Kissa ja hiiri

Vanha sanonta kissasta ja hiiristä ja pöydästä sai uuden muodon, kun perheeseemme saapui uusi jäsen. Maukas, voisi nokkelampi sanoa – sen verran monta miau-muunnelmaa tulokkaan kidasta on jo kuultu.

Viikko sitten seniori-ikäinen löytökissaherra tuotiin uuteen kotiinsa, ja Onnentassussa Pastoriksi nimetty katti alkoi ottaa uusia asuinneliöitään haltuun. Kissaperheelliset ystävät ihmettelivät herran rohkeutta – ei tietoakaan sängyn alla majailusta tai muusta arkailusta. Mau, sanoi Pastori ja asettui taloksi.

Ensimmäinen virikelelu oli palloksi rutistettu paperi, ja se tuntui kelpaavan mainiosti. Kyllä yli kymmenvuotiaaksi arvioitu kissa leikkii, ja vauhdikkaasti leikkiikin! Nopeasti alkoi tuntua, että kai sitä muutakin voisi lattialla lojua. Joten…

20130914-180349.jpg

Pieni nöttönen puuvillalankaa, virkkuukoukku ja alle tunti aikaa. Ohje omasta päästä, täyte vanhasta lakanasta.

20130914-180547.jpg

Hiiri sai riemastuneen vaataanoton, ja kissan kynnet tarttuvat sen turkkiin paremmin kuin paperiin. Pöydälle hiiri pääsi vain kuvausten ajaksi, kissa ei edes silloin.

20130914-180735.jpg

Pocket Muse -sanataideoppaassa on sivu, jolla luetellaan kirjailijoita, joilla oli kissa. Lopulta kysytään: olisiko sinunkin aika hankkia kissa? Näköjään oli. Onko muusan tehtävä turhan raskas pienen kissan harteille, se selviää myöhemmin. Mutta jotain perin kotoista siinä on, että kotona tassuttelee eläin.

Pastori tietää ainakin sen, että ympäristön tarkkaileminen on tärkeää. Kissoille ja kirjoittajille.

20130914-181238.jpg

Mau.

Lempeiden sanojen torkkupeitto

Hämäläinen tahti jatkuu. Äitini täytti pyöreitä liki kaksi vuotta sitten, ja silloin päätin ommella hänelle tilkkupeiton lahjaksi. Ostin kankaat, leikkelin, ompelin, kirjoin. Mutta sitten tuli kiire, enkä ehtinyt saada peittoa valmiiksi merkkipäivään mennessä. Harmitti. Ja kun deadline kerran oli jo mennyt, tekemisen tahti hidastui entisestään. Ja sitten tuli kaikkea muuta. Lopulta peitto möllötti kaapissa miltei kaksi vuotta ennen kuin tänä kesänä tartuin siihen uudelleen. Ja siitä kuluikin vielä monta viikkoa ennen kuin kuvat pääsivät blogiin.

Kävi kuten monesti ennenkin: mielikuvitukseni oli suurennellut jäljellä olevan työn määrää. Lopulta viimeistelin peiton yhtenä lomapäivänä, ja keksin jopa pari tekemistä helpottavaa oikotietä. Lomani loppuvaiheilla ehdin vieläpä matkustaa antamaan peiton ihan itse.

20130817-123825.jpg

Kirjoin peittoon viisi sanaa, jotka nostin enkelikorttipakasta. Hyviä, rohkaisevia, kenties ajatuksia herättäviä sanoja.

20130817-124033.jpg

Peiton koko on suurpiirteisesti arvioiden 140 cm x 140 cm, en tietenkään muistanut mitata valmista! Vanutäytettä en laittanut, koska taustakangas on harmaata fleeceä, joka hoitaa sekä pehmikkeen että taustakankaan virkaa. Ja nyt peittoa voi käyttää kummin päin haluaa, joko tilkkupuoli päällepäin tai sitten yksivärinen harmaa päällä.

20130817-124454.jpg

Värit ja valot tekivät iloisia hämäysliikkeitä. Taustakangas näytti kaupassa eri sävyiseltä kuin kotona, mutta annoin olla – minkäs teet. Ja kuvissa näkyvät kameran vaihtoehtoiset todellisuudet, oikea violetin sävy on jotain noiden väliltä. Ehkä punaiseen taittuva on kuitenkin totuudenmukaisempi, vaikka ei peitteessä kyllä viininpunaista tai liki ruskeaa ole…

Vielä kerran: hyvää syntymäpäivää, äiti! Parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Ranteet lämpimiksi

Jos automatkaa riittää eikä tarvitse itse ajaa eikä niin koko ajan kartturoidakaan, voi kutoa. Neuloa siis. Darling oli valitellut ranteitaan, ja kaapista löytyi joutilas kerä alpakkalankaa. Yhtälö selvä, rannikkaat puikoille.

20130731-211029.jpg

Tuntimääriä tälle työlle on vaikea laskea, mutta malli oli niin helppo ja rento tehdä, että aika sutjakkaasti työ sujui. Jopa se perinteinen toisen kappaleen nihkeys puuttui, kun ensimmäinenkin valmistui niin reippaasti.

Suurin hidaste työlle oli oma kömpelyys. Tiedoksi: sukkapuikko voi pudota käsijarrun koloon ja jäädä sinne. Lohduksi: puikko ei vaikuttanut käsijarrun toimintaan. Neljälläkin puikolla voi helposti neuloa, eli hidasteen vaikutus oli lyhytaikainen. Ja saatiin se puikkokin lopulta pois sieltä loukusta, pihdeillä se kuulemma sieltä ongittiin. Kerta se ensimmäinenkin, kun tällaisesta ongelmasta saa autonkorjaajalle kertoa… Auto sentään oli ihan toisesta syystä korjaamolla.

20130731-211557.jpg

Rannikkaat miehelle
Puikot: 3,5
Lanka: Novita alpaca, menekki 36 g
Malli: oma (48 s, 4 krs 2o, 2n, 4 krs 2n, 2o)

Jos rannikkaat näyttävät isoilta, sille on syynsä. Esimerkiksi se, että ne on mitoitettu miehelle, mutta kuvissa ne ovat minun käsissäni… Hätäinen kuvaaja, miten niin?

20130731-212051.jpg

Ihan kone ompelemaan

Käsityöblogivaroitus: olen vuoden tauon jälkeen ehtinyt istahtaa ompelukoneen ääreen. Nyt olen kantanut koneen kolmena peräkkäisenä iltana olohuoneeseen, valinnut musiikit Spotifysta ja alkanut suristella. Aivot eivät välttämättä lepää koko ajan, mutta työskentelevät toisella tavalla kuin lukiessa tai kirjoittaessa, väitän. Ja onhan tässä jotain flow-tilaan saattelevaa. Ja on palkitsevaa nähdä tekemistensä tulokset nopeasti, jopa päästä käyttämään niitä. Ne saattavat jopa helpottaa arkea.

Kankaisissa lautasliinoissa on jotain erityistä. Kertakäyttöiset ovat helpommat, myönnetään, mutta kankaisissa on juhlaa – ja asennettakin. Olen aikaisemmin ommellut pellavaiset valkoiset, mutta tarvetta olisi a) useammalle kuin kuudelle ja b) värikkäille. Jo kauan sitten ostetut puuvillakankaat pääsivät lopultakin ommeltaviksi.

20130712-223740.jpg

20130712-223921.jpg

Voisin kysyä itseltäni, miksen tehnyt näitä jo aikaisemmin, niin helppoa hommaa tämä oli. Aikaa kului sen verran, että ehdin kuunnella Von Hertzen Brothersin Nine Lives -levyn kokonaan ja Best of -levystä osan. Silitin ja nuppineulasin hartaasti, se vie aikaa! Mutta sitähän minulla on.

20130712-224416.jpg

Huomattavasti nopeampi jämäkangasprojekti oli makuupussin ompeleminen Frankille. Frank, iPadini, on toki varustettu suojalla, mutta vielä mukavampaa sen kanssa olisi reissata, jos koko laitteen ympärillä olisi vähän kangasta. Kankaiden valinta oli vaikein osuus, muu sujui melkein kuin itsestään. Vaikka tietenkin olisin voinut laskea väljyyttä vaikka vain sentinkin enemmän… Mutta toimii makuupussi näinkin.

20130712-224816.jpg

20130712-224904.jpg

20130712-224945.jpg

Designers Guildin teekuppikangas on joskus roikkunut seinävaatteenakin, tykkään siitä kovin. Iso pala jäi vielä jäljelle. Miltähän se näyttäisi mekossa?

20130712-225110.jpg

Muutakin on valmistunut, mutta niistä lisää sitten, kun on kuvamateriaalia. Seuraavaksi ajattelin syventyä kirjaan. Nappasin kirjastonkirjapinosta (on se sana, onhan?) Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kirjan, ja lupaavalta vaikuttaa. Taitavan kirjoittajan esseistisiä pohdintoja on aina ilo lukea. Ja miettiä, mitä mieltä itse on. On taito olla jotain mieltä ja kertoa se kiinnostavasti, haastaa lukija ajattelemaan ja saada hänet myös viihtymään, viipymään mielellään tekstien äärellä. Siitäkin huolimatta, ettei aihe ole aina niin kauhean kiva, vaan surullinen, vastenmielinenkin.

Omin pikku kätösin

Halusin neulepaidan, pellavaisen tai ehkä puuvillaisen. Tosin tiesin sen varmasti vasta, kun huomasin lähimarketissa kutsuvan khakinvihreää puuvillalankaa ja Novitan neulelehden, jota selaamalla näin nopeasti haluamani vaatteen. Paita oli sijoitettu miehen ylle, mutta minusta siinä oli unisex-aineksia yllin kyllin. Paita näytti rennolta, oikeastaan lörpältä – juuri tällainen täydentäisi garderobia oivallisesti!

Vastoin kaikkia odotuksia paita valmistui nopeasti. Aloitin puikkojen kilkuttamisen (tai kolistelun, isommat puikot olivat puiset) kesäkuun ensimmäisellä viikolla, ja juhannusaattona päättelin viimeiset langanpäät.

Paita edustaa pyhää yksinkertaisuutta: sileää neuletta koko ajan. Kavennuksia maltillisesti, ei mitään ihmekikkailuja missään vaiheessa. Ja halleluja: ensimmäistä kertaa tein siistit saumat! Niin. Ensimmäistä kertaa maltoin tutkia saumojen ompeluun tehtyjä ohjeita Stitch’n’bitch-oppaasta… Ai, se olikin näin yksinkertaista.

Mutta julmetun hidasta. Luulin pisteleväni saumat kiinni tuossa tuokiossa, mutta siihenhän upposikin aikaa. Jossain vaiheessa vajosin ihanaan tyhjyyden tilaan, jossa ajatukset ajelehtivat pysähtymättä ohi ja kommunikaationi ulkomaailman kanssa rajoittui epämääräisiin ynähdyksiin.

Kuten aina käsitöiden kanssa, jossain vaiheessa alkoi hirvittää. Että nyt minä käytän tähän ihan älyttömästi aikaa (jos laskisin paidalle hinnan tuntityön mukaan, taitaisin pidellä kalleinta vaatettani) ja vaivaa, vaikka tästä voi tulla ihan kamala. Entä, jos se ei istukaan, entä jos sössin jonkin kohdan, entä, jos se kuitenkin jää liian lyhyeksi tai jotain muuta? Mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Paita lurpattaa päällä ihan niin epämääräisesti kuin toivoinkin, ja väri on yhä mieleinen. Eri valaistuksessa se näyttää joko vihreältä tai harmaalta, muuten.

Kehotan kiinnittämään aivan erityistä huomiota tuohon oikean alakulman kuvaan. Siinä on SIVUSAUMA. Ikinä en ole noin nättiä tehnyt!

Numerotietoja:

Ohje: Novita kesä 2012, malli 11: miehen neulepusero, koko XS (kavensin etu-ja takakappaletta 5 silmukkaa kumpaistakin)

Lanka: Novita Tennessee, kolme kerää = 300 g puuvillalankaa (vähemmän kuin ohje ennusti!)

Puikot: 5 ja 7 (tai ainakin luulen, että ne numeroimattomat puupuikot olivat about seiskan puikot)

Tämähän on kuin juhannusheilan olisi saanut! Koko kesäksi!

Auster vs patalappu

Joitain asioita ei pitäisi ehkä jonkin (kuvitellun) uskottavuuden nimissä kertoa, mutta kerron silti. Kuulun pariin kirjakerhoon (tämän en vielä luule vaikuttavan uskottavuuteeni), jotka lähettävät kerran kuussa ohkaisen ”kerholehden” eli mainosvihkosen ja kertovat, miten edullisesti nyt voin tilata kirjoja. Ja bonustakin saa aina välillä, tai mitä pisteitä nyt lienevätkään. Kuukaudenkirja esitellään innokkaasti, ja melkein aina päätän siltä selaamalta, että ei tätä, kiitos, perutaan. Toisinaan käy niin, että unohdan peruuttaa kirjan, ja niinpä postinkantaja joutuu tekemään turhaa työtä kipuamalla kolmanteen kerrokseen kirjapaketti kainalossaan. Eikä se paketti yleensä mahdu postiluukusta, jos väliovi on kiinni.

Viime viikolla sain kaksi pakettia. Eli olin unohtanut soittaa kaksi peruutussoittoa. Ensimmäisestä paketista paljastui Paul Austerin Talvipäiväkirja. Ja nyt tulee se ongelma. Minusta minun pitäisi tykätä Paul Austerin kirjoista. Amerikkalaista nykykirjallisuutta, jossa on taidepiirejä, ihmissuhdekriisejä, metafiktiota ja sensellaista. Elän siinä illuusiossa, että moni tuntemani viisas ihminen on miltei Auster-fani. Suomennoksien kannetkin ovat niin tyylikkäitä! Haluaisin pitää Austerin kirjoista. Luin Yksinäisyyden äärellä -kirjan ensimmäisen tekstin, ja siitä nautin. Mutta sen jälkeen kirja jäi kesken. Olen yrittänyt aloittaa New York -trilogiaa ja Sunset Parkia. Olen koettanut innostua, tempautua mukaan, saada kiksejä, ihastua. Ei.

Niinpä en antanut Talvipäiväkirjalle pienintäkään mahdollisuutta. Suljin kirjakerhon pakkauksen uudelleen ja palautin kirjan, en edes raottanut kantta. En halunnut, että joutuisin taas kerran toteamaan, että ei vain iske.

Seuraavana päivänä tuli uusi paketti. Patalappuja à la carte, ilmoitti kansi. Tuhahdin ja saatoin vähän huokaistakin (kirja patalapuista, hei älkää nyt viitsikö!) – mutta ajattelin ihan vähän vaan vilkaista. Selailin sivuja, sitten pysähdyin lukemaan tarkemmin, sitten pohdin jo ohjeiden toimivuutta ja kohta kävin mielessäni läpi jämälankavarastojani. Vielä samana iltana ihanvaankokeilin yhtä ohjetta, ja sen jälkeen tiesin, että en taidakaan palauttaa tätä kirjaa.

Millainen ihminen on ihan liekeissä patalappuohjeista muttei Paul Austerista? Niinpä.

Ensimmäinen kirjan ohjeilla virkattu patalappu meni lahjaksi ennen kuin muistin ottaa siitä kuvan. Mutta toisen tein ihan huvin vuoksi. Vaikka saattaa sekin päätyä lahjapakettiin vielä joskus.

 

20130207-180509.jpg

 

Ehkä minä jonain päivänä innostun herra Austerista, eihän sitä koskaan tiedä. Mutta sitä ennen voin virkata patalappuja. Ja lukea monia muita kirjoja.

Joulutervehdys ja kynttiläohje

Aatonaaton tunnelmaa! Me kypsensimme juuri seitankinkkumme, ja lanttulaatikko on paistamista vaille valmiina kylmäkellarissa. Perunalaatikko imeltyy (näin toivomme) yön aikana, creme brulee -annokset hautuvat juuri uunissa. Cheviche ja graavilohikin pääsivät jääkaappiin joulupöytäpaikkaansa odotelemaan. Ai miten niin ruoka on tärkeä osa joulua?!

20121223-210242.jpg

 

Tärkeää on myös valaista koti kynttilöillä. Kuvan pienet kynttiläiset tein ihan itse, kun aamulla greipinpuolikasta maiskuttaessani muistin Facebookissa nähneeni ohjeen. Kas: tarvitaan sitrushedelmä, terävä veitsi ja rypsiöljyä. Sitrus puoliksi, hedelmäliha ja kalvot irti – mutta pitää säästää se keskellä oleva säie (voi kertokaa, jos tiedätte miksi sitä pitäisi kutsua). On muuten helpompaa, jos kääntää puolikkaan ikään kuin nurinpäin, koverasta kuperaksi. Ja veitsen terävyys tekee myös hommasta paljon sukkelampaa. Skalpeerattua sisusta ja jäljelle jätettyä ”sydänlankaa” voi taputella kuivemmaksi talouspaperilla, eikä pahitteeksi ole jättää kuorta kuivahtamaan toviksi – muutama tuntikin on jo avuksi. Sitten vain rypsiöljyä kuoreen. Öljyä imeytyy aluksi kuoren valkoiseen osaan, joten sitä voi joutua hetken kuluttua vähän lisäämään. Mutta sitten kynttilä onkin valmis: ei muuta kuin sydänlanka palamaan!

Greipin tuoksu on lähes olematon, eli mitään vahvaa tuoksukynttilää tästä ei saa. Hedelmän reunat voisi halutessaan leikata koristeellisemmin, näissä testiversioissani mennään nyt hyvin pelkistetyllä linjalla. Kuvallinen ohje löytyy myös mm. täältä. Vielä en tiedä, kauanko ja miten nätisti nuo jaksavat palaa, mutta nyt ovat jaksaneet nelisen tuntia, eikä öljyä ole juurikaan kulunut.

Syömisen lisäksi suunnitelmissa on myös Carcassonne-pelin pelaamista. Ostimme tänään itsellemme joululahjaksi Kirkot ja kievarit -lisäosan – ennustan myöhään yöhön jatkuvia turnajaisia.

Lempeää ja rauhallista joulua, ihmiset hyvät!