Opettavainen vuosi 2019

Vuosi 2019, olipa mukavaa tavata. Olit hieman erilainen kuin moni aikaisempi vuosi, ja niin etukäteen toivoinkin. Pidin tässä syyspuolella pitkän vapaan, jonka aikana en tehnyt opetustöitä lainkaan. Enkä juuri muitakaan töitä. Se tuli tarpeeseen, ja sulattelen vapaan antia varmasti vielä pitkään.

Kokosin spontaanisti muutaman vuonna 2019 oppimani tai oivaltamani asian. Ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä, ja joukosta puuttuukin paljon, mutta sellaista elämä on.

fullsizeoutput_84a
Supervirallinen nelikymppispotretti.

Kannattaa pyytää neuvoja. Täytin alkuvuodesta 40 vuotta, ja pyysin syntymäpäivälahjaksi elämänohjeita. Sain niitä kortteihin kirjoitettuna, Facebook-kommentteina, kirjoina, suullisesti, purkkiin laitettuina lappuina. Ohjeet olivat hauskoja ja vakavia, arkisia ja maailmaa syleileviä. Ne olivat lainoja kuuluisuuksilta ja omilta sukulaisilta, kansanviisautta ja biiseistä poimittuja. Olen muistellut niitä vuoden mittaan usein, samalla tietenkin myös ihmisiä, jotka elämänohjeita jakoivat. Miten ihania, viisaita, huumorintajuisia ja persoonallisia ihmisiä minulla onkaan ilo tuntea!

”Ei tartte auttaa” -mentaliteetti on minulle enemmän kuin tuttu: hampaat irvessä tehdään kaikki itse, eikä apua pyydetä. Opettelen edelleen kysymään neuvoa ja ennen kaikkea pyytämään apua. Edes joskus, edes joissain asioissa. (Sillä niin hämmästyttävää kuin se onkin, ihan kaikkeen en minäkään pysty.)

Museot onnellistuttavat. Olen tehnyt vuoden aikana 14 museovisiittiä, suurimman osan taidemuseoihin. On ylellistä vaeltaa museoissa, ihmetellä näkemäänsä, vaikuttua, oppia uutta, saada ajateltavaa. Tamperella Vapriikki hurmaa monipuolisuudellaan, Sara Hildénin taidemuseo tarkkaan mietityillä näyttelykokonaisuuksillaan. Helsingissä käydessäni haluan usein Kiasmaan, jonka näyttelyt eivät aina saa rakastumaan mutta jotka haastavat aina miettimään omaa suhdetta taiteeseen. (Viimeksi näin siellä Ragnar Kjartanssonin The Visitors-teoksen, joka hurmasi täysin – minut, jolla on usein vähän vaikea suhde videotaiteeseen!) Arvostan myös hyviä museokauppoja, joista olenkin hankkinut vuosien varrella lahjan jos toisenkin.

Lompakossani kulkee aina mukana Museokortti. Ei voi tietää, milloin yhtäkkiä osuukin museon kohdalle! Museokäynti on miniloma.

Olen opetellut tekemään villasukkiin tiimalasikantapään. Olen todella ylpeä uudesta taidostani (vaikka joudunkin vielä vähän tarkistelemaan ohjeesta, miten se nyt menikään) enkä kaipaa kauan sitten oppimaani lappukantapäätä tällä hetkellä lainkaan. Tiimalasikantapää on helppo, kaunis ja jalkaan sopiva. Jostain syystä kuvittelin, että sen tekeminen olisi kamalan vaikeaa, mutta väärässäpä olin.

Paluu joogaan on mahdollinen. Muutama vuosi sitten olin vallan ahkera joogi, tein joogaharjoituksia monta kertaa viikossa ja pidin erityisesti fyysistä voimaa vaativista tunneista. Tuntui hyvältä haastaa sekä keho että mieli. Tasapaino parani, lihasvoima lisääntyi. Sitten jotain tapahtui – enkä edelleenkään tiedä, mitä. Harjoitukset alkoivat tylsistyttää, motivaatio katosi. Jätin yhä useammin joogamaton kaappiin. Kokonaan en joogaa hylännyt, mutta saattoi kulua jopa kuukausia, etten tehnyt asanaharjoitusta lainkaan.

Tänä vuonna olen varovaisesti palaillut jooga-asanoiden pariin. Yksi merkittävä sytyke oli, kun aloin lukea uudelleen Petri Leppäsen ja Tommi Tukiaisen muutaman vuoden takaista Joogaa! -kirjaa. Huomasin innostuvani uudelleen, ja kirjassa esitellyn vapauden joogan hengessä vein kesällä joogamattoni uloskin. (Kerran tai kaksi, mutta kuitenkin!) Kirja on mainio yleiskatsaus tämän päivän joogaan ja sen moninaisuuteen, ja tyyliltään rennon innostava.

Tänä syksynä olen kuntouttanut oikuttelevaa olkapäätäni, ja fysioterapeutin antamien harjoitusten lisäksi olen joogannut vaihtelevalla intensiteetillä. Joogan opettama kehon kuuntelu ja lempeys omaa itseä kohtaan ovat minulle iso apu, kun liikeradat eivät ole (vielä) ennallaan. Toisinaan teen asanaharjoituksen oman mieleni mukaan, toisinaan käytän apuna YouTubesta löytyvää Yoga with Kassandra -kanavaa, jossa on videoita monenlaisille joogeille ja monenlaisiin tilanteisiin. Haen edelleen suhdettani joogaan ja sopivinta harjoitustapaa, mutta matto pääsee pois kaapista, ja se on tärkeää.

Kirjoja kannattaa varata. Pirkanmaan kirjastoissa varaaminen on maksutonta – en tiedä, miten pitkään näin on ollut, mutta itse tajusin asian kunnolla tänä vuonna. Vielä paremmaksi varaaminen muuttui, kun kirjaston mobiilisovellus ilmestyi. Nyt voin tehdä varauksen puhelimellani saman tien, kun kuulen mielenkiintoisesta teoksesta. Sovelluksessa on myös sähköinen kirjastokortti, mistä on iso apu minulle. Lompakkoni on varsin minimalistinen korttikotelo, ja joudun miettimään tarkkaan, mitkä kortit kulkevat mukanani. Kiitos sovelluksen, kirjastokortti on nyt puhelimessani.

Kun varatusta kirjasta tulee saapumisilmoitus, olo on kuin joulupakettia avaisi. Sähköpostin otsikossa ei nimittäin vielä kerrota, mistä teoksesta on kysymys. Joskus olen unohtanut, mitä olenkaan varannut, ja yllättynyt iloisesti nähtyäni kirjan nimen.

Kiitos näistä opeista ja oivalluksista, 2019!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s