Marraskuu(kin) oli mainio lukukuu. Tällä kertaa poimintoihin pääsevät tietokirja joka innosti uuteen lukuprojektiin, puhutteleva ja naurattava runokirja sekä upea romaanitrilogia, joka sai kyyneleet virtaamaan.
Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö. Vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta. Tammi 2019.
Innostuin jo Nyqvistin edellisestä teoksesta, Outi Ojan kanssa kirjoitetusta Kirjalliset väärennökset -teoksesta, joten osasin odottaa samanhenkistä pohdiskelua ja analyysiä tälläkin kertaa. Räjähdemiehen perinnössä paneudutaan kirjallisuuden Nobel-palkintoon kiehtovasti ja innostavasti. Nyqvist kertoo palkinnon historiasta ja nykypäivästä, nostaa esiin kummallisuuksia, kyseenalaistaakin välillä. Kas kummaa, että Nobel-palkittuja naisia on vähemmän kuin miehiä, ja naisten kirjoituksissa huonoina pidetyt asiat saattavatkin mieskirjailijoiden kohdalla olla ansioita. Palkinnossa on tietenkin kyse myös vallasta: mikä on hyvää ja oikeanlaista kirjallisuutta, kuka määrittelee ja millaisilla mittareilla? Nyqvist pohdiskelee kiintoistasti myös kirjallisuuden ja rahan suhdetta, milloin kirjoittamisella tienaaminen on hyväksyttyä ja milloin ei.
Räjähdemiehen perintö toi rutkasti tietoa, mutta se oli myös viihdyttävä ja sujuva lukukokemus. Havaitsin, että nobelistit kuuluvat lukulistalleni harvakseltaan, joten kehitin oman kirjahaasteeni. Päätin, että yritän jatkossa tutustua nobelistien tuotantoon – edes yksi kirja per kirjailija. Kiirettä en aio pitää, lueskelen kaikessa rauhassa. Tulostin nobelistilistan kalenterini väliin ja alleviivaan nimiä sitä mukaa kun olen lukenut.
Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. Runoi. WSOY 2019.
Miten kaunis kansikin jo tässä kirjassa! Pihlajanmarjat päättivät oikein loistaa kuvausvalossa. Aurinko. Porkkana. Vesi. on kuin c-vitamiinitäräys kaamoksessa. Laaksonen kirjoittaa tuttuun tapaansa lounaismurteella, joka alkaa nopeasti omassa päässäni kaikua Laaksosen omalla äänellä. Minun kotomurteeni on Etelä-Pohjanmaan murre, muttei lounaisemman kielen lukeminen vaikeaa ole.
Kokoelmassa liikutaan isojen asioiden äärellä. Rakkaus, kaipuu, kuolema. Usein runon lopussa kerrotaan jotain, joka kääntääkin näkökulman uusiksi. Laaksonen kirjoittaa soljuvaa, sointuvaa kieltä ja tuo arkisilla havainnoilla ilmi inhimillisiä ja isojakin oivalluksia. Luonto on läsnä, ja usein viisaampana kuin ihminen.
Yhden osion nimi on Luakkakuvas. Oman runonsa saavat kaikki luokkalaiset, kukin nimensä mukaan. Ahti alkaa näin: Täyty verkostoittu! / Se on tätä päivä. Minua tietenkin ilahdutti erityisesti Päivi-niminen runo, jonka alussa huokaillaan näitä päiviä, kun asiat eivät oikein suju. Lopuksi todetaan: Etteik mul yhtäkä olis mitä en pois vaihtais? / Kui huano miälkuvitus voi ol!
Yksi suosikeistani on Runo ittel, jossa otetaan oppia mustarastaalta – osaisipa olla kuten se. Käännä uus leht ko vanh on katottu. / An muista laulupuun paik / an lakat murhettumast / an otta valo vasta.
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. 1. Rakkaus, 2. Sairaus, 3. Kuolema. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga 2013 ja 2014.
En tiedä, miksi tartuin Gardellin trilogiaan vasta nyt. Mutta onneksi tartuin. Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (ÄKPKPK) sijoittuu valtaosin 1980-luvun Tukholmaan ja kertoo Rasmuksesta, Benjaminista, Paulista, Lars-Åkesta, Seposta, Reinesta ja Bengtistä. He ovat toisilleen eräänlainen perhe, eikä kaikilla muuta perhettä olekaan enää sen jälkeen, kun he ovat kertoneet olevansa homoseksuaaleja. He ovat nuoria, he ovat elämänhaluisia – ja sitten tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken. Pelottava, vaarallinen sairaus alkaa levitä. Se homorutoksikin sanottu. Neljä kauhua herättävää kirjainta. AIDS.
ÄKPKPK kertoo heistä, jotka elivät kiihkeästi mutta joista liian moni kuoli liian nuorena. Se kertoo myös siitä, miten homoseksuaaleihin suhtauduttiin vain vähän aikaa sitten – ja vaikka haluaisinkin uskoa toisin, nuo ajat eivät edelleenkään ole kokonaan ohi. Jonkun perhe kääntää selkänsä, joidenkin hautajaisissa homoista puhutaan heteroina, jotakuta ei päästetä kumppaninsa hautajaisiin. Gardell kuljettaa miesten tarinoita limittäin, liikkuu taitavasti aikatasoilla ja tuo päähenkilönsä liki. Kyllä, kiinnyin tähän porukkaan ja myötäelin heidän vaiheissaan. ÄKPKPK:ssa on paljon surua mutta myös valtavasti rakkautta.
Kolmannessa osassa Gardell kirjoittaa sellaisen hautajaiskohtauksen, etten ole vastaavaa ikinä lukenut. Se on huima spektaakkeli, joka naurattaa, itkettää, muistuttaa elämän kauneudesta ja ainutkertaisuudesta.
Viimeisen sivun jälkeen istuin pitkään paikoillani ja itkin. Olen kiitollinen, että tämä trilogia on kirjoitettu ja että sain sen lukea. (Hankin nämä kirjat vielä itselleni, haluan varmasti palata tarinaan uudelleen.)
Päiviä 