Tullaan tutuiksi

Hohoo, se on ilmestynyt! Olemassa! Painettu! Käyttäjien ulottuvilla! Tullaan tutuiksi – 55 tapaa tutustua on harjoituskirja kaikenlaisten ryhmien ohjaajille, opettajille, vetäjille. Kirjan harjoitusten tavoitteena on helpottaa tutustumista ja ryhmäytymistä.

Myönnän, ryhdyin kokoamaan opasta ihan itsekkäistä syistä. Joka syksy, kun useampi sanataideryhmä alkaa pienen ajan kuluessa, olen saman kysymyksen äärellä: millaisia tutustumisharjoituksia teettäisin? Ja sitten sitä huomaa jumittavansa samojen harjoitusten parissa, kun kiireen keskellä ei muista mitään muuta. Siksi tämä harkkakirja. Että olisi vaihtoehtoja. Että voisi kokeilla jotain uutta. Että muistaisi, että harjoituksia on enemmän kuin ne kaksi, jotka muistuvat mieleen. Ja onhan niitä enemmän kuin 55, ihan varmasti, mutta tässä nyt edes ne 55 ensi alkuun.

Vaikka minä olen sanataideohjaaja, harjoitukset on koottu sillä meiningillä, että näitä voi käyttää kaikenlaisissa ryhmissä, olipa niiden varsinaisena aiheena kansantanssi, espanjan alkeet, johtajuus tai villiyrtit. Tutustuminen on tärkeää jokaisessa ryhmässä.

IMG_7743.JPG

Tullaan tutuiksi (tai TuTu, kuten omissa muistiinpanoissani ja tiedostoissani lukee) löytyy hyvin varustelluista verkko- ja kivijalkakirjakaupoista. Jos se ei ole hyllyssä, hyvä kauppias varmasti tilaa sen. Ja jos tulee kursseilleni tai koulutuksiini, kannattaa kysäistä, olisiko minulla yhtäkään myyntikappaletta mukana.

Mainokset

Tapahtuu!

Seuraavien parin viikon aikana kapuan lavalle useaan kertaan juontajan ominaisuudessa. On iso ilo juontaa hienoja kirjallisuustapahtumia, toivottaa tervetulleeksi upeita esiintyjiä, innostua yhdessä yleisön kanssa ohjelmatarjonnasta. Tässäpä kolme kovaa kirjallisuustapahtumaa, ehkäpä tapaamme ainakin jossain näistä:

Keskiviikkona 8.6. seilataan Vanajavedellä kirjallisella risteilyllä. Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66 ry:n yhdessä Hopealinjan kanssa järjestämällä iltaristeilyllä kuullaan kirjailijoita ja nautitaan hämäläismaisemista. Nälkäisille on tarjolla myös buffetpöytä herkkuineen.KESÄRISTEILY, pienempi

Lauantaina 11.6. suuntana on Tampere ja Annikin Runofestivaali. Ohjelmaa on 11 tunnin ajan ja päätösklubi päälle, ja esiintyjälistalta löytyy Annikille ominaiseen tapaan huippunimiä ja yllätyksellisyyttä. Tämän vuoden teemana on Runoilija vieraissa, ja runous yhdistyykin ainakin kuvataiteeseen, musiikkiin ja perfomanssiin.

Lahden Runomaraton käynnistyy perjantaina 17.6. Ugrijhlilla ja jatkuu Runon hehkulla lauantaina 18.6. Monipuolista ohjelmaa on lapsille ja aikuisille, esiintyjiä meiltä ja muualta. Lauantaina ratkeaa myös runovideokilpailun voittaja. 12 parasta videota ovat katsottavissa Etelä-Suomen Sanomien sivuilla.

Ostos-tv:n hengessä tekisi mieli sanoa, että eikä tässä vielä kaikki – mutta jospa tältä erää kuitenkin. Palataan muihin tapahtumiin tuonnempana. Sillä niitä riittää!


Teetä, kahvia, huhtikuun valoa

Tunnit, päivät, viikot, kuukaudet vierivät hätkähdyttävän nopeasti. On tekemistä, on  hyviä ihmisiä, on kasvava valon määrä ja kevään ilo. Kirjoitan liian paljon sähköposteja ja palautteita, liian vähän omaa käsikirjoitusta. Silti en haluaisi upota vain kässäriin, silti luotan siihen, että deadlineen mennessä on riittävän valmista. Olen joko saavuttanut jonkinasteisen zenin tai todellisuudentajuni on hämärtynyt.
Vaikka ruoka on tärkeä asia, kaksi juomaa ryhdistää päiviäni: tee ja kahvi. Olen hiljalleen ottanut kahvikupillisen päivärutiineihini mukaan – en ihan joka päivä, mutta aika usein. Kahvinkeitto on projekti: jauhan pavut myllyssä, keitän kahvin mutteripannulla, lämmitän kauramaidon pienessä kasarissa ja vaahdotan sen, kaadan kahvin ja maidon isoon mukiin ja ripotan päälle kanelia tai kaakaojauhetta. Yksi kupillinen on riittävästi, enempää kofeiinia en useimmiten siedä.

Teetä voi juoda paljon enemmän. Nyt kuluu mustaa chaita ja vihreää kirsikkateetä, iltaisin kamomillaa. Läppärin äärellä on orpo olo, jos vieressä ei ole teemukillista.


Luettavat kirjat, lehdet, tekstit hiipivät työhuoneesta muihinkin huoneisiin, mutta se tuntuu kotoisalta. Selailen kirjoja, joiden vuoro ei ole vielä, painan sormenjäljen kanteen, vilkaisen ihan vähän vaan. Unohdun kirjoittamaan päiväkirjaa ja toisaalta unohdan kirjoittaa päiväkirjaa. Ehkä kaikki onkin ihan tasapainossa.


Säläsilppupäivä

Taas niitä työpäiviä, jolloin tuntuu, ettei ole saanut aikaiseksi mitään. Tunnit ovat kuluneet ja kaikki on kesken, levällään, hajallaan.

Ja kuitenkin taidan olla väärässä. Olen keskustellut ensi syksyn opetusryhmistä, hahmotellut kollegan kanssa kirjaideaa, kysellyt tapahtumanjärjestämiseen liittyviä asioita, varannut kokoustilan, tilannut kirjoja, valmistellut apurahahakemusta, vastaillut sähköposteihin, tarkistellut päivämääriä. Sälää ja silppua, sitähän riittää. Ja koska se on pientä ja muka nopeasti hoidettavaa, sen tekemistä ei arvosta. (Nopeus on aina suhteellinen käsite – ja kun näitä mukanopeita pikkujuttuja kertyy päivään riittävästi, aikaa kyllä hujahtaa.) Laiska töitään luettelee, niinpä – mutta joskus on pakko, että tajuaisi jotain tehneensäkin.

IMG_5996

Sen kun jaksaisi aina muistaa, että moni työprojekti on kuin elefantti. Muistattehan sen vanhan vitsin, jossa kysytään, kuinka elevantti syödään. Pala kerrallaan, kuuluu vastaus. Niin ne isommat työtkin hoidetaan. Pala kerrallaan. Sälä ja silppu kerrallaan. Ja jossain vaiheessa niistä hitusista koostuu isompi kokonaisuus. Seuraava opinkappale olisikin se, miten pysähtyä juhlistamaan niitä harvoja hetkiä, kun jotain todella valmistuu. Sillä niin todellakin kannattaa tehdä, siksi erityisestä tapauksesta on kysymys.

Mutta siihen asti muistuttelen itseäni pienten asioiden tekemisestä. Kaikki liittyy kaikkeen, asiat valmistuvat vähän kerrallaan. Johan tänäänkin lensi yksi post it -lappu roskiin, koska – hurraa! – olin tehnyt kaikki siihen raapustetut asiat!


Helmet-lukuhaaste 2016!

Olettehan jo kuulleet tämän vuoden Helmet-lukuhaasteesta? Viime vuonna haaste sai suuren suosion, ja niinpä kirjastolaiset ovat päättäneet ottaa uusiksi tänä vuonna – uusin haastein toki. Haasteessa on 50 erilaista tapaa valita luettavaa, mm. ruuasta kertova kirja, kirjan päähenkilö on unelmatyössäsi tai kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.

Olin kyllä tietoinen haasteesta viime vuonna, mutta en osallistunut siihen. Nyt printtasin lukuhaasteen muistikirjan väliin taitettavaksi, ja saanpa siihen jo ensimmäisen merkinnänkin: Tero Tähtisen esseeteos Virginian hiukset osuu kohtaan ”kokoelma esseitä tai kolumneja”. Se sopisi myös kategoriaan ”kirjassa joku kuolee” tai jopa ”kirjassa ollaan avaruudessa”, toki myös ”suomalaisesta miehestä kertova kirja” olisi mahdollinen, mutta enpä taida ruksia kuin yhden kohdan tällä kertaa.

Luin Tähtisen kirjan yhdessä päivässä. Aloitin laivalla Tallinnasta Helsinkiin, jatkoin junassa Helsingistä Riihimäelle, luin kotisohvalla ja sängyssä. Takakansi määrittää kirjan lyyriseksi, ja siitä on helppo olla samaa mieltä. Aiheet vaihtelevat kuulennosta eläinten tietoisuuteen, runoudesta parisuhdekriiseihin. Tähtinen viittaa paljon muihin kirjoittajiin ja herättää halun tutustua näihinkin teoksiin.

Tätä kirjaa luin kynä kädessä. Piti saada alleviivata, että löydän tietyt kohdat vielä myöhemminkin. Sellaiset, jotka jäivät mietityttämään. Sellaiset, jotka ovat niin kovin totta. Sellaiset, joissa on tavoitettu jotain olennaista. ”Hiljainen mieli on minun todellinen kotimaani” toistuu useassa tekstissä. Kotimaasta ja kodista voisin kirjoittaa oman pitkän bloggauksen joskus… Mutta on hyvä välillä pysähtyä kysymään, mikä on minun kotini, mikä on minun kotimaani. Mistä se syntyy?

Ja muuten: miksi kirjaa pitää alleviivata lyijykynällä (tai puuvärillä)? Muutoin kirjoitan aina kuulakärkikynällä tai tussilla, mutta niillä alleviivaaminen tuntuu jotenkin väkivaltaiselta teolta. Lyijykynän jälki ei kerää liikaa huomiota, mutta näkyy kuitenkin, muistuttaa, että tässä kohtaa hidastin, pysähdyinkin.


Ääneen

Suurin osa siitä, mitä kirjoitan, on tarkoitettu luettavaksi paperilta tai näytöltä. Minä naputtelen sanoja omassa hiljaisuudessani, lukija lukee omassa hiljaisuudessaan. Joskin hiljaisuus ainakin omalla kohdallani on näennäistä: päässä käy välillä kova meteli, saatan puhua ääneen, huokailla, hakeutua kahvilaan kuullakseni elämää ympärilläni. Mutta teksti, se on mukahiljaisena merkkijonona.

Luulen, että jotain tapahtui syksyllä, kun kirjoitin tekstin nimeltä Seitsemän kohtausta eron jälkeen. Lähetin sen ensin WhatsAppin ääniviestinä ystävälleni testikuunneltavaksi, sitten luin sen syyskuun Proosekko-iltamassa ja myöhemmin Orivedellä Luovan kirjoittamisen opettamisen päivien open micissä. Tiesin, että tämä teksti pitää lukea ääneen. Tämä teksti on tarkoitettu kuultavaksi, ei luettavaksi.

Joulukuussa kirjoitin muistikirjaan hajanaisia teksti-ideoita. Lähdin kasvattamaan yhtä, jonka työnimeksi annoin Vuosikatsaus 2015. Tekstiä oli vain vähän, kun tiesin: tämäkin pitää kuunnella, ei lukea paperilta.

Molemmat tekstit voisivat olla totta. Ehkä ne vähän ovatkin. Mutta se ei ole olennaista.

Vaivasin paljon päätäni miettimällä, mitä nämä nyt sitten ovat. Runoa? Nnnooo… ei kai. Proosaa? Tavallaan, mutta ei ihan kuitenkaan. Proosarunoa? Tuskin. Fragmentaarista proosaa? Ehkä. Genremäärittelykään ei lopulta ole olennaista.

Lupasin itselleni, että ennen kuin vuosi vaihtuu, nauhoitan tekstit ja – iik – julkaisen. Ei se niin vaikeaa voi olla, ajattelin, ja salaa ehkä toivoin, että GarageBandin käyttö olisi sittenkin ylivoimaista tai mikrofoni ottaisi hirveästi hälyääntä eikä koko jutusta tulisi tekniikan takia mitään. Kysyin itseltäni, miksi nämä pitäisi jakaa muillekin. Ketä kiinnostaa? Ja eikö julkistettavien tekstien pitäisi olla aivan erityisen hyviä? Luin Hesarista jutun, jossa Jari Tervo sanoi kirjoittamisen olevan kehtaamislaji. No niin, siitä sait, tokaisin ääneen. Kehtaa nyt vaan.

Luin, kuuntelin, muokkasin, otin uusiksi, testasin, kuuntelin. Ääneen lukeminen on tuttu metodi, käytän sitä usein, kun täytyy editoida tekstiä. Ääneen lukeminen paljastaa asioita, joita paperia tai näyttöä tuijottamalla ei huomaa. Kuunnellessa huomio kiinnittyi muuhunkin kuin sisältöön: Miksi ääni narisee? Ei saa niellä lopputavua! Kylläpä hymy kuuluukin äänessä. Virhe! Toinen! Kehtaa nyt vaan, toistin.

Siellä ne nyt ovat, Seitsemän kohtausta eron jälkeen ja Vuosikatsaus 2015. Ei äänimaisemia, ei alkumusiikkeja. Vain ihmisääni. Saa kuunnella.


Joulukalentereita

Se aika vuodesta, kun tarvitaan kalenteri. Ensi vuoden kalenterin olen jo hankkinut, tietenkin. Olisi mahdotonta olla ilman moista enää tässä vaiheessa vuotta! Turkuhan minut tänäkin vuonna pelasti. Kirjamessujen ohessa oli aikaa piipahtaa Pienessä kirjakaupassa, ja siellä se minua odotti: pieni ja nätti Paperblanksin kalenteri, jonne olen raapustanut tulevia menoja ahkerasti.

Vaikka älykäs puhelimeni tietääkin paljon elämästäni, sähköiseen kalenteriin en ole vielä halunnut siirtyä. Minusta on mukavaa nähdä käsinkirjoitettuja merkintöjä paperilla, yliviivauksia, puhelinnumeroita, mahdollisia keikka-ajatuksia ynnä muita. Saisihan nuo kaikki sähköiseenkin kalenteriin, mutta… Ei vielä.

Mutta tarkoitukseni oli kirjoittaa joulukalenterista. Viime vuonna tein teejoulukalenterin blogiin, tänä vuonna vinkkaan muualta saatavista kirjallisista kalentereista.

Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66 ry tarjoaa kirjallisen joulukalenterin kaikille halukkaille. Olemme valinneet jäsentemme lähettämästä tuotannosta 24 tekstiä viemään kohti joulun tunnelmaa. Joulukalenterin voi tilata sähköpostiin maksutta lähettämällä viestin ”tilaan joulukalenterin osoitteeseen kirjailijayhdistysvana@gmail.com. Tekstit ilmestyvät myös Vanan facebook-sivuille. Joulukalenteri on maksuton eikä sido yhtikäs mihinkään.

Toinen kalenterivinkki on kirjan muotoinen. Kirjailija Kirsi Pehkoselta on ilmestynyt lyhytproosateos Lahja, joka sisältää 24 joulutarinaa aikuisille. Tekstit ovat lyhyitä ja sopivat vaikka ääneen luettaviksi. Nautiskele yksin tai seurassa! Minulla on ollut ilo olla jonkin verran mukana kirjan käsikirjoitusvaiheessa, ja olenkin riemuissani, että kirja on nyt päässyt muidenkin lukijoiden ulottuville.

Muita kirjallisia joulukalentereita? Saa vinkata!


%d bloggers like this: