Moni ystävä ja tuttava on kertonut hilloavansa tiettyjä kirjoja jouluun. Odotettuja, himoittuja, oivallisiksi ajateltuja. Itselläni ei moista tapaa ole. Jotkut kirjat hilloutuvat itsestään, kun aikaa niiden lukemiseen ei yksinkertaisesti ole aikaisemmin. Ja usein ne todella mahtavat kirjat hyppäävät lukuvuoroon vähän vahingossa.
Niin kävi nytkin. Lainasin kirjastosta pinkan luettavaa ja kiitin taas mielessäni Riihimäen kirjastoa, josta löytyy loistoluettavaa melkeinpä liiankin nopeasti, voisin harhailla hyllyjen välissä pidempäänkin… Mutta ei, aina ne osaavat laittaa hyviä opuksia houkuttelevasti esille niin, että melkein unohtaa, mitä oikeastaan lähti lainaamaan.
Nappasin mukaani Johanna Sinisalon uutukaisen, Auringon ytimen (myös tästä syystä tykkään kirjastostanme, uutuudet saa helposti mukaansa). Olen ennekin nauttinut Sinisalon kirjoista, niin novelleista kuin romaaneista. Hän luo kiehtovia, pelottaviakin maailmoita tarkasti ja uskottavasti. Ja tarina vetää. Niin nytkin. Vaihtoehtoinen todellisuus Suomesta, jossa nautintoaineet ja teknologia ovat kiellettyjä ja naisten asema vähintäänkin kyseenalainen, imi heti mukaansa. Tavallaan mikään ei ollut kuten nyt, ja silti oikeastaan kaikki.
Romaanissa käytetään, diilataan ja kasvatetaan chiliä. Chili on kielletty aine, mutta maassa on ihmisiä, jotka tietävät, miten sitä saa käsiinsä. Vanna vetää fiksit säännöllisesti, ja Jare pitää huolen, että Vannalla on fiksinsä.
Ei oikeastaan ole olennaista, mikä on romaanin todellisuuden kielletty aine. Minusta kiehtovaa on se, että aina on jotain, jolla ihmiset haluavat sekoittaa päänsä, tavoitella toisenlaista tajunnan tilaa. Ja että aina on jokin ylempi taho, joka haluaa säädellä, mitä kansalaiset saavat käyttää ja kuinka paljon. Miksi jokin haitallinen aine on kielletty ja jokin toinen ei? Ja: miksi ihminen suostuu siihen, että jokin aine voi lopulta hallita hänen elämäänsä?
Auringon ytimessä valtaapitävät säätelevät toki muutakin. Naisten asema on tarkkaan kontrolloitu – eikä vastaavanlainen kulttuuri ole kaukana. Ihailin jälleen kerran Sinisalon tapaa rakentaa romaania. Oman äänen saavat sekä Vanna että Jare, lisäksi mukana on katkelmia naisille suunnatuista lehdistä, sanakirjamääritelmiä ynnä muuta. Tuttua Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan rakenteesta. Toimii ja antaa sopivasti tilaa lukijalle, palat yhdistämällä kuva vain kasvaa.
Loppua kohden jännite tiheni niin, että jouduin laittamaan kirjan hetkeksi sivuun. (Tuttua minulle, en pysty katsomaan jännittäviä tv-sarjojakaan montaa putkeen ainakaan ilman taukoa, tarvii huilata välillä…) mutta samana iltanahan se piti vielä loppuun asti lukea. Luin eilen myös Parnassossa olleen arvion romaanista, ja tulipa oltua monesta asiasta eri mieltä. Olimme ilmeisesti lukeneet kirjaa eri ajatuksella kriitikon kanssa. Harmi, etten kuulu lukupiiriin, jossa olisi luettu tämä kirja, olisi ollut hauska jakaa lukukokemukset muiden kanssa ja ottaa myös kritiikki keskusteluun.
Alun ajatukseen palaten: jos olisin tiennyt, miten hyvää kirjaa pitelin käsissäni, olisin voinut säästää sen joulukirjakseni. (Vaikka olisihan se pitänyt tietää.) Toisaalta nyt lainapinossa odottaa lisää mahdollisia yllätyksiä, ja ihan kotikirjastossakin on teoksia, joihin en vain ole ehtinyt paneutua aikaisemmin. Nyt suunnittelen niiden treffaamista. Toisessa kädessä kirja, toisessa konvehti, viinilasi tai toffee (jollaisia juuri tein itse). Hyvää harjoitusta molemmille käsille.
Päiviä 