Luin joskus väitteen, että Ylipappi olisi yksi inhotuimmista tarotkorteista. Tutkimusta tästä tuskin on, mutta ymmärrän hyvin, ettei kaikkien sydän syki Ylipapille. Ja samalla ajattelen, että hän on osin väärinymmärretty hahmo.
Pamela Colman Smithin kuvassa Ylipappi istuu kahden pylvään välissä (heipä hei, Ylipapitar!) valtava kruunu tai tiara päässään. Harmaata taustaa vasten hänen punainen kaapunsa erottuu voimakkaana, ja asennossa on vallan tuntua. Ylipappi on kohottanut toisen kätensä tervehdykseen tai siunaukseen jossa kolme sormea osoittaa ylös kuin taivaaseen ja kaksi alas kuin helvettiin (heipä hei, Taikuri!). Vasemmassa kädessä hän pitelee paavin ristiä, jonka kolme poikkipuuta kuvaavat hänen kolmea ”valtakuntaansa”: kirkkoa, maailmaa ja taivasta. Hänen edessään on kaksi mieshahmoa, kenties pappeja. He näyttävät siltä kuin olisivat tulleet kuulemaan Ylipapin viisaita sanoja. Maassa on kaksi avainta, jotka voi tulkita tiedon avaimiksi.
Sillä tietoa Ylipapilla on. Hän edustaa yhteiskuntaa, perinnettä, kulttuurista jatkumoa. Arvoja, asenteita, tapoja, uskomuksia. Nämä eivät ole vain yhden perheen tai suvun konventioita, vaan laajemmin yhteiskuntaa koskevia. Ylipappi pitää perinteitä yllä ja siirtää niitä eteenpäin. RWS-pakassa Ylipappi onkin ensimmäinen ison arkanan kortti, jossa nähdään enemmän kuin yksi ihminen. Nyt ei ole enää kyse vain yksilöistä.
Jos luovuus nähdään kykynä ja haluna luoda uutta ja nähdä toisin, Ylipappi voi tuntua rasittavalta reliikiltä, joka vain seisoo tiellä. Ja sitä hän pahimmillaan onkin: juuri se tyyppi, joka toteaa, että näin asiat on ennenkin tehty eikä ole syytä muuttaa mitään. Se, joka suhtautuu kaikkeen uuteen epäluuloisesti ja jonka mielestä ennen oli paremmin. Se, joka uskoo tietävänsä enemmän kuin muut, joten hys kaikki paitsi hän itse.
Mutta Ylipappi on muutakin. Ja hän on ehdottoman tarpeellinen hahmo kirjoittavan Narrin matkalla. Ilman Ylipappia kirjoittaja seisoo ohuella jäällä.
Ylipappi kantaa perinteitä ja historiaa. Me emme ole ensimmäisiä kirjoittajia emmekä jää viimeisiksi. On ylimielistä ohittaa menneiden kirjoittajasukupolvien työ ja kuvitella, että vain minun tekemisilläni on merkitystä. Me olemme osa jatkumoa, ja meidän tehtävämme on sekä ammentaa menneestä että löytää omat polkumme.
Yksi erinomainen tapa oppia paremmaksi kirjoittajaksi on lukea paljon ja monenlaista. Tutki, mitä ja miten aiemmin on kirjoitettu, miten ja mistä muut kirjoittavat nyt, millaisia tapoja ja lajeja löytyy. Myös se, millaista kirjallisuutta arvostetaan, vaihtelee eri aikakausina. Ole avoin ja kiinnostunut monenlaisista teksteistä.
Parhaimmillaan Ylipappi avaa portteja historiaan ja auttaa löytämään omat kirjalliset sukulaissielut. Kun tietää, mitä on jo tehty, voi etsiä omaa ilmaisutapaansa ja miettiä, miten haluaa poiketa kaanonista. Luovan kirjoittajan tehtävä on sekä tuntea (ja miksei myös kunnioittaa) perinnettä että kapinoida sitä vastaan – nämä eivät sulje toisiaan pois! Molempia tarvitaan, muuten ei uutta synny.
Joissain tarotpakoissa Ylipappi ei olekaan kirkonmies vaan tutkija tai kirjastonhoitaja. Mikä loistava kuva! Kirjasto kuvaa hyvin sitä valtavaa perinnettä ja tietovarantoa, jota Ylipappi edustaa.
Ajattelen, että Ylipappi voi edustaa myös omia esikuviamme kirjallisella kentällä. Kannustan löytämään omat idolit ja arvostamaan heidän oivalluksiaan. Sokea palvonta sen sijaan ei toimi. On hyvä kyseenalaistaa ja kysyä itseltään, miksi tekee niin kuin tekee. Se, mikä toimii yhdelle ei välttämättä toimi toiselle, ja lisäksi tilanteet muuttuvat. Siksi mikään kirjoittamisneuvokaan ei voi olla aina oikea.
Ylipapin kanssa pääsee oppimaan kirjoittamisesta, kuulemaan viisaita sanoja ja tuntemaan kirjallista perinnettä. Mutta kunnon opettaja kehottaa myös kyselemään ja tekemään jotain omaa. Tarkoitus ei ole ryhtyä kenenkään kopioksi vaan tulla yhä enemmän omaksi itseksemme. Ylipappi kertoo, miten asiat on ennen tehty, mutta sen jälkeen jatko on sinun varassasi.
Päiviä 