Avainsana-arkisto: Pärnu

Helo Baltica

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, väittävät. Hyvä voi tulla myös siten, että antaa idean pälkähtää päähän ja ryhtyy toteuttamaan sitä melko nopeasti. Darling ehdotti eräänä päivänä, että eikös tehdä kesälomareissu Via Balticaa pitkin. Autoreissu. Sen verran olen hämäläistynyt (tai ehkä aina ollut jonkin verran hämäläistemperamenttinen), että ihan vähän piti ensin miettiä ja selvittää. Vaikka olihan se nyt selvää, että joo, mennään!

Idea lausuttiin ääneen maanantaipäivänä, matkaan lähdettiin perjantaina (tosin ensimmäinen yö vietettiin ystävien luona Kaipiaisissa, mutta kauniita maisemia pääsi ihastelemaan jo siellä). Siinä välissä surffailtiin Autoliiton sivuilla, keskustelupalstoilla ja Wikitravelissa. Ja ostettiin ensiapupakkaus, jauhesammutin ja heijastinliivi. Ja varattiin ensimmäisen yön majoitus. Ja soitettiin vakuutusyhtiöön ja noudettiin Green Card. Ja päätettiin, että iPadin karttahan on tosi hyvä, mitä sitä muuta hankkimaan. Ja kaikkea muuta reissuun liittymätöntä – minä esimerkiksi vietin mahtavat 12 tuntia kirjoittavien ystävieni seurassa Tampereella, ja aika meni ihan liian nopeasti.

20130804-144500.jpg

Tallinkilla Tallinnaan, ja sitten auto tehokäyttöön. Kuusipäiväinen Helo Baltica -reissumme kulki reittiä Tallinna – Tarto – Valga – Riika – Vilna (- Augustow) – Kaunas – Pärnu – Tallinna. Darling käväisi Augustowissa, minä hengailin sen ajan Vilnassa ja Kaunasissa. Mietin etukäteen, olisiko liian raskasta harrastaa tällaista pikaturismia, esimerkiksi Riiassa ja Tartossa pysähdyimme vain parin tunnin ajaksi. Paljon autossa istumista ja vaihtuvia majapaikkoja, hmmm. Mutta hämmästys: sehän oli yllättävänkin hauskaa! Ainoastaan pimeän tullen autoilu ahdisti minua sen verran, että sen osuuden olisin voinut jättää pois. Mutta muutoin autoilu sujui. (Minähän en ajanut metriäkään, istuin vain tärkeänä apukuskin paikalla ja vingahdin, jos ohituspaikka oli liian pelottava.)

20130804-144832.jpg

Näkymä Helgen kotimajoituksen ikkunasta öiseen Valgaan.

Ensimmäisen yön vietimme Helgen kotimajoituksessa. Sympaattinen paikka, piskuinen kaupunki. Valgaa emme paljon tutkineet, kunhan yövyimme ja jatkoimme puolilta päivin matkaa. Mutta Helgen tomaatit palauttivat uskoni siihen, että tomaatti voi olla maukas ja herkullinen. Helgellä oli oma kasvihuone pihassa, ja hän toi meille aamiaispöytään pari tomaattia maistiaisiksi. Ai tältäkö tomaatin kuuluisi maistua? Jos mahdollista, kasvatan ensi kesänä omat tomaattini.

20130804-145009.jpg

Riiassa pysähdyimme murkinoimaan. Jälkiruokakahvit nautimme jo edelliseltä Riian-reissultamme tutuksi tulleessa Pienene-liikkeessä, jossa on kahvilan lisäksi myymälä. Tuotteet ovat pääosin latvialaisia ja käsin tehtyjä, ja kosmetiikkavalikoimat vain kasvaneet sitten viime näkemän. En voinut lähteä ilman Guston käsivoidetta ja kuorinta-ainetta… Ja mikä ilo: heillä on verkkokauppa! Mutta sieltä ei saa överikaneloitua cappuccinoa, harmi kyllä.

Riika on kaunis ja hurmaava, mutta yksi todella paha miinus löytyi: keskustasta on ihan helkkarin vaikea löytää opasteita. Mihinkään. Olisi ollut todella mukavaa nähdä viitta, jossa kerrottaisiin, mistäpäin löytyisi Vilnaan johtava tie. Mutta ei, mitäpä sellaisia opasteita laittamaan… (Tuli ihan Varsova mieleen tässä opastamattomuudessa.) Ystävällisten paikallisten avulla lopulta löysimme oikean suunnan ja tien, mutta olisihan sen etsimiseen käytetyn tunnin voinut muutakin tehdä.

Vilnassa majoituimme pieneen Mikotel-hotelliin. Homma ei toiminut ihan heti – respan mies oli sitä mieltä, että meille on varattu vain yksi yö kahden sijaan. Asioiden oikea laita selvisi onneksi nopeasti, mutta sitten säädettiinkin pysäköinnin kanssa. Mies kertoi, että voimme jättää auton sisäpihalle, portinkin pitäisi olla auki. No, ei ollut. Hain avaimen – se ei sopinut lukkoon. Pääsimme kuitenkin sisäpihalle, kun viereisen talon asukas tuli pysäköimään autoaan. Seuraavana päivänä respassa oli eri ihminen, ja hän kertoi meille, että ei sisäpihalla mitään hotellin parkkipaikkaa ole, ei meillä sellaista… No, auto oli kuitenkin tallessa ja saimme sen pois vaivatta (portti ei ollut lukossa päivällä).

Mikotel on kahden tähden hotelli, ja se toki näkyy joissain asioissa. Aamiainen oli pelkistetty (mutta riittoisa), huoneessamme ei ollut omaa suihkua, seinät olivat ohuet – mutta sijainti aivan loistava ja hintataso edullinen, ja todella siistit huoneet. Voisin mennä Mikoteliin uudelleen (kuten myös Helgen kotimajoitukseen, jos jostain syystä haluaisin lomailla Valgassa).

Darling suuntasi Puolaan, ja minä jäin tutkimaan Vilnaa. Kävin kaupungissa edellisen kerran vuonna 2000, kun reissasin ystäväni Elinan kanssa. Ihastuin silloin kaupunkiin, joten odotin Vilnaa innolla. Mutta. Olihan Vilna sievä. Mutta jotenkin… hengetön. Ehkä vaikutelma johtui viileästä säästä, ehkä siitä, että oli maanantai – mutta en saanut samanlaista ihastumisen tunnetta kuin ensivisiitillä. Ja toki pikaturismi tekee osansa, vaikutus olisi pitänyt tehdä h-e-t-i.

20130804-145115.jpg

Vilnasta jatkoin matkaani junalla. Noin viiden euron lipulla pääsin reilussa tunnissa Kaunasiin (oi VR, olisipa meilläkin tuollaiset lippuhinnat!), jossa vietin suuren osan tiistaipäivästä. Vaeltelin kaupungilla, istuin kahviloissa, söin sushia, ostin tuliaisia. Löysin Kaunasista ekokaupan, jossa myytiin myös liettualaista luonnonkosmetiikkaa. Ekosertifikaattia ainakaan Ambroozija-tuotemerkillä ei ollut, enkä osaa lukea INCI-luetteloa niin hyvin, että tunnistaisin kaikki ”pahat aihesosat”, mutta varsin luonnonmukaiselta vaikutti minun silmiini. Mutta yhtä kaikki: ekokauppa! Jei!

20130804-145403.jpg

Kaunasissa hämmennyin siitä, että kovin moni ihminen näytti tuijottavan minua. Kyllä, tarkistin, että alushousut eivät vilkkuneet ja että ylipäätään olin pukeutunut, eikä otsassakaan lukenut mitään. Ehkä vain näytin niiiiin turistilta. Tai sitten liian moni näki, kun kuvasin lemmikkipöllöämme Pasilaa (joka on virkattu puuvillalangasta) nähtävyyksien äärellä. (Pasila tuotti suunnattomasti hupia koko matkan ajan – melkein kaikissa valokuvissamme esiintyy virkattu pöllö.) Tai sitten lyhyt tukkani herätti kummeksuntaa ja vääriä tulkintoja. Outoa ja kiusallista, mutta ei vaarallista.

Pasila artsuilee Kaunasin kaupunkitaiteessa.

Pasila artsuilee Kaunasin kaupunkitaiteessa.

Darlig haki minut Kaunasista, ja sitten alkoi matkamme pisin yhtäjaksoinen ajomatka kohti Pärnua. Kello tikitti jo seuraavaa vuorokautta, kun lopulta astelimme hotelli St. Peterburgin aulaan. Niin kaunis hotelli! Tummaa puuta, jykeviä huonekaluja, aikamatkan tuntua… Aamiainenkin oli vaikuttava, joskaan kaltaiseni kasvissyöjä ei ole ihan kohderyhmä. Mutta jos ronskit pekonisiivut (jotain ihan muuta kuin ne kaupan ohkaiset harsot), kokonainen grillattu kana ja virolaiset makkarat kiinnostavat, St. Peterburgin aamiainen on varmasti myönteinen elämys. Onneksi tarjolla oli myös hapankurkkuja, kananmunia, leipää, puuroa, silliä, jugurttia, punajuuria… Teevalikoima tuotti pettymyksen, ja toisena aamuna teevesi oli harmillisen jäähtynyttä – ja veden laatu huono. Mutta kokonaisuutena hotelli oli miellyttävä ja viihtyisä, ja sijainniltaan mainio. Parisänkyä emme saaneet, mutta piankos sängyt siirsi vierekkäin (kuten itse asiassa teimme muissakin majapaikoissamme).

Oi Pärnu. Ensimmäinen visiittini virolaisten kesäpääkaupungissa, eikä varmasti jää viimeiseksi. Ihana ranta, hurmaavia taloja, vehmaita puistoja. Voin varmasti meititellä kun sanon, että olimme ihastuneita Pärnuun. Sinne, pidemmäksi aikaa, vaikka talvellakin. Ja ensi kerralla ehkä teemme pöytävarauksen Villa Ammendeen, jota nyt kävimme vain katselemassa. Art nouveau -tyyli toimii aina.

20130804-145459.jpg

 

20130804-145613.jpg

Tallinnassa ehdimme istahtaa kahville vanhaan kaupunkiin ja hieman ajella ympäriinsä, ennen kuin Tallink vei meidät takaisin Suomeen. Viisi yötä, kuusi päivää Baltian maissa – aikavenymä tapahtui taas. Tuntui, kuin olisi ollut pidempäänkin poissa. Matkalla on aina hieman toisessa todellisuudessa, katsoo asioita toisin kuin kotona.

Voisin lähteä uudelleen. Tai ehkä seuraavaksi kiertelemme vain Viroa – sielläkin on niin monta paikkaa, joissa en ole käynyt. Ja joihin tahtoisin taas.

20130804-145711.jpg

Pasila vilkuttaa hyvästit Baltialle.

Mainokset

Matkalla Salterin kanssa

Matkalle ei voi lähteä ilman matkalukemista. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että mukana on roikkunut teos, jonka olen hädin tuskin avannut, ehkä vilkuillut muutaman sivun ennen nukahtamista, mutta johon en ole uppoutunut, jonka tarinaa en ole kaivannut päivän aikana, jonka tarinaan en ole osannut upota juuri sillä hetkellä. Matkalla en osaa syventyä samalla tavalla kuin kotona. Ympäristö vaatii ja saa enemmän huomiota, tarinoita ja runoja virtaa kaupungilla kävellessä, ympärillä, ihmisissä. Ilman kirjaa ei silti voi lähteä, se olisi kamalaa. Mahdotonta.

Toisinaan nappaan matkakirjaksi jonkin kepeän, helpon, nautinnollisen mutta nopeasti sulavan kirjan. Sellaisen pystyy lukemaan matkan aikana, mutta se ei hallitse ajankäyttöä. Sellaisen voi myös jättää hotelliin, junaan, lentokentälle, matkatoverille.

Nyt matkakirjaksi valikoitui James Salterin Kiitävät vuodet. Keltaista kirjastoa – laatua, mutta onko liian tuhtia? En ollut lukenut Salterilta mitään aikaisemmin, joten en tiennyt mitä odottaa. Joitain odotuksia toki oli – eräässä hiljattain lukemassani käsikirjoituksessa puhuttiin tästä romaanista, mikä innoitti minut hakemaan kirjan kirjastosta.

Ensimmäiset sivut luin Valgassa, Helgen kotimajoituksen pedissä makoillen. Illalla, pitkän matkapäivän jälkeen. Myönnän, että huolestuin. Että onko tämä ollenkaan matkakirja-ainesta. Verkkaista, liianko? Henkilöihin tutustuminen vie aina aikansa, pääsenkö heitä liki tarvittavan pian? Alku meni katkonaisesti. Onnistuin luulemaan, että romaanin pääparilla Virillä ja Nedralla on kaksi poikaa. Sitten tajusin, että toinenhan on tyttö. Kunnes ymmärsin, että molemmat ovat tyttöjä. Hienoja hetkiä lukijan elämässä…

Mutta jatkoin lukemista seuraavana päivänä Vilnassa. Jossain vaiheessa huomasin olevani kirjan lumoissa. Kolmantena iltana luin kirjaa koko illan. Ja kun matkan viidentenä päivänä luin Pärnussa viimeisetkin sivut, olin kylläinen lukemastani. Erittäin hyvällä tavalla.

Kiitävät vuodet kertoo Nedrasta ja Viristä, heidän perheestään ja ystävistään. Siitä, miten kaikki on niin hyvin ja silti jotain puuttuu. Ja miten nopeasti aika kuluukaan, miten mikään ei ole pysyvää, vaikka jollain hetkellä niin tuntuukin. Kirja ei ole ahdistava, mutta melankolinen se voisi olla. Romaanin ihmiset etsivät itseään, vapauttaan, sitä tapaa elää, joka olisi oma ja oikea juuri heille. Pidin kirjan hiljaisuudesta, pitkistä keskusteluista ja viipyilevistä hetkistä – juuri niistä, jotka tuntuvat kestävän pitkään mutta ovatkin ohi aivan liian pian.

Mitkä sanat voisivat kuvata Kiitäviä vuosia? Haikea, lempeä, kirkas, ajaton, kaunis, viisas, melankolinen. Ainakin. Kirjan ihmiset etsivät harmoniaa, mutta kirja itsessään sisältää eräänlaista harmoniaa. Vaikka henkilöt ovat epätasapainossa, romaani ei ole meluisa tai riitaisa tai ankara, vaikkei se väitäkään elämää liian leppoisaksi.

Jos kirja olisi omani, olisin tehnyt siihen alleviivauksia. Sellaista halua en usein saa, mutta nyt olisin halunnut merkitä parhaat lauseet aforismeiksi, joihin palata myöhemmin. Olisin toki voinut kirjoittaa niitä muistiin, mutten malttanut keskeyttää lukemista niin pitkiksi ajoiksi. Voisin myös kuvitella, että lukisin kirjan uudelleen. Sitä ennen tosin haluan lukea, mitä muuta Salter on kirjoittanut.

Epätyypillinen matkakirja, mutta toimi ehkä myös siksi, että olin osan matkasta yksin. Onneksi otin Kiitävät vuodet mukaani. Hieno kirja.


%d bloggers like this: