaiseksi mitään. Tunnit ovat kuluneet ja kaikki on kesken, levällään, hajallaan.

Ja kuitenkin taidan olla väärässä. Olen keskustellut ensi syksyn opetusryhmistä, hahmotellut kollegan kanssa kirjaideaa, kysellyt tapahtumanjärjestämiseen liittyviä asioita, varannut kokoustilan, tilannut kirjoja, valmistellut apurahahakemusta, vastaillut sähköposteihin, tarkistellut päivämääriä. Sälää ja silppua, sitähän riittää. Ja koska se on pientä ja muka nopeasti hoidettavaa, sen tekemistä ei arvosta. (Nopeus on aina suhteellinen käsite – ja kun näitä mukanopeita pikkujuttuja kertyy päivään riittävästi, aikaa kyllä hujahtaa.) Laiska töitään luettelee, niinpä – mutta joskus on pakko, että tajuaisi jotain tehneensäkin.

IMG_5996

Sen kun jaksaisi aina muistaa, että moni työprojekti on kuin elefantti. Muistattehan sen vanhan vitsin, jossa kysytään, kuinka elevantti syödään. Pala kerrallaan, kuuluu vastaus. Niin ne isommat työtkin hoidetaan. Pala kerrallaan. Sälä ja silppu kerrallaan. Ja jossain vaiheessa niistä hitusista koostuu isompi kokonaisuus. Seuraava opinkappale olisikin se, miten pysähtyä juhlistamaan niitä harvoja hetkiä, kun jotain todella valmistuu. Sillä niin todellakin kannattaa tehdä, siksi erityisestä tapauksesta on kysymys.

Mutta siihen asti muistuttelen itseäni pienten asioiden tekemisestä. Kaikki liittyy kaikkeen, asiat valmistuvat vähän kerrallaan. Johan tänäänkin lensi yksi post it -lappu roskiin, koska – hurraa! – olin tehnyt kaikki siihen raapustetut asiat!


Helmet-lukuhaaste 2016!

Olettehan jo kuulleet tämän vuoden Helmet-lukuhaasteesta? Viime vuonna haaste sai suuren suosion, ja niinpä kirjastolaiset ovat päättäneet ottaa uusiksi tänä vuonna – uusin haastein toki. Haasteessa on 50 erilaista tapaa valita luettavaa, mm. ruuasta kertova kirja, kirjan päähenkilö on unelmatyössäsi tai kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.

Olin kyllä tietoinen haasteesta viime vuonna, mutta en osallistunut siihen. Nyt printtasin lukuhaasteen muistikirjan väliin taitettavaksi, ja saanpa siihen jo ensimmäisen merkinnänkin: Tero Tähtisen esseeteos Virginian hiukset osuu kohtaan ”kokoelma esseitä tai kolumneja”. Se sopisi myös kategoriaan ”kirjassa joku kuolee” tai jopa ”kirjassa ollaan avaruudessa”, toki myös ”suomalaisesta miehestä kertova kirja” olisi mahdollinen, mutta enpä taida ruksia kuin yhden kohdan tällä kertaa.

Luin Tähtisen kirjan yhdessä päivässä. Aloitin laivalla Tallinnasta Helsinkiin, jatkoin junassa Helsingistä Riihimäelle, luin kotisohvalla ja sängyssä. Takakansi määrittää kirjan lyyriseksi, ja siitä on helppo olla samaa mieltä. Aiheet vaihtelevat kuulennosta eläinten tietoisuuteen, runoudesta parisuhdekriiseihin. Tähtinen viittaa paljon muihin kirjoittajiin ja herättää halun tutustua näihinkin teoksiin.

Tätä kirjaa luin kynä kädessä. Piti saada alleviivata, että löydän tietyt kohdat vielä myöhemminkin. Sellaiset, jotka jäivät mietityttämään. Sellaiset, jotka ovat niin kovin totta. Sellaiset, joissa on tavoitettu jotain olennaista. ”Hiljainen mieli on minun todellinen kotimaani” toistuu useassa tekstissä. Kotimaasta ja kodista voisin kirjoittaa oman pitkän bloggauksen joskus… Mutta on hyvä välillä pysähtyä kysymään, mikä on minun kotini, mikä on minun kotimaani. Mistä se syntyy?

Ja muuten: miksi kirjaa pitää alleviivata lyijykynällä (tai puuvärillä)? Muutoin kirjoitan aina kuulakärkikynällä tai tussilla, mutta niillä alleviivaaminen tuntuu jotenkin väkivaltaiselta teolta. Lyijykynän jälki ei kerää liikaa huomiota, mutta näkyy kuitenkin, muistuttaa, että tässä kohtaa hidastin, pysähdyinkin.


Ääneen

Suurin osa siitä, mitä kirjoitan, on tarkoitettu luettavaksi paperilta tai näytöltä. Minä naputtelen sanoja omassa hiljaisuudessani, lukija lukee omassa hiljaisuudessaan. Joskin hiljaisuus ainakin omalla kohdallani on näennäistä: päässä käy välillä kova meteli, saatan puhua ääneen, huokailla, hakeutua kahvilaan kuullakseni elämää ympärilläni. Mutta teksti, se on mukahiljaisena merkkijonona.

Luulen, että jotain tapahtui syksyllä, kun kirjoitin tekstin nimeltä Seitsemän kohtausta eron jälkeen. Lähetin sen ensin WhatsAppin ääniviestinä ystävälleni testikuunneltavaksi, sitten luin sen syyskuun Proosekko-iltamassa ja myöhemmin Orivedellä Luovan kirjoittamisen opettamisen päivien open micissä. Tiesin, että tämä teksti pitää lukea ääneen. Tämä teksti on tarkoitettu kuultavaksi, ei luettavaksi.

Joulukuussa kirjoitin muistikirjaan hajanaisia teksti-ideoita. Lähdin kasvattamaan yhtä, jonka työnimeksi annoin Vuosikatsaus 2015. Tekstiä oli vain vähän, kun tiesin: tämäkin pitää kuunnella, ei lukea paperilta.

Molemmat tekstit voisivat olla totta. Ehkä ne vähän ovatkin. Mutta se ei ole olennaista.

Vaivasin paljon päätäni miettimällä, mitä nämä nyt sitten ovat. Runoa? Nnnooo… ei kai. Proosaa? Tavallaan, mutta ei ihan kuitenkaan. Proosarunoa? Tuskin. Fragmentaarista proosaa? Ehkä. Genremäärittelykään ei lopulta ole olennaista.

Lupasin itselleni, että ennen kuin vuosi vaihtuu, nauhoitan tekstit ja – iik – julkaisen. Ei se niin vaikeaa voi olla, ajattelin, ja salaa ehkä toivoin, että GarageBandin käyttö olisi sittenkin ylivoimaista tai mikrofoni ottaisi hirveästi hälyääntä eikä koko jutusta tulisi tekniikan takia mitään. Kysyin itseltäni, miksi nämä pitäisi jakaa muillekin. Ketä kiinnostaa? Ja eikö julkistettavien tekstien pitäisi olla aivan erityisen hyviä? Luin Hesarista jutun, jossa Jari Tervo sanoi kirjoittamisen olevan kehtaamislaji. No niin, siitä sait, tokaisin ääneen. Kehtaa nyt vaan.

Luin, kuuntelin, muokkasin, otin uusiksi, testasin, kuuntelin. Ääneen lukeminen on tuttu metodi, käytän sitä usein, kun täytyy editoida tekstiä. Ääneen lukeminen paljastaa asioita, joita paperia tai näyttöä tuijottamalla ei huomaa. Kuunnellessa huomio kiinnittyi muuhunkin kuin sisältöön: Miksi ääni narisee? Ei saa niellä lopputavua! Kylläpä hymy kuuluukin äänessä. Virhe! Toinen! Kehtaa nyt vaan, toistin.

Siellä ne nyt ovat, Seitsemän kohtausta eron jälkeen ja Vuosikatsaus 2015. Ei äänimaisemia, ei alkumusiikkeja. Vain ihmisääni. Saa kuunnella.


Joulukalentereita

Se aika vuodesta, kun tarvitaan kalenteri. Ensi vuoden kalenterin olen jo hankkinut, tietenkin. Olisi mahdotonta olla ilman moista enää tässä vaiheessa vuotta! Turkuhan minut tänäkin vuonna pelasti. Kirjamessujen ohessa oli aikaa piipahtaa Pienessä kirjakaupassa, ja siellä se minua odotti: pieni ja nätti Paperblanksin kalenteri, jonne olen raapustanut tulevia menoja ahkerasti.

Vaikka älykäs puhelimeni tietääkin paljon elämästäni, sähköiseen kalenteriin en ole vielä halunnut siirtyä. Minusta on mukavaa nähdä käsinkirjoitettuja merkintöjä paperilla, yliviivauksia, puhelinnumeroita, mahdollisia keikka-ajatuksia ynnä muita. Saisihan nuo kaikki sähköiseenkin kalenteriin, mutta… Ei vielä.

Mutta tarkoitukseni oli kirjoittaa joulukalenterista. Viime vuonna tein teejoulukalenterin blogiin, tänä vuonna vinkkaan muualta saatavista kirjallisista kalentereista.

Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66 ry tarjoaa kirjallisen joulukalenterin kaikille halukkaille. Olemme valinneet jäsentemme lähettämästä tuotannosta 24 tekstiä viemään kohti joulun tunnelmaa. Joulukalenterin voi tilata sähköpostiin maksutta lähettämällä viestin ”tilaan joulukalenterin osoitteeseen kirjailijayhdistysvana@gmail.com. Tekstit ilmestyvät myös Vanan facebook-sivuille. Joulukalenteri on maksuton eikä sido yhtikäs mihinkään.

Toinen kalenterivinkki on kirjan muotoinen. Kirjailija Kirsi Pehkoselta on ilmestynyt lyhytproosateos Lahja, joka sisältää 24 joulutarinaa aikuisille. Tekstit ovat lyhyitä ja sopivat vaikka ääneen luettaviksi. Nautiskele yksin tai seurassa! Minulla on ollut ilo olla jonkin verran mukana kirjan käsikirjoitusvaiheessa, ja olenkin riemuissani, että kirja on nyt päässyt muidenkin lukijoiden ulottuville.

Muita kirjallisia joulukalentereita? Saa vinkata!


Edes pari runoa

Pakko myöntää: oma kirjoittaminen on jäänyt monen muun hyvän ja kiinnostavan asian jalkoihin viime viikkoina. Harmittaa, mutta onneksi tiedän, ettei tilanne ole ikuinen. Painopisteet vaihtelevat, ja paluu tekstin äärelle tuntuu hyvältä, kun on välillä askarrellut muiden juttujen parissa.

Tänään pinosin pari kirjanselkämysrunoa, kun pääsin toisen ihmisen kirjahyllyn äärelle. Muiden hyllyistähän tekee ihan eri löytöjä kuin omistaan!

  
Ennen aamunkoittoa

kaikki on totta.

Ikaroksen meri, suuri tulva,

Satu-Ruijan maa:

Hardcore zen.

  
Pienet jumalat, herrakansa viidakossa:

Ystäväni Che, Robinson ja Perjantai, Juha, Robin Hood.

Riittää jo!

Kuinka asiat ovat?

Voisiko elämä voittaa?


Kirjoja, kirjailijoita ja 60-lukua

Luvassa kissanhännännostoa ja kulttuurimainostusta.

Perjantaille osuu kolme tapahtumaa, joihin olen tavalla tai toisella sormenjälkeni painanut. Hämeenlinnassa vietetään 28.8. Taiteiden Yötä, jolloin kaupunki on täynnä taide- ja kulttuuritapahtumia. Kirjallisuuden ystävillekin on tarjolla paljon ja kaikenlaista, mutta muina tapahtumanjärjestäjinä vinkkaan, että Kirjan Yössä on aika komea ohjelma. Itsepä suunnittelin. En tänä vuonna kapua itse Vanaja-salin lavalle puhetta johtamaan, vaan otan hyvän paikan katsomosta ja annan muiden puhua viisaita. Sillä mitä muuta voi olla luvassa, kun esiintyjäjoukko on näin hieno: Aleksis Salusjärvi, Miina Supinen, Kirsti Ellilä, Ville-Juhani Sutinen, Elina Hirvonen, Olli Löytty, Minna Lindgren, Reidar Palmgren ja Hannu Väisänen. Kirjan Yö alkaa klo 18 ja päättyy iltayhdeksän aikoihin – tämä yö sopii iltaunisillekin.

Samoihin aikoihin, klo 19 ihan lähistöllä on kirjallista ohjelmaa Sibeliuksen ystäville. Yhdessä Marika Riikosen kanssa toimittamani Sanasinfonia-kokoelman tiimoilta järjestetään toinen Sibelius sanoin ja sävelin -ilta. Tällä kertaa Janneen liittyviä novellejaan ovat lukemassa ainakin Anneli Kanto, Jarkko Martikainen ja Miina Supinen. Kuulijoita hemmotellaan myös elävällä pianomusiikilla, josta vastaa Erkki Korhonen. Marika juontaa, koska minä olen kiinni Vanaja-salissa.

Vapaa pääsy, kaikkiin edellämainittuihin tapahtumiin.

Perjantaina saa myös ensi-iltansa näytelmä, jonka parissa hikoilin viime kesänä. (Hikoilu johtui enemmän helteistä kuin tehtävän tuskallisuudesta, huomautettakoon.)

PuputtiJuliste

Puputin kulmalla tavataan! perustuu riihimäkeläisten 60-luvulla nuoruuttaan eläneiden tarinoihin ja muistoihin. Viime kesänä luin ja tein muistiinpanoja, googlasin 1960-luvun listahittejä ja elokuvia ja vuosilukuja, selasin Riihimäen historiasta kertovia kirjoja ja luin saamiani päiväkirjoja, noita kallisarvoisia aarteita. Kuuntelin Ylen Elävästä arkistosta uutistenlukijan ääntä, kun hän kertoi Kennedyn kuolemasta, tutkin oppikoulun pääsykokeisiin valmentavia vihkosia, katselin vanhoja valokuvia. Ja välillä jututin näitä 60-luvun nuoria, jotka kertoivat mitä mainioimpia tarinoita nuoruudestaan. Näistä aineksista sommittelin näytelmän, joka saa ensi-iltansa tulevana perjantaina 28.8. Riihimäen Nuorisoteatterin esittämänä.

Oliko nuorten elämä toisenlaista 60-luvulla nykypäivään verrattuna? Tietenkin oli. Ja sitten kuitenkin… Jotkut asiat eivät muutu, soi taustalla Beatles tai Haloo Helsinki, oli yllä kellohame tai leggingsit. Suuret kysymykset pysyvät: Kuka olen? Minne olen menossa? Mitä on rakkaus? Mitä haluan elämältäni?

Aika mukava viikko tiedossa. Tältäkö siis tuntuu, kun saa poimia työnsä hedelmiä ihan sylikaupalla, niin, ettei kaikkeen edes mukaan ehdi? ;)


%d bloggers like this: