Olipa kerran 2022

Paperinen kalenteri kulkee mukanani miltei joka päivä. Merkitsen siihen sovitut työt ja muut menot, kirjaan päivittäiset to do -listani, pidän kirjaa apurahahauistani, merkkaan muistiin lukemani kirjat. Mutta harvemmin tulee selattua alkuvuoden sivuja uudelleen. Joten nyt kun niin tein, yllätyin muutamaan otteeseen. Ai tuollainenkin kohtaaminen oli? Oliko tuo koulutus todellakin maaliskuussa? Ai niin tämäkin tapahtuma!

En edes yritä tehdä kaikenkattavaa listaa vuoden 2022 tapahtumista, mutta muutaman työpainotteisen poiminnan kirjaan muistiin.

Minulla on tapana valita vuodenvaihteessa alkavalle vuodelle sana tai kaksi, joiden toivon jollain tapaa määrittävän vuotta. Vuoden 2022 sanat olivat runsaus ja kiitollisuus. Ne näkyivät siten, että tein satunnaisesti kiitollisuuslistoja ja siten, että vuoteen mahtui runsaasti vaikka mitä – valtaosin hyviä asioita, joista olen hyvin kiitollinen. Tänä vuonna moni asia on mennyt tuttuun tapaan, mutta mukaan pujahti joitain yllättäviäkin käänteitä.

Tammikuussa vierailin Ylen Flinkkilä & Kellomäki -ohjelmassa ihanan Ani Kellomäen haastateltavana. Aiheenamme oli mikäpäs mukaan kuin lorviminen Pysähdyskokeen hengessä. Ohjelman voi yhä katsoa Yle Areenasta. Muitakin Pysähdyskoe-aiheisia juttuja tehtiin alkuvuoden puolella. Tiina Laanisen Veikkauksen sivuille tekemä haastattelu ilmestyi toukokuussa, mutta juttutuokion pidimme jo maaliskuun alussa, kuten kuvista voi arvata.

Flinkkilä & Kellomäki -duon Ani Kellomäen kanssa. Kuva: Harri Hinkka / Yle

Tammikuussa allekirjoitin kustannussopimuksen seuraavasta kirjastani: Lupa lorvia oli tuolloin vielä työnimellä Lorvimisopas, mutta syntysanat oli lausuttu ja viralliset paperit allekirjoitettu. Sähköisesti, kuinkas muutoin.

Alkuvuodesta osa opetustöistä tehtiin vielä etänä. Zoom tuntui jo erittäin tutulta ja turvalliselta. Lähiopetuksissa tavattiin tietenkin maskit kasvoilla, ja kalenterin tehtävälistoilta löytyykin muistutuksia maskien pyykkäämisestä.

Etelä-Pohjanmaan Opistolla

Maaliskuussa pidin kolmen päivän kirjoitusretriitin Jyväskylässä. Varasin huoneen ihanasta hotelli Versosta ja päätin keskittyä lorvimisharjoitusten tekoon. Pelkkää kirjoittamista reissu ei suinkaan ollut: ehdin myös käydä parissa taidenäyttelyssä, pitää parin tunnin etäsanataidepajan Rovaniemelle sekä loikoa kylpyammeessa. Ah.

Otin hotellihuoneen työpöydän ns. haltuun. Mutta miten muuten niitä töitä edes voisi tehdä?

Keväällä huolehdin hyvinvoinnistani mm. käymällä työnohjauksessa ja äänimaljahoidossa. Molemmille annan vuolaat kehut ja suositukset. On hyvä pysähtyä pohtimaan työelämässä vaivaavia asioita ja kirkastaa omia arvojaan, on hyvä pysähtyä hoidettavaksi ja vastaanottavaksi.

Opetin keväällä ainakin Tampereen seudun työväenopistossa, Hämeen kesäyliopistossa, Vanajaveden opistossa, Ahlmanilla ja Päivölän opistolla. Lisäksi olin mukana Tampereen kaupungin kulttuurikasvatusohjelma Taidekaaressa Yöstäjän riveissä.

Kesän ihanimpiin kuului tietenkin Annikin runofestivaali, jonka sain juontaa nyt jo neljättä kertaa. Mikä upea kattaus runoa, rakkautta, musiikkia, kuvataidetta, lämpöä!

Juhannusviikolla luulin ensin saaneeni flunssan, mutta kun hajuaistini katosi, tein toisen koronatestin. Positiivinenhan se. Olin onnekas, tautini oli lievää muotoa. Hajuaisti oli poissa muutaman päivän mutta palasi pian kokonaan. Mutta omituinen kokemus se oli. Muistan pyöräilleeni ruohonleikkaajan ohi ja miettineeni, että ilman tuntuu erilaiselta – mutta en vain haista ruohon tuoksua.

Kesällä pääsin ihan uuden kurssikonseptin pariin: pidin Ahlmanilla kolmepäiväisen Kirjoittajan tarot -kurssin, jota olin suunnitellut alkuvuodesta lähtien. Pidin maaliskuussa koekurssin pienelle porukalle, ja kesään mennessä olin hionut konseptia edelleen. Pidän tarotkortteja loistavina välineinä niin tarinankerrontaan, oman luovan prosessin tarkasteluun kuin ihmisyyden miettimiseen ylipäätään. Kolmipäiväinen kurssi osoitti todeksi sen, mitä olin ounastellutkin: tarot ja kirjoittaminen ne yhteen soppii. Ahlmanin kurssin jälkeen olenkin pitänyt Kirjoittajan tarot -kursseja enemmänkin, ja kokonaisuus taipuu niin parin tunnin luennoksi kuin useamman oppitunnin kurssikokonaisuudeksi (kuten vaikkapa Oulun Muusajuhlilla). Odotan kovasti, että pääsen jatkamaan korttien ja kirjoittamisen kanssa myös vuonna 2023.

Joutsenon viisipäiväinen proosakurssi kuului myös kesään – ehkäpä voisi jo puhua perinteestä. Tällä kertaa en jäänyt kesälomalle Joutsenosta palattuani, vaan jatkoin Lupa lorvia -oppaan kirjoittamista. Olin jo hyvässä vaiheessa, mutta hiomista riitti silti. Heinäkuisella Kuopion-reissulla levittelin harjoitusten nimillä varustettuja post it -lappuja vuokramökin pöydälle ja järjestelin niitä uudelleen ja uudelleen.

Kun lorvimisoppaan deadline koitti 1.8., suljin työkoneen ja jäin parin viikon kesälomalle. Lähdin siippani kanssa kohti Naantalia ja Turun saaristoa, ja annoin merituulen hulmuttaa kaikki työajatukset pois päästäni. Vaikka tietenkin Seilin saarella kävellessämme huomasin miettiväni, että tännehän olisi kiva järjestää pieni kirjoituskurssi tai -retriitti…

Syyskuussa aloitin apurahoitetun kirjotusrupeaman seuraavasta käsikirjoituksestani. Olin saanut keväällä Taiken kirjastoapurahan, jonka myötä merkkasin kalenteriin neljän kuukauden kirjoituskauden. Pelkkää kirjoittamista se aika ei ollut, mutta pystyin karsimaan töitäni jonkin verran saadakseni lisää kirjoitusaikaa. Tämä käsikirjoitus on edelleen ihanasti keskeneräinen, eikä sillä ole vielä kustantajaa tai deadlinea. Sen verran voin paljastaa, että enää aiheena ei ole lorviminen. :D

Lokakuussa juhlistin Lupa lorvia -kirjan ilmestymistä. Aamulehden toimittaja Markus Määttänen teki minusta mukavan jutun, jossa kerron mm. kirjoittamisen ja neulomisen hyvistä vaikutuksista. Tein jonkin verran opetuskeikkoja, mutta sain myös ihanasti kiinni omasta tekstistäni ja nautin sen tekemisestä. Tämä oli suuri edistysaskel, sillä syyskuun alussa tuijotin käsikirjoituksenraakiletta lähinnä ahdistuneena ja täysin tietämättömänä siitä, mitä sille olisi järkevää tehdä. (Sekin vaihe palasi vielä syksyn aikana, mutta yritin pysyä tyynenä: sekä sujumiset että ei-sujumiset kuuluvat prosessiin. Ja jos ei voi kirjoittaa, voi lukea aiheesta.)

Syksyyn kuului myös yksi aivan erityisen mukava työtehtävä. Hämeenlinnan taidemuseo pyysi minua suunnittelemaan kaksi sanataidepajaa heidän tämän talven näyttelyihinsä. Toiseen pajaan osallistuvat Hämeenlinnan neljäsluokkalaiset, toiseen kahdeksasluokkalaiset Taidetestaajat. Lisäksi pidin sanataidekoulutuksen taidemuseoiden työntekijöille. Sana- ja kuvataiteen yhdistäminen on suuria rakkauksiani, joten tämä työ oli erityisen ihana. Pidin yhdeksän vuoden ajan aikuisille suunnattuja sanataidekursseja Hämeenlinnan Galleria Koneessa (nykyään Taidehalli Häme), ja löysin kuvataidenäyttelyissä kirjoittamisesta paljon ammennettavaa. Nyt pääsin käyttämään tätä osaamistani ja Sanataideyhdistys Yöstäjässä oppimaani lasten ja nuorten sanataidekasvatusta yhdessä.

Ja oi Tampereen kirjafestarit! Koronavuodet näivettivät haastattelukeikat minimiin, mutta tänä vuonna sain jututtaa ihania kirjailijoita molempina messupäivinä. Nautin.

Loppusyksystä astuin uuteen: aloitin ratkaisukeskeisen työnohjaajakoulutuksen Stepbystepissä. Olen haaveillut koulutuksesta jo vuosia, mutta aina on ollut jokin este. Tänä vuonna ajatus palasi mieleeni, ja kun aloin miettiä esteitä, ne eivät olleetkaan enää ylitsepääsemättömiä. Valmistuminen häämöttää kesällä 2024, jos kaikki menee suunnitellusti. On jännittävää aloittaa jotain ihan uutta ja joutua huomaamaan, etten oikeasti tiedä enkä osaa. (Ja samaan aikaan huomaan, että jotain kyllä osaan ja tiedän jo.) Aloittelijana olo on kummallista, pelottavaa – ja innostavaa.

Eikä tämä vuosi ole kokonaan kissatta mennyt. Viime talvena Pasi-kisu oli meillä muutaman kuukauden sijaiskodissa. Pasi sai keväällä ihanan ja rakastavan ja pysyvän kodin Jyväskylästä, ja olemme aina välillä saaneet kuulumisia hänen arjestaan. Kävimme myös kesällä moikkaamassa Pasia.

Marraskuun lopussa avasimme kotimme kahdelle kissalle. Unna ja Usva ovat nyt meillä jonkin aikaa, kunnes tulee aika etsiä pysyvää kotia. Kisut ovat parhaita ystäviä: juttelevat toisilleen, kulkevat rinnakkain hännät kiemuralla ja välillä nukkuvatkin vierekkäin. Toisinaan pitää tietenkin vähän painia tai pestä kaverin turkkia. Usva arastelee vielä hieman ihmisiä, mutta on rentoutunut jo huomattavasti kuukauden takaisesta. Unna rohkenee jo tulla rapsuteltavaksi, onpa se pariin kertaan tullut syliinkin kehräämään.

Vuosi 2022, olit todellakin runsas ja monipuolinen. Töiden suhteen aloitin joitain uusia asioita, mutta myös luovuin joistain töistä. Kaikkea ei vain ole mahdollista pitää mukana koko ajan vaikka haluaisikin. Ja joskus on hyvä irrottaa, antaa muille tilaa. Keväällä olin välillä aika solmussa ja epätietoinenkin tiettyjen työmietteiden kanssa, mutta nyt näyttää selkeämmältä.

Lomaa olisin voinut pitää enemmänkin – miten ironista ihmiselle, joka on kirjoittanut kaksikin kirjaa lorvimisesta! Mutta kiitos arkilorvinnan, en ole loppuunpalanut raato tässä vaiheessa vuotta. Metsäretket, (taide)museot ja kahvilat ovat mittaamattoman tärkeitä hyvinvoinnilleni, samoin lukeminen ja (päiväkirjan) kirjoittaminen. Puhumattakaan rakkaista ihmisistä ja eläimistä.

Olen osannut pitää taukoja, sanoa ei, olla itselleni edes hivenen entistä armollisempi. Ainakin välillä. Ja sekin on inhimillistä ja osa oppimisprosessia, että välillä mennään takapakkia. Mutta ensi vuonna haluan vähintään kolmen viikon kesäloman. Ja taidanpa haluta lisää arkivapaitakin.

Kiitos, 2022.

Tervetuloa, 2023.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s